Edward St Aubyn on kirjoittanut aikavälillä 1992–2012 viisiosaisen, löyhästi omaelämäkerrallisen kirjasarjan Patrick Melrose -nimisestä miehestä, jonka elämää pitkälle määrittävät hänen katastrofaalisen kamalat suhteet vanhempiinsa, ennen kaikkea isäänsä, joka raiskasi tätä Patrickin lapsuudessa. Kolmesta ensimmäisestä kirjasta ilmestyi suomennettu Loistava menneisyys -nimellä kulkeva yhteispainos tänä vuonna. Se pitää sisällään teokset Mitäs pienistä (Never Mind, 1992), Ikävä juttu (Bad News, 1992) ja Toivon mukaan (Some Hope, 1994). Ahmaisin sen heti saatuani sen kirjastosta käsiini juuri kirjasarjasta ilmestyneen HBO:n minisarjan alkaessa. Halusin kuitenkin ennen Benedict Cumberbatchin tähdittämään sarjaan sukeltamista lukea myös kaksi viimeistä osaa.
Edward St Aubyn: Mother's Milk
Huonon saatavuuden vuoksi päädyin lopulta kuuntelemaan alkuperäisteokset Mother’s Milk (2005) ja At Last (2012) Storytelin kautta. Lukijana ja
aristokraattisukuisen Patrick Melrosen äänenä kirjoissa on Alex Jennings, joka on
osaa stiff upper lipinsä esitettyään mm. kruunustaan luopunutta Windsorin
herttua Davidia TheCrownissa. Kirjasarja etenee kronologisesti Patrickin traumaattisesta lapsuuden kesästä 1970-luvulla huumehöyryiseen kaksikymppisyyteen 1980-luvulla, jolloin Patrickin isä kuolee, seetyneemmän 1990-luvun kautta tälle vuosituhannelle, oman perheen perustamiseen ja äitisuhteen läpikäymiseen ennen tämänkin lopullista kuolemaa.
Edward St Aubyn: At Last
St Aubyn on loistava kirjoittaja, joka sukeltaa sulavasti eri hahmojensa sisään. Se tuo tarinaan myös monipuolisuutta, kun Patrickin näkökulman lisäksi tapahtumia koetaan muidenkin hahmojen kautta. Etenkin lapsihahmot – nuori Patrick ja hänen poikansa Robert – on taitavasti tuotu esiin näkökulmatekniikalla. Voiton vie kuitenkin sarjan toisessa osassa, Ikävässä jutussa Patrickin sielunelämä, joka kuvaa Patrickin huumeidenkäyttöä tämän ollessa New Yorkissa hakemassa isänsä tuhkia. Patrick kuulee päässään enenevän määrän sivuhenkilöitä, kun hän parin päivän saatossa vuoroin nielee, snorttaa ja piikittää itseään kaikella mahdollisella. Pieleen menevät piikitykset ovat kammottavaa luettavaa, mutta samalla kurkkuun juuttuvat Quaaludet ja huumehöyryissä sekoilut on niin hulvattomia – niin kirjassa kuin sarjassakin – että nauroin kippurassa. Kohtaukset vetävät vertoja Leo DiCaprion Quaalude-suoritukselle Wolf of Wall Streetissä (2013). HBO:n sarjassa ensimmäinen ja toinen kirja on vaihdettu päikseen, jolloin lapsuuden tapahtumat esitetään takaumana Patrickin sekoiluvuosien perään. Yllättävän hyvin kaikki hahmotkin on sarjaan mahdutettu, vaikka muutama naishahmo Patrickin elämässä onkin tiivistetty Hakekaa kätilö! -sarjasta tutun Jessica Rainen esittämään hahmoon. Cumberbatch on taitava Patrickina, eivätkä kauaksi jää Hugo Weaving julmana isänä ja etenkään Jennifer Jason Leigh äitinä, joka tasapainoilee omien demoniensa ja inhottavan miehensä vallan alla, eikä osaa kohdistaa hyvää tahtoaan ikinä oikeaan paikkaan. Suosittelen suuresti niin kirjaa kuin sarjaakin, St Aubynin kirjoitustaitojen vuoksi tässä järjestyksessä. Jätän tähän loppuun vielä tämän (s. 258).
JÖSSES. Mitä tapahtui? Koko huhtikuu humpsahti menemään ilman merkintää. Intensiivi-iltakurssi
imi voimat ja tietokoneajan. Sen sijaan aikaa jäi lukemiselle ja leffoille enemmän
kuin aikoihin! Vuorossa siis pari nopeaa backlogin tyhjennyspostausta.
Three Billboards
outside Ebbing, Missouri
Kävimme Z:n kanssa
katsomassa Three Billboards outside Ebbing, Missourin (2017) Oscar-gaalaa edeltävänä iltana, mutta
palkintojenjako ei tuonut sinänsä yllätyksiä leffan suhteen: Frances McDormand
pääosassa ja Sam Rockwell sivuosassa voittivat odotusten mukaisesti heille
pedatut pystit. Molemmat palkittiin rooleistaan jo Golden Globeilla ja BAFTA-naamareilla.
Odotukset olivat tietenkin ehdokkuuksien ja aiempien voittojen takia korkealla,
samoin sen tähden, että pidin aikoinaan paljon ohjaaja Martin McDonaghin
suorastaan anarkistisen väkivaltaisen riehakkaasta Kukkoilijoista (In Bruges,
2008). Ja kuten korkeiden odotusten kanssa yleensä käy, osittain Three
Billboards osoittautui pettymykseksi. Arvostin McDormandin roolisuoritusta
kick-ass-leidinä, mutta jotenkin aiheeseen (raiskatun ja tapetun tyttären murhaajan
selvittäminen) nähden leffassa oli niin kummallisia ja äkkivääriä aineksia,
että kokonaisuus tuntui olevan lähinnä sekalainen läjä äkkiväärää väkivaltaa ja
typeriä kääpiövitsejä. Pieni herkistyminen (sen yhden kauriskohtauksen lisäksi)
olisi ollut ehkä paikallaan tasapainottamaan leffaa.
Ready Player One
Lähdin katsomaan
tätä leffaa oikeastaan ilman minkäänlaista taustatietoa sen juonesta. Se
olikin vaihteeksi ihan virkistävää. Ready Player One (2018) on itsensä Steven
Spielbergin ohjaama dystopiakuvaus, jossa vuoden 2045 tosielämän surkeudessa elävät
ihmiset pakenevat tietokonepeli OASIS:in virtuaalimaailmaan. Pelin kehittäjä James
Halliday (Spielbergin uusi luottonaama Mark Rylance) on piilottanut pelin
maailmaan avaimia ja vihjeitä, joiden avulla voi saada haltuunsa koko pelin
omistajuuden. Ensimmäisen avaimen saa haltuunsa peruspelaaja Wade,
nimimerkiltään Parzival. Peräänsä hän saa paitsi pelin maailmassa myös
tosielämässä IOI-firman, joka haluaa OASIS:in oikeudet kaupallisia tarkoituksiaan
varten. Apuna Wadena on hänen virtuaaliystävänsä Aech ja kilpakumppanit
Art3mis, Sho ja Dato. Leffa tapahtuu suurimmalta osin tietokonepelin
maailmassa, jossa fysiikan rajat on tuntematon käsite.
