Vielä ennen viikonlopun Oscar-valvojaisia kävin katsomassa Greta Gerwigin ohjaaman uuden version Pikku naisista (Little Women, 2019). Kertooko sitten omasta iästäni vai uusintaversioiden nopeutuneesta syklistä, mutta kyseessä on jo toinen Pikku naisia, jonka olen käynyt leffateatterissa katsomassa. Edellinen versio on vuoden 1994 klassikko pääosissaan Winona Ryder ja Christian Bale. Leffa jäi puvustusta lukuun ottamatta vaille palkintoja, mutta sillä oli kuusi ehdokkuutta, mm. Saoirse Ronanin pääosaehdokkuus Jo Marchin roolista ja Florence Pugh’n sivuosaehdokkuus Amy Marchin roolista. Muissa rooleissa nähdään mm. Emma Watson, Laura Dern, Bob Odenkirk (Better Call Saul), Meryl Streep, Timothée Chalamet, James Norton ja Chris Cooper - isoista nimistä ei siis ole puutetta. Gerwigin ote on mukavan nykyaikainen, vaikka toki Louisa May Alcottin alkuperäisromaanikin (1868-1869) jo pitää sisällään feministisen pohjavireen. Miehet ovat tässä tarinassa statistin roolissa. Naisten taloudellinen asema 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla on silti yhä vahvasti sidoksissa joko isään tai aviomieheen. Pikku naisten lähipiirissä mallia vapaudesta näyttää kuitenkin Streepin esittämä rikas vanhapiika, täti March. Gerwigin käsissä tarinassa hypitään paljon eri aikatasoilla ja pientä narratiivista leikittelyäkin nähdään, kun Jo lupaa kustantajalleen saattaa päähenkilönsä miehelään, jonka jälkeen tähän soveltuva kohtaus nähdään elokuvassa. Onko kyseessä elokuvan maailman tositapahtuma vai Jon vastentahtoinen muokkaus tapahtumiin? Tarina kestää erinomaisesti tämänkin uudelleen kerronnan ja mielelläänhän tämänkin version katsoi.
Palkintokausi on täällä jälleen. Ehdokasleffoista on nyt tsekattu The Marriage Story (6 ehdokkuutta) jo joulun aikaan, ja kolmessa erässä tahkottu yli kolmituntinen The Irishman (10 ehdokkuutta) toissa viikolla. Kumpainenkin näistä tuli katseltua ns. pieneltä ruudulta, sillä molemmat olivat Netflix-tuotantoja. Sen sijaan Sam Mendesin ohjaaman ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuvan 1917 - Taistelulähetit -elokuvan kävimme katsomassa IMAX:issa, eikä suolainen lisähinta edes kaduta tässä tapauksessa. Viidennentoista kuvaus-Oscar-ehdokkuuden saanut Roger Deakins panee parastaan leffassa, joka on pitkälti tehty näyttämään yhdeltä jatkuvalta otolta. 1917 onnistuu tehtävässä mielestäni paremmin kuin viiden vuoden takainen Birdman (2015), joka myös käytti samaa ideaa ja voitti kuvaus-Oscarin. Deakinsin kuvaus ei aiheuta samanlaista hengästystä, mutta pitää yllä sellaista jännitystä yhdessä Thomas Newmanin musiikin kanssa, että en ollut pysyä tuolissani.
Elokuva seuraa suomenkielisen nimensä mukaisesti kahta lähettiä vuoden 1917 keväällä, rooleissa Priden (2014) söpö George MacKay sekä GoT:in Tommen Baratheonina paremmin tunnettu Dean-Charles Chapman. Parivaljakko värvätään viemään viesti ei-kenenkään maan halki brittijoukoille, joita uhkaa saksalaisten ansa, jos he käynnistävät hyökkäyksensä. Saksalaiset näyttävät perääntyneen matkan varrelta jättäen jälkeensä vain hylätyt juoksuhautansa ja rikotut aseensa. Pääosakaksikosta vähintään jompikumpi pysyy koko ajan kameran silmässä, joten MacKayn ja Chapmanin roolityöt ovat siitäkin hatunnoston arvoisia. Muuten heidän hahmonsa ja koko tarina on viritetty hyvinkin juonivetoiseksi, eikä hahmojen taustoista paljasteta juuri mitään. Lähetit kohtaavat tehtävänsä aikana muutamia armeijan isoja kihoja, joihin on kaikkiin saatu tähtinimiä. Ensin nähdään Mr. Darc...siis Colin Firth, sitten MacKayn kanssa jo Pridessa nähty Andrew Scott, joka myös uuden Sherlockin Moriartyna tunnetaan. Mukana ovat myös Mark Strong ja parhaimpana yllärinä myös Sherlock itse, Benedict Cumberbatch. Viimeisenä mindfuckina elokuvassa nähdään Richard Madden Chapmanin hahmon isoveljenä. Siis Robb Stark Tommen Baratheonin veljenä..???
