Vielä ennen viikonlopun Oscar-valvojaisia kävin katsomassa Greta Gerwigin ohjaaman uuden version Pikku naisista (Little Women, 2019). Kertooko sitten omasta iästäni vai uusintaversioiden nopeutuneesta syklistä, mutta kyseessä on jo toinen Pikku naisia, jonka olen käynyt leffateatterissa katsomassa. Edellinen versio on vuoden 1994 klassikko pääosissaan Winona Ryder ja Christian Bale. Leffa jäi puvustusta lukuun ottamatta vaille palkintoja, mutta sillä oli kuusi ehdokkuutta, mm. Saoirse Ronanin pääosaehdokkuus Jo Marchin roolista ja Florence Pugh’n sivuosaehdokkuus Amy Marchin roolista. Muissa rooleissa nähdään mm. Emma Watson, Laura Dern, Bob Odenkirk (Better Call Saul), Meryl Streep, Timothée Chalamet, James Norton ja Chris Cooper - isoista nimistä ei siis ole puutetta. Gerwigin ote on mukavan nykyaikainen, vaikka toki Louisa May Alcottin alkuperäisromaanikin (1868-1869) jo pitää sisällään feministisen pohjavireen. Miehet ovat tässä tarinassa statistin roolissa. Naisten taloudellinen asema 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla on silti yhä vahvasti sidoksissa joko isään tai aviomieheen. Pikku naisten lähipiirissä mallia vapaudesta näyttää kuitenkin Streepin esittämä rikas vanhapiika, täti March. Gerwigin käsissä tarinassa hypitään paljon eri aikatasoilla ja pientä narratiivista leikittelyäkin nähdään, kun Jo lupaa kustantajalleen saattaa päähenkilönsä miehelään, jonka jälkeen tähän soveltuva kohtaus nähdään elokuvassa. Onko kyseessä elokuvan maailman tositapahtuma vai Jon vastentahtoinen muokkaus tapahtumiin? Tarina kestää erinomaisesti tämänkin uudelleen kerronnan ja mielelläänhän tämänkin version katsoi.
Palkintokausi on täällä jälleen. Ehdokasleffoista on nyt tsekattu The Marriage Story (6 ehdokkuutta) jo joulun aikaan, ja kolmessa erässä tahkottu yli kolmituntinen The Irishman (10 ehdokkuutta) toissa viikolla. Kumpainenkin näistä tuli katseltua ns. pieneltä ruudulta, sillä molemmat olivat Netflix-tuotantoja. Sen sijaan Sam Mendesin ohjaaman ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuvan 1917 - Taistelulähetit -elokuvan kävimme katsomassa IMAX:issa, eikä suolainen lisähinta edes kaduta tässä tapauksessa. Viidennentoista kuvaus-Oscar-ehdokkuuden saanut Roger Deakins panee parastaan leffassa, joka on pitkälti tehty näyttämään yhdeltä jatkuvalta otolta. 1917 onnistuu tehtävässä mielestäni paremmin kuin viiden vuoden takainen Birdman (2015), joka myös käytti samaa ideaa ja voitti kuvaus-Oscarin. Deakinsin kuvaus ei aiheuta samanlaista hengästystä, mutta pitää yllä sellaista jännitystä yhdessä Thomas Newmanin musiikin kanssa, että en ollut pysyä tuolissani.
Elokuva seuraa suomenkielisen nimensä mukaisesti kahta lähettiä vuoden 1917 keväällä, rooleissa Priden (2014) söpö George MacKay sekä GoT:in Tommen Baratheonina paremmin tunnettu Dean-Charles Chapman. Parivaljakko värvätään viemään viesti ei-kenenkään maan halki brittijoukoille, joita uhkaa saksalaisten ansa, jos he käynnistävät hyökkäyksensä. Saksalaiset näyttävät perääntyneen matkan varrelta jättäen jälkeensä vain hylätyt juoksuhautansa ja rikotut aseensa. Pääosakaksikosta vähintään jompikumpi pysyy koko ajan kameran silmässä, joten MacKayn ja Chapmanin roolityöt ovat siitäkin hatunnoston arvoisia. Muuten heidän hahmonsa ja koko tarina on viritetty hyvinkin juonivetoiseksi, eikä hahmojen taustoista paljasteta juuri mitään. Lähetit kohtaavat tehtävänsä aikana muutamia armeijan isoja kihoja, joihin on kaikkiin saatu tähtinimiä. Ensin nähdään Mr. Darc...siis Colin Firth, sitten MacKayn kanssa jo Pridessa nähty Andrew Scott, joka myös uuden Sherlockin Moriartyna tunnetaan. Mukana ovat myös Mark Strong ja parhaimpana yllärinä myös Sherlock itse, Benedict Cumberbatch. Viimeisenä mindfuckina elokuvassa nähdään Richard Madden Chapmanin hahmon isoveljenä. Siis Robb Stark Tommen Baratheonin veljenä..???