Mielenkiintoista
on, että 2040-luvun Wade tovereineen tuntuu fanittavan samaa pop-kulttuuria,
jota pelin kehittäjä Halliday on itse fanittanut nuorena 1980-luvulla. Soundtrackilla
soi mm. Van Halen ja Blondie, leffoista fanitetaan mm. Kubrickin Hohtoa (1980),
ja Paluuta tulevaisuuteen (1985). Viittauksia vilisee repliikeissä, kuvissa ja äänimaailmassa
niin paljon kuin vain jaksaa bongailla. Ne ovat hauskoja näin 80-luvulla
syntyneelle, mutta saavat hieman skeptisesti pohtimaan, niinköhän tulevat
sukupolvet jaksaisivat noin rajatusti olla kiinnostuneita menneen vuosisadan
kulttuuri-ilmiöistä. Vaan eipä siinä, turha tässä on käydä fiktion logiikkaa epäilemään,
nautittava kertapläjäyshän leffa oli aavistuksen liian pitkästä kestostaan
huolimatta.
Avengers: Infinity War
Hah, enpä uskonut
ihan heti löytäväni itseäni Avengers-leffan katsomosta. Vanhenevat leffaliput
saavat joskus ihmeitä aikaan! Vaan eipä siinä mitään, sopiva herkistyminen
supersankaritaajuudelle onnistui erinomaisesti ja viihdyin yllättäen tämän
megamätön ääressä mainiosti. Infinity War (2018) yhdistää käytännössä kaikki Marvel-sankarit,
joita omissa erillisissä Marvel-leffoissa on jo nähty. Muutamia näistä
erillisistä leffoista olen nähnyt (mm. pari Ironmania, pari Hulkia ja Doctor
Strangen (Benedict C!) ja tietysti X-Menit, jotka liippavat samaa universumia),
joten ihan kujalla en ollut. Tarina ei onneksi vaatinut liikaa taustatietoja,
joskin niistä on varmasti saanut monessa kohtaa lisäiloa pieninä viittauksina
aiempiin vaiheisiin.
Pointtina on
kuitenkin kaikkien sankarien voimien yhdistäminen superpahis Thanosta (Josh
Brolin) vastaan. Thanos pyrkii tuhoamaan puolet maailmankaikkeuden väestöstä,
jotta luonnon resurssit riittäisivät jäljellejääneille. Ihan validi pyrkimys,
mutta sangen julmin keinoin. Tuhoamiseen Thanos tarvitsee kuusi ikuisuuskiveä,
joita on ripoteltu ympäri universumia, painottuen toki Maahan, jossa Tohtori
Strangella (Cumberbatch) ja Visionilla (Paul Bettany) on omat kivensä. Yllättävän
hyvin leffa pitää hirmuisen läjän supersankareita mukana juonessa ja sen eri
linjoissa. Perus-Avengers-jengin ja Ikuisuuskivien omistajien lisäksi mukana
nähdään mm. tuore tulokas Spiderman (supersuloinen Tom Holland, joka sopisi pop-kulttuuriviittauksineen
sellaisenaan Ready Player Onen maailmaan), Black Panther (Chadwick Boseman),
Guardians of the Galaxy -jengi sekä jonkin sortin jättiläiskääpiö Eitri (Peter
Dinklage). Itse tarinahan jää leffassa aivan kesken, mutta katkaisukohta on rajattu
hyvin ja katsojat jäävät taatusti odottamaan ensi vuonna seuraavaa jatko-osaa. Sitä
ennen allekirjoittanut voikin sitten täytellä aukkoja Marvel-sivistyksestään
näkemättä jääneillä osilla.
Viime aikoina on tullut katseltua telkkaria aika lailla, etenkin kun telkkarin ääressä on pystynyt pääsääntöisesti pysyttelemään hereillä, toisin kuin kirjojen ääressä. Alkuvuodesta Uuden Sherlockin tuoreimman kauden myötä meidänkin taloutemme siirtyi viimein Netflix-aikaan, joten katseltavat sarjat eivät ole heti loppumassa – etenkään kun elämän realiteetit estävät supernopean binge-katsomisen (poisluettuna Skamin kaudet 1-3, joihin taisi mennä puolisentoista vuorokautta). Tähän mennessä katseltuihin sarjoihin on mahtunut hittejä (The Crown, Breaking Bad, Big Little Lies, Hakekaa kätilö, Catastrophe, Better Call Saul), huteja (Gilmore Girls: A Year in the Life, Kolmetoista syytä), jotain siltä väliltä (Case) ja vanhoja suosikkeja (Last Week Tonight with John Oliver, Girls). Tässäpä siis ensimmäinen osa keskeisistä mieleen jääneistä fiiliksistä: Uusi Sherlock (Netflix) Neljäs kausi (2017) koostui edellistenkausien tapaan kolmesta puolentoista tunnin mittaisesta jaksosta, jotka jo nimillään viittaavat alkuperäisiin Conan Doylen tarinoihin. Viimeinen jakso, ”The Final Problem” on jopa suora laina tarinasta, jonka juonta tosin hyödynnettiin jo sarjan toisen kauden viimeisessä jaksossa. Nämä viittaukset alkuperäisiin tarinoihin, taivaallinen Benedict Cumberbatch Sherlockina ja sittemmin elokuvien ja tv-sarjojen standardiksi (mm. Skam) muuttunut keino näyttää tekstarit kuvaan ilmestyvinä pop-upeina olivat keskeisiä ihastuksen aiheita sarjan alkaessa. Mutta voi, edelleen taivaallista Benedictiä lukuun ottamatta sarjan muut vetovoimatekijät ovat kausien saatossa himmenneet ja nyt alkoi jo vähän masentaa, etenkin kun kausi käsitti Conan Doylensa lukeneiden tietämän käänteen tohtori Watsonin (Martin Freeman) elämässä. Rakkautta vain -leffan Markia siteeratakseni – Enough. Enough now. The Crown (Netflix) Netflixin alkuperäissarja (2016) on isolla rahalla tehty upean näköinen sarja Englannin kuningatar Elisabeth II elämästä. Tämä kannattaa ehdottomasti katsoa kunnon ruudulta, on muuten terävää kuvaa! Sarjasta on valmistunut vasta ensimmäinen kausi, mutta ilmeisesti kausia on luvassa enemmänkin. Toiseen kauteen on ainakin kiinnitetty jo Dexteristätuttu Michael C. Hall JFK:n rooliin. Ensimmäinen kausi sijoittuu noin vuosiin 1947–1956, joiden aikana nuori Elizabeth (Susipalatsista tuttu, erinomainen Claire Foy) nai Philip Mountbattenin (Tohtori Who Matt Smith), saa ensimmäiset lapsensa, nousee kuningattareksi isänsä kuoltua ja yrittää sopeutua rooliinsa, joka asettaa hänet usein poikkiteloin miehensä ja sisarensa prinsessa Margaretin kanssa. Omat mausteensa soppaan tuo uudestaan pääministeriksi noussut Winston Churchill (John Lithgow nappiroolissa!) ja rakkauden takia kruunusta luopunut Elizabethin setä David. Sarja pitää taatusti sisällään paljon taiteellisia vapauksia, mutta on silti jollain tapaa kutkuttavaa