Yhdeksänosainen Tähtien sota -saaga on tältä erää saatu päätökseen. Ehkä jo alkaneella tai sitä seuraavalla vuosikymmenellä taas palataan asiaan. JJ Abramsin ohjaama episodi (2019) tuo tarinalinjat osin arvattavaan mutta hyvin viihdyttävään ja pätevään lopetukseen. Kylo Renin (Adam Driver) ja Reyn (Daisy Ridley) välillä on läpi kolmannen trilogian ollut yhteys, joka vetää heitä toisiaan kohti. Ensimmäisen ritarikunnan johtajaksi noussut Kylo Ren yrittää yhä taivutella Reytä rinnalleen pimeälle puolelle, kun taas Rey harjoittelee kapinallisten leirissä jedi-taitojaan. Viimeisen osan juonenkäänteenä toimii letkujen varassa yhä pihisevä keisari Palpatine (Ian McDiarmid), joka lupaa Kylolle sithien tukea, jos tämä tuhoaa Reyn. Kuten arvata saattaa, seuraa avaruusmatkailua, taisteluita ja toverillista vitsailua. Mukana ovat trilogian aiemmista osista tutut Poe Dameron (Oscar Isaac), Finn (John Boyega), Chewie (Joonas Suotamo) ja robotit BB-8, R2-D2 ja C3PO. Harmillisen vähän on tekijöillä enää tuntunut olevan käytettävissä materiaalia prinsessa Leiasta (jo vuonna 2016 kuolleesta Carrie Fisheristä), ja paikoin tuntuikin, että muiden hahmojen repliikit ja kohtaukset oli rakennettu paljolti sen varaan, mitä materiaalia Leiasta oli käytettävissä. Juoni vie silti mukanaan, ja saagalle antaa tässä vaiheessa jo hyvin paljon anteeksi ihan vain nostalgiapäissään. Vilauttakaa alkuperäistrilogiassa nähtyä Lando Calrissiania (Billy Dee Williams), niin katson silmäkulmat kostuen täysin laskelmoidun vastarinnan tukijoukkojen ilmestymiskohtauksen, joka on ollut tiedossa jo trilogian alusta lähtien. Pisteet tosin annan sille, ettei tarina äidy lopussakaan miksikään parisuhdehötöksi. Ja tietysti sille, että trilogian sankarina pysyy loppuun saakka Rey.
Joululomalla ehdittiin ja jaksettiin yllättäen katsoa useampikin elokuva perinteisen Rakkautta vain (Love, Actually, 2003) lisäksi - joskin poikkeuksellisesti Ihmeellinen on elämä (It's a Wonderful Life, 1946) jäi tänä vuonna katsomatta. Aloitettiin kevyesti hömpällä eli Crazy Rich Asiansilla (2018). Leffahan on silkkaa romanttista komediaa, joka noudattaa genren jotakuinkin jokaista perinteistä juonenkäännettä. Vaihtelua tuo päähenkilöiden aasialaisuus - onhan kyseessä kuitenkin Hollywood-tuotanto. The Hustlersista tutun Constance Wun esittämä Rachel seurustelee Nickin kanssa. Nick tahtoo viedä tyttöystävänsä tapaamaan ystäviään ja perhettään Singaporeen. Matkalla business-luokassa Rachelille alkaa selvitä, ettei mies olekaan mikään perus-Young, vaan Singaporen Young, jonka perhe ja lähipiiri lilluu rahassa. Kuviossa on tietenkin mukana poikaansa suojeleva äiti (Michelle Yeoh), hauskoja sidekickejä (Awkwafina, Ken Jeong ja Jimmy O. Yang), kilpasiskoja ja pari kevyttä sivujuonta. Ja tietysti kaikki päättyy onnellisesti. Kyseessä on siis varsin perinteinen ja harmiton romcom, joka eroaa kaltaisistaan vain aasialaisilla mausteillaan.
Seuraavaksi antauduimme jo astetta vakavamman leffan katseluun, kun vaadin saada nähdä Scarlett Johanssonin ja Adam Driverin tähdittämän Netflix-uutukaisen, Noah Baumbachin ohjaaman The Marriage Storyn (2019). Elokuva kertoo eroavan taiteilijapariskunnan tarinan liikuttavan läheltä seuraten kummankin kipuilua etenkin perheen pienen pojan tähden. Ongelmia eroon tuottavat paitsi osapuolien halu elää mantereen vastakkaisilla puolilla, myös asianajajat, jotka puolustavat asiakkaidensa etua turhankin hanakasti. Laura Dern pokkasi juuri Golden Globen Johanssonin hahmon asianajajan roolista. Elokuvassa ei ole sen suurempaa juonta, mutta Johansson ja Driver näyttelevät palkintoehdokkuuksien arvoisesti ihmisiä, jotka ovat rakastaneet ja yhä rakastavat toisiaan, mutta ovat kadottaneet kyvyn olla enää puolisoita toisilleen. Lempeä, arkisuudessaan koskettavakin, pidin kovasti. Pisteet myös Randy Newmanin musiikista.
Kotisohvan lomaleffailtamat päätti pikimusta komedia Death of Stalin (2017), joka kuvaa, mitä tapahtuu, kun Stalin yllättäen kuolee ja Neuvostoliiton perintöprinssit eli politbyroon jäsenet alkavat kamppailla asemistaan. Koko leffa on silkkaa makaaberia huumoria, teloituksia, juonittelua ja sekoilua. Pääosissa nähdään tiukkia erikoisroolien ammattilaisia, kuten Steve Buscemi Nikita Hruštšovina, Michael Palin Vjatšeslav Molotovina ja Paul Whitehouse (Ruuvit löydällä!) Anastas Mikojanina. Tositapahtumiin pohjautuvana leffa tietenkin vain imitoi Neuvosto-todellisuutta, joten paha leffaa on oikein haukkua yliampuvaksikaan. Hyvä vastapaino se oli ainakin höttöiselle romantiikalle ja realistiselle draamalle. Kaiken kaikkiaan siis tasapainoinen leffakattaus.