saada kurkistaa vielä tälläkin hetkellä Englantia hallitsevan kuningattaren ja koko hovin kulissien taakse. Vahva suositus historia- ja brittisarjojen faneille. Gilmore Girls: A Year in the Life (Netflix) Katsoin Gilmoren tyttöjä (2000-2007) aikoinaan Yleltä niiden ensimmäisen esityskierroksen aikana. Sarjan punainen lanka oli 16-vuotiaana äidiksi tulleen Lorelain (Lauren Graham) ja tämän Rory-tyttären (Alexis Bledel) ystävyyssuhde, samoin kuin konekivääritahtinen replikointi ja viittaukset laaja-alaisesti populaarikulttuuriin ja kirjallisuuteen. Jaksoin fiilistellä kirjatoukka-Rorya aina siihen asti, kun hän siirtyi yliopistoon, jolloin paketti lähti hajoamaan ja kyllästyin loputtomaan papatukseen, imelään Stars Hollow’n kylään ja loputtomiin kohtauksiin, joissa Lorelai ja Rory puhuvat syömistään herkkumääristä tai jossa he ovat ympäröineet itsensä valtavalla määrällä ruokaa, mutta todistetusti eivät taida kertaakaan oikeasti syödä mitään. Lähtöasetelmani Netflixin tuottamaan neliosaiseen jatkosarjaan (2016) ei siis ollut aivan niin ruusuinen kuin tekijät ehkä olisivat toivoneet. Siksi samat epäkohdat alkoivat hiertää pian. Ynseät kahvilanpitäjä Luke ja hotellin vastaanottovirkailija Michel eivät yksin riitä taltuttamaan Gilmoren naisten länkytystä länkytyksen vuoksi. Toki on myönnettävä, että sarja tarjosi myös mukavia hetkiä, kun ruutuun oli alkuperäisestä sarjasta päähenkilöiden lisäksi saatu koottua tutut sivuhahmot Melissa McCarthyn tapaturmaherkästä keittiömestari Sookiesta Roryn kaikkiin kolmeen ex-poikaystävään ja kavereihin Laneen ja Parisiin. Minun ja Gilmorejen välistä suhdetta uusi sarja ei kuitenkaan enää pystynyt herättämään henkiin. Big Little Lies (HBO) HBO:n uutukainen, isoja tähtiä vilisevä Big Little Lies (2017) pääsi katselulistalle. Sarja alkaa tapolla, mutta vielä ei paljasteta, kuka tai ketkä ovat tappaneet kenet. Keskiössä on joukko alakoululaisten äitejä, joiden rooleissa nähdään Reese Witherspoon, Nicole Kidman, Laura Dern, Shailene Woodley ja Zoë Kravitz. Nicole Kidmanin hahmon miehenä nähdään Alexander Skarsgård. Tätä on hehkutettava oikein erikseen, sillä harvassa ovat ne roolitukset, jossa ylipäätään puolisot ovat samanikäisiä ja naisen rooliin palkataan oikealta iältään miestä vanhempi näyttelijä (Kidman on syntynyt 1967, Skarsgård 1976). Koulussa sattuu kiusaamistapaus, jossa syyt niskoilleen saa koulun uusi oppilas, Woodleyn hahmon poika Ziggy. Myös naisten perheissä kihisee kullakin tavallaan, vaikka ulospäin näytetäänkin kiiltokuvapintaa. Vehkeilyäkin toki mahtuu mukaan, mutta naiset osaavat myös olla lojaaleja toisilleen. Big Little Liesista tulee ajoittain mieleen The Affair ja True Detective, joissa kummassakin kerrontaa kuljetetaan osittain poliisin kuulustelujen avulla. Jotain samaa HBO-maisuutta on sarjojen tunnelmissakin. Kuolemantapaus selviää sarjan lopussa, joten jatkoa ei ainakaan toistaiseksi ole luvassa. Hyvä joskus näinkin, sillä nyt 7-osaisesta sarjasta jäi hyvä maku suuhun ja korviin, josta kiitos hyville musiikkivalinnoille. To be continued…
Caitlin
Moran on reilussa vuodessa noussut yhdeksi suosikkikirjoittajakseni. Siksi
tilasinkin Moranin tuoreimman kokoelmateoksen, Moranifeston (2016), heti sen
ilmestyttyä. No, tässä oli nyt sitten pari muuttujaa ja kirja saikin odottaa
lukemistaan tuskallisen pitkään. Sen lisäksi kirjaraasu sai vähän kovaa kyytiä
kulkiessaan milloin minkäkin laukun pohjalla. Mutta kansien kunnosta viis,
sisältö oli täyttä rautaa!
Kuten
edeltäjänsä, Moranthology (2012), Moranifesto koostuu Moranin kolumneista ja
muista lyhyistä teksteistä. Nyt kirjailijalla on myös mukana tietoinen agenda:
kohtelias vallankumous, johon hän kutsuu kaikki lukijansa osallistumaan. Mukaan
mahtuu tiukkaakin asiaa tasa-arvosta, köyhyydestä ja kirjastolaitosten
alasajosta Britanniassa, mutta myös moranilaiseen tyyliin kieli poskessa ja
innosta hehkuen kirjoitettuja juttuja Lontoon olympialaisista, virtsarakon
tulehduksista, Benedict Cumberbatchistä ja tulostimista.
Köyhistä
oloista ponnistaneena Moran tietää mistä puhuu puolustaessaan hyvinvointivaltiota
ja kuvatessaan todellisen, pitkittyneen köyhyyden raskautta. Myös naisena
olemisesta Moran tietää ja jakaa parhaat vinkkinsä mm. festaripukeutumisen ja
todellisen tasa-arvon tarkistamiseksi. Aiemmin Moran on puhunut vahvasti myös
naisten oikeudesta aborttiin. Tällä kertaa hän nostaa esiin myös raskauden ja äitiyden
ja niihin liittyvät ehdottomat supersankarin ominaisuudet (s. 267-268):
As an excercise, I’m just going to
run through, once again, what becoming a mother consists of. First of all, you
casually make an extra internal organ
– the placenta. Likeyou’re some goddamn intergalactic robot UPGRADING ITSELF. […] Just to, again, get this into
perspective – when the most magic man who ever lived, Jesus, turned water into
wine once, for one party, people went on about it for 2,000 years, and formed a
major man-religion around it. Meanwhile, for millions of
breastfeeding mothers every day, turning their
bodies into lunch, the reaction is, ‘Bitch, please – don’t do that in
Claridge’s.’
Moranifesto
on täynnä ajatuksia herättäviä, kauhistuttavia, voimaannuttavia, naurattavia ja
jopa itkettäviä kirjoituksia, jotka puhuttavat ajankohtaisuudellaan ja kiinnostavat
ja koskettavat toisaalta jo historiallisuudellaan (Lontoon olympialaiset, kuningattaren
juhlavuosi, David Bowie). Näihin teksteihin tulee varmasti vielä palattua.
K sen sijaan tuskin haluaa palata tähän parin viikon takaiseen tötteröön, jota joutui pitämään melkein kaksi viikkoa.
Luin viime vuonna Caitlin Moranin teokset Naisena olemisen taito ja How to Build a Girl ja ryhdyin saman tien Moran-faniksi. Nyt kirjastossa aivan sattumalta eteeni tupsahti Moranin vuonna 2012 ilmestynyt, pääasiassa kolumneista koostuva Moranthology. Ei tarvinnut kauaa tuumailla, lainaisinko teoksen. Etenkin kun jo sisällysluettelo paljasti peräti neljän eri tekstin käsittelevän yhteistä suosikkiohjelmaamme, Uutta Sherlockia, ja sen päähenkilöä, erästä herra Cumberbatchia. Juuri tämä Moranissa oikeastaan vetoaakin: hän osaa olla ärhäkkä feministi ja kirjoittaa tiukasti politiikasta, hyvinvointivaltiosta ja esimerkiksi naisten oikeudesta aborttiin, mutta pystyy samalla innolla ja vakavuudella heittäytymään myös viihteen maailmaan. Osa teoksen teksteistä ovat hänen "Celebrity Watch" -nimellä kirjoittamiaan kolumneja, joissa käydään läpi tv:n kakunleipomiskilpailun käänteitä tai brittisaippuoiden viimeisimpiä käänteitä. Moran myös sulavasti yhdistää näiden ns. kevyiden ja painavien aiheiden maailmat kuvailemalla mm. Britannian pääministeri David Cameronia luonnehdinnalla "a C-3PO made of ham". Moranin tekstit, jotka lienevät noin vuosilta 2009-2012, on myös oikeaan osuvaa tarkkanäköisyyttä. Hän tuomitsee mm. Top Gear -ohjelman juontaja Jeremy Clarksonin tosielämän internettrolliksi, muka vahingossa rasistisia, sovinistisia herjauksia pudottelevaksi öykkäröijäksi. Trollaus kääntyi sittemmin Clarksonia vastaan ja mies sai kenkää ohjelmastaan vuosi sitten. Kolumnit sukeltavat myös syvälle brittiläisyyteen ja sen piirteisiin. BBC, lähestyvät Lontoon olympialaiset, kuninkaalliset ja heidän häänsä, Oxbridge-kasvatit, kotimaan lomakohteet, brittimusiikin legendat ja monet muut aiheet valottavat kiinnostavasti saarivaltion (tai ainakin Lontoon) elämää näin ulkopuolisellekin lukijalle. Tai ehkä varsinkin ulkopuoliselle. Yhäkin Moranin teksteissä koskettaa hänen vankkumaton uskonsa tasa-arvoon, kaikkien oikeuteen olla oma itsensä ja toisaalta sosiaaliseen vastuuseen, jonka on tapahduttava valtion puolesta eikä yksittäisten ihmisten lahjoitusten kautta. Sherlockin kulissien taakse sukeltavan "Sherlock Feature: The Making of 'A Scandal in Belgravia'" -tekstin lisäksi huippuja ovat mm. köyhyyden fyysisestä painavuudesta kertova "I Know What It's Like to be Poor. They Took Away the TV, and We Cried" ja kärkkäästi abortinvastustajien fraseologiaan pureutuva "This is Not a Gift", jossa Moran aika lailla murskaa vastustajien lässyttävän "lahja"-termin käytön (171-172):
Babies being 'given' to women as gifts makes the woman sound powerless. Just something that a present was put into, like a cupboard, or a shelf - rather than a reasoning adult, who decided they were ready to be a mother, instead. Calling a baby 'a gift' also sounds - let us be honest - like the phrasing of someone who has not spent much time bringing up children. [...] Additionally, 'gift' sounds hopelessly inadequate to describe your children, whom you would die for in a heartbeat, inhale like oxygen, and swoon over like lovers. I have never done this over a foot spa, book token or vase.
Moranilta on juuri ilmestynyt uusi teos, Moranifesto, jonka lukemista jään innolla odottamaan. Sitä vartoessa voi katsella Moranin YouTube-kanavallaan julkaisemia Moranifesto-vloggauksia, kunhan ensin virittää korvat kuuntelemaan supernopeaa wolverhamptonilaisaksenttia.
En voi ohittaa tammikuun ykkösohjelmaa, Uusi Sherlock -sarjan erikoisjaksoa "The Abominable Bride", jota jopa meilläkin esitettiin peräti leffateattereissa. En itse vääntäytynyt teatteriin asti, sillä Yle (<3) näytti ohjelman vain parin viikon viiveellä ensiesityksestä. Elokuvamaisuudestaan huolimatta jakso oli kuitenkin selvä osa tv-sarjan jatkumoa ja siten olisikin ehkä ollut kummallista katsoa se elokuvateatterissa.
Uusi Sherlock on kertakaikkisen mahtavalla tavalla päivittänyt sarjan nykyajan Lontooseen. Kolmannen ja ensi vuonna valmistuvan neljännen kauden väliin sijoittuvan erikoisjakson jippona on, että se heittääkin päähenkilönsä tohtori Watsonin ja Sherlock Holmesin (Martin Freeman ja Benedict Cumberbatch) takaisin 1800-luvun loppuvuosiin. Watson on saanut takaisin viiksensä ja Sherlockin veli Mycroft on menettänyt kuntoilulaitteensa. Selvitettäväksi tulee kummitustapaus, jossa morsian on ampunut itsensä, mutta palaa vielä kuolleenakin surmaamaan ensin oman miehensä ja sitten muitakin miehiä. Käsikirjoittajat Mark Gatiss ja Steven Moffat hyödyntävät taas Sir Arthur Conan Doylen alkuperäistekstejä yhdistelemällä viittauksia eri tarinoista. Koko tarinan nimi on viittaus "The Musgrave Ritual" (1893) -tarinassa mainittuun tapaukseen. Lisäksi hyödynnetään uudestaan tarinaa viidestä appelsiininsiemenestä ("The Five Orange Pips", 1891), samoin elementtejä A Study in Scarletista(1887).
Intertekstuaalisuus on aina kutkuttavaa ja koukuttavaa, mutta entäs se kaikki muu? Kyllähän "Karmiva morsian" toimii. Tosin lukematta tarinoita ja etenkin katsomatta edeltävää kautta voi katsojapoloinen joutua aikamoiseen höykytykseen, kun tarina tekee ensimmäisen äkkijyrkän mutkansa takaisin nykyaikaan. Tarina ei ole irrallinen osa sarjaa, vaan todellakin käytännössä jatkaa suoraan siitä, mihin kolmoskausi päättyi: Moriartyn paluuseen. Jälleen hyödynnetään mielen palatsi -konseptia, jolla selitetään myös aikahyppäys menneisyyteen. Esille nousee lisäksi Sherlockin suurin pahe, huumeiden käyttö. Etenkin 1800-luvun tarinassa keskiöön nousee teema, joka näinä päivinäkin tuntuu olevan kovin ajankohtainen. Siitä ei kuitenkaan sen enempää, ettei morsiamen tapaus aivan paljastu. Cumberbatchin upeutta ei tarvitse edes mainita. Andrew Scott on Moriartyna jälleen iskussa ja saanut jakson parhaat repliikit.
Epähuomiossa sitten missasin Ylen kesäuusinnat Downton Abbeyn viitoskaudesta, mutta onneksi maaliskuussa varaamani kausi viimein saapui elokuussa. Heti perään sain käsiini myös viidennen kauden jouluspesiaalin sekä kirjan Kartanon vuosi – Downton Abbey (2014), joka kertoo paitsi sarjan viidennen kauden teosta, myös sarjan kuvaaman ajanjakson Britanniasta laajasti. Teoksen on toimittanut Downton Abbeyn luojan Julian Fellowesin veljentytär Jessica Fellowes. Downton Abbeyn viides kausi sijoittuu jo vuoteen 1924. Valtaan on noussut ensimmäinen Labour-puolueen pääministeri ja kehitykset tuulet jatkavat hovimestari Carsonin kauhuksi puhaltamistaan myös Downtonissa. Ensimmäinen maailmansota on jo jätetty taakse, muttei unohdettu. Kylään nousee muistomerkki sodassa kaatuneille. Toisaalta Saksasta Edithille saapuvat surulliset uutiset kertovat jo ruskeapaitojen noususta. Mary Stopesin ehkäisykeinoja esittelevä kirja tuli mielenkiintoisesti esiin sekä Downtonissa että samoihin vuosiin sijoittuvassa minisarjassa Juhlien jälkeen (Parade’s End, 2012), jossa muuan herra Cumberbatch nähtiin pääosassa. Kauteen mahtuu taas paljon draamaa ja romantiikkaa. Vähän jo liioitellulta alkaa tuntua Mr. Batesin ja Annan kohtaamat ongelmat, joille ei näy loppua, kun kauden päätteeksi toinen heistä päätyy jälleen telkien taakse.
Jessica Fellowes: Kartanon vuosi - Downton Abbey
Jouluspesiaalissa lähdetään metsästysretkelle uusien sukulaisten luo ja palataan Downtoniin viettämään viimeistä yhteistä joulua kaikkien lastenlasten kanssa. Nenäliinaa saa taas pitää lähettyvillä, kun onnelliset käänteet tekevät joulusta ikimuistoisen. Tästä tilanteesta on seesteistä lähteä sarjan viimeiselle, kuudennelle kaudelle, jota Yle alkaa näyttää 6. lokakuuta lähtien, eli kun tällä hetkellä ohjelmapaikalla pyörivä, Hilary Mantelin romaaneihin pohjautuva mahtava Susipalatsi-sarja päättyy. Kartanon vuosi oli oiva lisämauste viidenteen kauteen. Teos sisältää kaikkea aikakauden vuoden kierrosta ja ruokaresepteistä yhteiskunnan ja kartanoelämän muutoksiin ja Lontoon seurapiirielämään. Sen lisäksi esitellään niin sarjan tekijöitä ja kuvauspaikkoja kuin rekvisiittaa, puvustusta ja kampauksia. Kirja on kaunis kuin karkki ja mielenkiintoinen kuin mikä. Hauskaa, että kirja sattuikin käsiini niin sopivana ajankohtana!
Väitän lukeneeni suurimman osan Sherlock Holmes -tarinoista, mutta syystä tai toisesta kaiken aloittanutta, romaanimittaista ensimmäistä tarinaa, A Study in Scarlet (1887), en ollut tätä ennen lukenut. Holmes-tarinathan ovat internetissä (esim. Project Gutenberg) vapaasti luettavissa, sillä niiden tekijänoikeudet ovat jo vanhentuneet, mutta en voinut silti vastustaa tätä painettua versiota, joka kevensi kukkaroa £3,50 verran. Kirjan alussa Afganistanin sodasta palannut, olkapäänsä loukannut tohtori Watson etsii asuntoa ja tuttavan välityksellä tapaa erään Sherlock Holmesin, joka myös etsii asuntoa, jonka kustannukset voisi jakaa asuinkumppanin kanssa. Parivaljakko muuttaa osoitteeseen 221b Baker Street. Pian Sherlock jo antaakin näytteen uskomattomista päättelykyvyistään kertoessaan, miten tiesi Watsonin taustasta (s. 24–25):
Here is a gentleman of a medical type, but with the air of a military man. Clearly an army doctor then. He has just come from the tropics, for his face is dark, and that is not the natural tint of his skin, for his wrists are fair. He has undergone hardship and sickness, as his haggard face says clearly. His left arm has been injured. He holds it in a stiff and unnatural manner. Where in the tropics could an English army doctor have seen much hardship and got his arm wounded? Clearly in Afghanistan.
Watson vertaa Holmesia tuon ajan kirjallisuuden muihin kuuluisiin etsiviin, Poen Dupiniin ja Gabouriaun Lecoqiin. Holmes kuittaa tyylilleen uskollisesti olevansa heitä etevämpi. Pian Holmes vetää Watsonin mukaan murhatapaukseen, jonka selvittämisessä Scotland Yardin etsivät Lestrade ja Gregson tarvitsevat Holmesin apua. Gregson ei esiinny sittemmin enää yhtä usein Holmes-tarinoissa kuin kuuluisampi Lestrade, mutta mielenkiintoista kyllä, on saanut näkyvän roolin jenkkisarjassa Holmes NYC (Elementary, 2012-). A Study in Scarlet on rakenteeltaan mielenkiintoinen. Holmes saa kahden miehen murhasta epäillyn miehen kiinni jo kirjan puolivälissä, jonka jälkeen siirrytään ajassa taaksepäin ja kokonaan toiselle mantereelle. Seuraa tarina miehestä ja tyttölapsesta, jotka ovat vähällä kuolla keskelle Yhdysvaltain erämaata, kunnes Salt Lake Cityä perustamaan lähtenyt suurilukuinen mormonijoukko pelastaa heidät sillä ehdolla, että he suostuvat kääntymään mormoneiksi. Kestää aikansa, ennen kuin yhteys murhaajaan ja murhattuihin käy ilmi. Sitten palataan Watsonin kerrontaan ja murhaajan annetaan vielä kertoa murhista, jotka on takauman ansiosta perusteltu vähintäänkin oikeutetuiksi. Tällainen kunniallinen murhaaja saa toki myös ansaitsemansa tuomion. Kirjaa lukiessa tuli kömpelömmän Holmes NYCin lisäksi mieleen jo muutamankerran hehkuttamani nykyajan Lontooseen sijoittuva Uusi Sherlock -sarja, jonka avausjaksossa ”A Study in Pink” Holmes yhtälailla tunnistaa Watsonin taustan yhdellä silmäyksellä. Tästä kehittyi nopeasti pahanlaatuinen hinku nähdä sarja uudestaan ja tänään Z kiikuttikin kotiin kaikki kolme kautta sisältävän blu-rayn. Hurraa!
Heti Oscar-ehdokkuuksien julkaisemisen jälkeen katsastettiin Z:n kanssa yhdeksän ehdokkuuden myötä tämänvuotisen skaban kärkileffoiksi nousseet Birdman (2014) ja The Grand Budapest Hotel (2014). Seuraavaksi eniten ehdokkuuksia saanut, Enigma-koodin purkaja Alan Turingista kertova The Imitation Game (2014) on tulossa teattereihin vasta helmikuussa. Leffan pääosassa on muuten muuan Benedict Cumberbatch.
Birdman on vakavia, yhteiskunnallisia aiheita leffoissaan (mm. Babel, 2006, Amores Perros, 2000) käsittelevän Alejandro González Iñárritun tähän mennessä komediallisin teos Hollywoodin elähtäneestä supersankarinäyttelijästä, Riggan Thomsonista, joka yrittää elvyttää uraansa Broadwayllä. Pääosassa on Oscar-ehdokkuuden ja Golden Globe -voiton napannut Michael Keaton, paluun tehnyt näyttelijä itsekin. Keaton muistetaan Tim Burtonin vuosina 1989 ja 1992 ohjaamista Batman-elokuvista, joten pohjaa Birdmanin hahmolle löytyy. Sivuosissa nähdään mm. Naomi Watts, Amy Ryan ja Emma Stone sekä Edward Norton, jotka kummatkin pokkasivat sivuosaehdokkuudet Rigganin tyttären ja näyttelijäkollegan rooleista. Jonkin sortin palkinto tulisi mielestäni myöntää myös Zach Galifianakisille, joka pysyy vakavassa roolissaan koko elokuvan ajan sortumatta lapsiaikuisen hahmoonsa, jota hän kutakuinkin kaikissa muissa elokuvissaan esittää. Riggan Thomson kuulee päässään Birdmanin kumean äänen, joka epäilee Rigganin vakavasti otettavaa taiteilijanuraa ja yrittää kannustaa miestä takaisin Birdman-elokuvasarjan pariin. Samasta on varma teatterikriitikko Tabitha Dickinson (Lindsay Duncan), joka aikoo kirjoittaa murska-arvostelun Rigganin ohjaamasta ja tähdittämästä näytelmästä. Pidin elokuvan viistosta huumorista, Rigganin päänsisäisistä, maagisista kuvitelmista, improvisoidun kuuloisesta rumpuraidasta ja siitä, että Rigganin sisäisen kamppailun ohessa leffa kuvaa läheltä teatterin tekoa ja elämää teatterin kulisseissa. Se näkyy myös Birdmanin kuvauksessa: kamera liikkuu ja hengittää ihmisten mukana teatterin sokkeloisilla käytävillä, lavalla ja kadulla. Leikkaukset on häivytetty minimiin ja koko elokuva on rakennettu kuin yhdeksi pitkäksi otokseksi. Birdman onkin ehdolla myös kuvauksesta. Kuvauksesta on ehdolla myös The Grand Budapest Hotel, mutta kuvaukseltaan nämä kaksi leffaa eivät juuri enempää voisi poiketa toisistaan. Wes Andersonin ohjaamassa The Grand Budapest Hotelissa kamera pysyy tiukasti paikallaan ja zoomailee siitä tai liikkuu raiteella lähinnä sivusuunnassa tai eteen- ja taaksepäin. Näyttelijät astuvat kuvaan usein jommastakummasta reunasta tai ovat sijoittuneet kuvan keskelle kuin teatterissa. Kuvaustyyli sopii Andersonin elokuviin, jotka eivät varsinaisesti tavoittele realismia. Omalaatuinen tyyli on tullut tutuksi The Royal Tenenbaumsista (2001), Steve Zissoun vedenalaisesta maailmasta (Life Aquatic with Steve Zissou, 2004) ja Moonrise Kingdomista (2012). Tuoreimmassa leffassa nähdään myös Andersonin vakiokasvoja, kuten Bill Murray, Jason Schwartzman ja Edward Norton (tässäkin!). Mukana ovat tällä kertaa myös mm. Ralph Fiennes, Adrien Brody ja Saoirse Ronan. Leffa kertoo nimensä mukaisesti hotellista kuvitteellisessa Zubrowkan vuoristovaltiossa. Kirjailija (vanhana Tom Wilkinson, nuorena Jude Law) on kirjoittanut romaanin hotellin tapahtumista toisen maailmansodan aikana. Hotellia pyörittää arvostettu concierge M. Gustave (Fiennes), joka on kallellaan joka suuntaan, mutta ennen kaikkea vanhoihin, vaaleisiin, rikkaisiin seurapiirirouviin. Kun yksi sellainen kuolee hämärissä olosuhteissa ja testamenttaa arvokkaan taulunsa Gustavelle, mies saa rahanhimoisen suvun peräänsä. Apuna Gustavella on hotellin uusi pikkolo, Zero, jonka elämää sodan alla ja ZZ-joukkojen ikeessä vaikeuttaa hänen pakolaistaustansa, Zeron viiloja sisältäviä leivonnaisia leipova morsian ja conciergejen kansainvälinen järjestö. Elokuva on veikeä, mutta Andersonin käyttämät tyylikeinot alkavat olla jo aika tuttuja ja veikeydessä alkaa jossain vaiheessa olla jo hakemalla haetun tuntua. Mutta kyllä näitä kerran parissa vuodessa mielellään vielä katsoo. Birdmanin tapaan The Grand Budapest Hotel on pintapuolisesti komedia - Andersonin tyyliin melko absurdi sellainen -, mutta molemmissa leffoissa on synkkä, surumielinen puolensa, Birdmanissa miestä kalvava epävarmuus, The Grand Budapest Hotelissa sodan vaikutus ja lopulta myös ajan kulumisen aiheuttama rappioituminen ja unohdus. Hyviä leffoja kumpainenkin, mutta toistaiseksi vuoden Oscar-suosikkinani pysyy vielä Boyhood.
Katseltiin Z:n kanssa yhteisen vapaa-ajan kunniaksi oikein koko illan elokuva, joka tällä kertaa oli kirjastosta lainattu Heikoin lenkki (Starter for Ten, 2006). Olin nähnyt kyseisen elokuvan aiemmin vuonna 2008, mutta erään sivuroolin takia leffa oli syytä syynätä uudemman kerran.
Elokuva sijoittuu 1980-luvun puolivälin Thatcherin johtamaan Englantiin. Työväenluokkainen Brian (James McAvoy) pääsee yliopistoon ja siellä yliopistojen välisen tietokilpailujoukkueen jäseneksi. Samassa joukkueessa on tietysti myös Brianin ihastus Alice (Alice Eve). Yliopistolla Brian tutustuu myös mielenosoituksia järjestävään Rebeccaan (Rebecca Hall). Paljastamatta sen enempää juonta, on selvää että ihmissuhdedraamaa syntyy, eikä televisioitava tietokilpailukaan mene ihan suunnitelmien mukaisesti.
Leffan on käsikirjoittanut David Nicholls, jonka käsikirjoittamaa Rimakauhua ja rakkautta -tv-sarjaa tuli diggailtua vuosituhannen vaihteessa. Jos tarkkoja ollaan, Heikoin lenkki perustuu itse asiassa Nichollsin romaaniin, joka ilmestyi suomeksi nimellä Kaikki pelissä vasta leffaversion jälkee vuonna 2012. Jälleen blogin nimeä uhmaten joudun myöntämään, etten ole lukenut kirjaa, mutta menköön versioiden ilmestymisjärjestyksen piikkiin.
Olisi kuitenkin ehkä kannattanut mieluummin lukea kirja, sillä paikoitellen leffa tuntui etenevän turhan nopeasti, ja oli jotenkin aistittavissa, että puoleentoista tuntiin oli ladattu vain keskeisimmät kohdat ja hauskimmat poiminnat kirjasta. Siksi jotkin kohtaukset jäivät hieman irtonaisiksi. Aikakauttakin olisi voitu hyödyntää enemmän. Jälleen kerran jäin kaipaamaan kirjan tarjoamaa mahdollisuutta syventyä paremmin henkilöhahmoihin ja heidän välisiin suhteisiin. Z piti leffassa epäuskottavana sitä, miten kaksi tyttöä samantien kiinnostuu vähän nörtin oloisesta työväenluokan pojasta. Ehkä sekin olisi tosiaan paremmin selittynyt kirjassa.
Kelpo leffa tämä oli kuitenkin sunnuntai-illan viihdykkeeksi. Niin ja se sivuosa. Tietokilpailujoukkueen johtajana oli sattumoisin muuan Benedict Cumberbatch.
...ja miten niistä selvitään hereillä? Syömällä lakkaamatta.
Gaala oli tällä kertaa yllättävän hauska, kun juontaja Ellen DeGeneres päätti tilata pizzoja nälkäisille kollegoilleen ja otti Twitterin eniten uudelleen-tweetatun selfien itsestään ja Meryl Streepistä sekä spontaanisti kuvaan liittyneistä Jared Letosta, Jennifer Lawrencesta, Bradley Cooperista, Channing Tatumista, Julia Robertsista, Kevin Spaceystä, Brad Pittistä, Angelina Joliesta ja Lupita Nyong'osta ja tämän pikkuveljestä. HUH! Voittajavalintoihin olin kohtuullisen tyytyväinen, mutta vähän yllärinä tuli kymmenen ehdokkuutta saaneen American Hustlen jääminen täysin tyhjin käsin. Tärkeiden aiheiden leffat Dallas Buyers Club ja 12 Years a Slave palkittiin oikeutetusti. Etenkin tekniseltä toteutukseltaan ennen näkemättömän hieno Gravity ansaitsi myös pystinsä. Gaalan ulkopuolella SIISTEIMMÄN tapauksen tarjosi - kuka muu muka?! - BENEDICT CUMBERBATCH tällä Uukakkosen pönötysposeerauksen photobombauksellaan!
Kuvan otti Mike Blake / Reuters
K ei urheasta yrityksestään huolimatta aivan selvinnyt hereillä lähetyksen loppuun asti.
Juuri ennen Oscar-gaalavalvojaisia ehdin vielä käydä katsomassa vuoden nimihirviöleffan ja kahden Oscarin ehdokkaan Perhe: August - Osage County (August - Osage County, 2013). Leffa perustuu käsikirjoittajansa Tracy Lettsin näytelmään, mikä näkyy myös elokuvassa, jossa hahmoja on lopulta vain kourallinen ja jossa yksi keskeisistä kohtauksista tapahtuu perheillallisella pitkän pöydän ääressä.
Elokuva kertoo perheestä, joka kokoontuu Oklahoman polttavan kuumalle tasankoseudulle Osage Countyyn perheen isän ensin kadottua ja sittemmin löydyttyä kuolleena. Perheeseen kuuluvat Meryl Streepin esittämä pillereitä popsiva teräväkielinen äiti, tämän kolme tytärtä perheineen ja äidin sisar perheineen. Benedict Cumberbatch esittää äidin kömpelöä sisarenpoikaa. Nimekkääseen näyttelijäkaartiin lukeutuvat myös mm. Julia Roberts, Chris Cooper, Ewan McGregor, Juliette Lewis ja Abigail Breslin. Streep ja Roberts ovat rooleistaan ehdolla parhaasta pää- ja sivuosasta, joskaan eivät taida tällä kertaa pystejä napata.
Näyttelijät ovatkin elokuvan parasta antia, sillä itse tarina on lopulta varsin säälimätön hahmoilleen. Pidin erityisesti siitä, että niin elokuvan naiset kuin miehetkin saivat olla ikäisensä näköisiä. Uurteet ja harmahtavat tyvikasvut näkyivät keski-ikäisten sisarusten ja vanhemman polven kasvoilla. Hahmojen ikäjakauma oli selvästi vaikuttanut myös elokuvan katsojakuntaan, sillä alle kolmekymppisenä - tai sanotaanko alle viisikymppisenä - taisin olla vähemmistönä katsomossa.
Näissä tunnelmissa vetäydyn hiljalleen lepäämään ennen yön koitosta. Myös K on vetäytynyt ihan omissa tunnelmissaan ammeen alle...
Huh, kolmas kausi on nyt nähty ja seuraavaa kautta pitää taas odotella liian pitkään. Kolmoskautta voi fiilistellä vielä vaikkapa tällä,tällä ja tällä Alan Kistlerin kokoamalla jaksokohtaisella listalla viittauksista paitsi alkuperäisiin Sherlock-tarinoihin, myös muihin populaarikulttuurin ilmiöihin. Niin ja sarjaa varten luotu Watsonin blogihan löytyy täältä.
Tällä viikolla ehdin yllättäen katsoa neljä elokuvaa. Harvemmin nykyään on riittävästi aikaa ja/tai keskittymiskykyä yli tunnin mittaisiin audiovisuaalisiin tuotoksiin, etenkään arkena.
Viikon ensimmäinen leffa oli Jacques Audiardin ohjaama Luihin ja ytimiin (De rouille et d'os, 2012). Suhtautumiseni elokuvaan on hieman kaksijakoinen. Päähenkilö Alain (Matthias Schoenaerts) vaikutti lähinnä ajattelemattomalta nilkiltä. Toinen päähenkilö, Marion Cotillardin esittämä Stéphanie ja hänen tarinansa oli helpommin lähestyttävä. Miekkavalaiden kouluttaja menettää onnettomuudessa jalkansa ja samalla elämänilonsa. Näiden kahden hahmon kohdattua Stéphanie alkaa jälleen löytää onnen hetkiä. Alainin ryhdistäytyminen sen sijaan vaatii vielä vakavamman onnettomuuden. En oikein jaksa lämmetä näille ongelmasta toiseen kulkevien nuorten miesten kertomuksille. Cotillard saa kuitenkin pisteet roolistaan.
Beginners (2010) oli viikon toinen leffa. Christopher Plummer voitti roolistaan kyseisessä elokuvassa sivuosa-Oscarin. Hän onkin hyvä isänä, joka vaimonsa kuoltua 45 avioliittovuoden jälkeen paljastaa pojalleen olevansa homo ja ryhtyy toteuttamaan tätä piilotteemaansa puolta itsestään. Yllättäen isän ja pojan välit lämpenevät viileän lapsuusajan suhteen jälkeen, ja isän kuoltua poika (Ewan McGregor) yrittää oppia rakastamaan yhtä rohkeasti kuin isänsä. Rakkauden kohteena on Kunniattomien paskiaisten (Inglourious Basterds, 2009) ihana Mélanie Laurent. Tarina oli ehkä kuitenkin hieman ohut ja leffa vähän liian taiteellis-indie-wannabe omaan makuuni.
Todistusaineisto
Kolmantena leffana oli jo etukäteen mainitemani 12 Years a Slave (2013). Elokuva perustui Solomon Northup -nimisen vapaan mustan miehen tositarinaan, jossa hän tulee kaapatuksi ja myydyksi orjaksi 1840-luvun Amerikassa. Elokuva oli vaikuttava, ja on uskomatonta, ettei aiheesta käytännössä ole aiemmin juuri tehty elokuvia tästä eli orjien näkökulmasta. Ja vielä nytkin tekijäksi tarvittiin brittiläinen ohjaaja (Steve McQueen). Aihe on tärkeä, ja olen iloinen, että kävin katsomassa leffan, mutta en tiedä, haluanko nähdä sitä enää uudestaan, sen verran ahdistava kuvaus oli kuitenkin kyseessä. Ennen kaikkea Michael Fassbenderin esittämä plantaasinomistaja on sadismissaan ja silkassa kyvyssään olla näkemättä toista ihmistä ihmisenä todella vastenmielistä katsottavaa. Roolituksesta on vielä todettava, että enpä heti muista toista elokuvaa, jossa olisi vilissyt näin paljon tuttuja naamoja. Pääosassa oli joulun vakkarihömpästä Rakkautta vain (Love Actually, 2003) tuttu Chiwetel Ejiofor. Muissa vaihtelevan suuruisissa rooleissa saattoi bongata mm. Kunniattomista paskiaisista tutun Fassbenderin, Mad Menin Salvatore Romanon eli Bryan Battin, The Wiren suosikkihahmo Omarin eli Michael K. Williamsin, aina näihin hyypiörooleihin päätyvän Paul Danon (mm. There Will Be Blood, 2007), Paul Giamattin ja Brad Pittin. Ja tietenkin Benedict Cumberbatchin. Viikon päätti David O. Russellin Taistelija (The Fighter, 2010). Leffa oli tositapahtumiin perustuva kuvaus nyrkkeilijä Micky Wardista (roolissa yllättävän hyvä yhden ilmeen mies Mark Wahlberg). Sinänsä leffa on melko perinteinen vaikeuksista voittoon -tarina, mutta lisämaustetta siihen tuo Mickyn värikäs perhe: narkkarivalmentajavelipuoli Dicky, manageriäiti, tossun alla oleva isä ja seitsemän siskon kanalauma. Perus kolmen tähden sunnuntai-illan viihdyke siis. Nyrkkeilyleffat eivät kuulu suosikkeihini, mutta tämä leffa kiinnosti ennen kaikkea tekijäkaartinsa puolesta. Sekä narkkariveli-Dickyä esittänyt Christian Bale että äitiä esittänyt Melissa Leo pokkasivat rooleistaan sivuosa-Oscarit. Tällä elokuvalla ohjaaja Russell tuntui myös pääsevän kunnon Oscar-imuun, sillä Taistelijaa seurasi Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook, 2012), joka toi Jennifer Lawrencelle pääosa-Oscarin ja oli ehdolla seitsemässä muussa kategoriassa. Tänä vuonna Russellin American Hustle on yksi kärkiehdokkaista, ja jälleen ohjaaja on piiskannut etenkin näyttelijänsä ehdokkuuksien arvoisiin suorituksiin, sillä leffalla on Unelmien pelikirjan tavoin ehdokas jokaisessa näyttelijäkategoriassa. Nyt vain on toivottava, että Yle haluaisi näyttää gaalan, sillä Nelonen ei aiemmista vuosista poiketen tänä vuonna sitä kuulemma aio tehdä. Grrr.
Alkuvuosi on mielestäni ehdottomasti parasta aikaa käydä elokuvateatterissa, kun Oscar-ehdokasleffat vyöryvät jopa tänne Pohjolan elokuvasaleihin. Hömppäelokuville on aina oma sijansa, mutta parempi mieli jää yleensä, kun lipun hinnan pulittaa jostain oikeasti hyvin tehdystä pätkästä. Alkuvuoden katsomisaktiivisuuteen vaikuttaa myös tänä vuonna 2.3. järjestettävä Oscar-gaala, joka Z:lla ja minulla on ollut tapana katsoa suorana lähetyksenä keskellä yötä. Mitä enemmän ehdokasleffoja on gaalayöhön mennessä nähnyt, sitä asiantuntevammin voi esittää tyrmistyksensä väärästä voittajasta. Voittajaveikkauksien lisäksi gaalassa kiinnostaa, pinnallista eli ei, näyttelijöiden näkeminen ilman roolia. Kuka on hauska vapaallakin? Kuka jäätyy kesken puheen? Tai kuka, luoja paratkoon, sortuu kirjoitettuun puheeseen?! Niin ja mitä niillä on päällä? Ja onko Benedict Cumberbatch siellä? Tällä hetkellä ehdokasleffojen katselu on vielä alkutekijöissään, mutta jo perjantaina tarkoitus on kaunistella tilastoja 12 Years a Slave -elokuvalla (9 ehdokkuutta ja Benedict Cumberbatch!). Tätä ennen nähtynä on The Wolf of Wall Street (5 ehdokkuutta), Gravity (10 ehdokkuutta), Blue Jasmine (3 ehdokkuutta), Rakkautta ennen keskiyötä (Before Midnight, 1 ehdokkuus), The Great Gatsby (2 ehdokkuutta) ja Suomen oma lyhäriehdokas Pitääkö mun kaikki hoitaa?. Ehdokasleffoista haluan vielä ehdottomasti nähdä Dallas Buyers Clubin (6 ehdokkuutta), Philomenan (4 ehdokkuutta), nimihirviöleffan Perhe - August: Osage County (2 ehdokkuutta ja Benedict Cumberbatch!) ja American Hustlen (10 ehdokkuutta), joka tosin tulee teattereihin vasta gaalan jälkeen. Näitä siis odotellessa kuin K putoavaa herkkupalaa.
Eilen se viimein alkoi! Uuden Sherlockin kolmas tuotantokausi, nimittäin. Sarjahan on nykyaikaan tuotu versio Sir Arthur Conan Doylen viktoriaanisen ajan mestarisalapoliisista, Sherlock Holmesista, jota tulkitsee sarjassa ylitsevuotavan mahtavasti Benedict Cumberbatch. Loistavien näyttelijöiden, nerokkaan dialogin (mm. vihjailut Watsonin ja Holmesin suhteen laadusta) ja täydellisen tunnusmusiikin lisäksi sarjassa kolahtaa nimenomaan sen silmäniskut niille, jotka ovat lukeneet alkuperäisteokset. Itse jaksojen juonethan eivät ole kovin läheisesti mukailleet alkuperäistarinoiden juonia, mutta hauskuus löytyykin yksityiskohdista, kuten Holmesin kohdalla ratkaisut rikoksiin. Eilisen jakson nimi ("The Empty Hearst") jo viittasi tarinaan "The Empty House", jossa Holmes palaa "kuolleista" pudottuaan edellisessä tarinassa arkkivihollisensa Moriartyn kanssa Reichenbachin putoukseen. Myös sarjan jaksossa Holmes palaa uskoteltuaan tätä ennen (lähes) kaikille pudonneensa sairaalan katolta kuolemaansa. Lisäksi jakson pahiksen nimi, Moran, on napattu suoraan tarinasta. Vielä enemmän hihkuntaa aiheuttivat jaksossa Watsonin parrakkaan potilaan esittelemät eroottisen elokuva- ja kirjakauppansa tuotteet, kuten The Origin of Tree Worship ja British Birds. Tarinassa kyseiset teokset löytyvät Watsonin kirjahyllystä. Mahtavuutta! Seuraavaa annosta odotellessa voi vaikkapa virkistää muistiaan parilla alkuperäistarinalla. Niitä löytyy esimerkiksi täältä. Itse ajattelin lukaista tarinan "The Adventure of Charles Augustus Milverton"... Loppuun meitsie à la K.
