Otin lukuun Jeffery Eugenidesin vastikään suomennetun novellikokoelman Oikukkaat puutarhat (Fresh Complaint, 2017, suom. 2019). Eugenidesiltä olen aiemmin lukenut Middlesexin (2002, suom. 2003) ja Naimapuuhia (The Marriage Plot, 2011, suom. 2012), josta omistan myös entiseltä työkaverilta häälahjaksi saadun paidankin! Middlesexistä pidin suuresti, Naimapuuhia ei vakuuttanut ihan yhtä paljon, mutta kirjailijan tuotanto kiinnostaa kuitenkin. Tunnetuin Eugenidesin teoksista tosin lienee esikoisteos Virgin Suicides (1993, suom. 2003). Mutta sen kohdalla, you know - no, but I saw the movie (1999).
Oikukkaat puutarhat koostuu kymmenestä novellista, jotka Eugenides on kirjoittanut usean vuosikymmenen aikana. Jos edellisessä postauksessa kuvaamani How to Be Famous kärsi liiallisesta makeudesta, on näissä pienissä tarinoissa mukana aina roima annos tummia sävyjä ja happamiakin makuja. Yhdessä tarinassa mies on saanut lähestymiskiellon omaa perhettään kohtaan, toisessa velkojat ovat niskassa, kun puoliso hassaa koko perheen rahat onnettomaan hajustettujen leluhiirien bisnekseensä. Toisaalla nuori nainen tekee rankan ratkaisun välttyäkseen vanhempiensa hänelle suunnittelemalta tulevaisuudelta.
Novellit ovat täynnä eriasteisesti katkeroituneita, periaatteensa myyviä tai useimmiten jollain tapaa epäonnistuvia hahmoja, mutta onneksi Eugenides tarjoaa myös pieniä pilkahduksia toivoa ja humaaniutta, ystävyyttä...ja lopulta helpotustakin. Mutta helpolla Eugenides ei hahmojaan eikä lukijaansa päästä, siksi ehkä itsekin kahlasin kirjaa läpi yllättävän pitkään.
Ärrh! Sössin Kesä-varaukseni ja sain sen vasta elokuun puolella luettavakseni. Taktikoin hakevani kirjan varauksen viimeisenä noutopäivänä, mutta uusi lähikirjastoni olikin siirtynyt kesäaikaan ja mennyt kiinni 18 minuuttia ennen paikalle saapumistani. Ei muuta kuin uutta varausta kehiin ja uudelleen odottelemaan…
Kesä (2017) palaa romaanimuotoisen Kevään (2016) jälkeen aiempien vuodenaikojen esseemuotoon. Kesän kuiden välissä on kuitenkin aimpia osia pidemmät päiväkirjaosiot, joihin sisältyy myös ikään kuin pieni novelli, jossa Knausgård siirtyy kertomaan minämuotoista, tositapahtumiin perustuvaa tarinaa norjalaisaisesta, joka toisen maailmansodan lopussa karkaa itävaltalaismiehen mukaan. Novelli on hauska tyylikokeilu ja lukijan roolinkin nopeasti niksauttava leikki, kun Knausgård sekoittaa sen muun päiväkirjakerrontansa joukkoon varoittamalla lukijaansa seuraavassa virkkeessä vaihtuvasta kertojasta (s. 152-153):
Tähän saakka tässä tekstissä "minä" on tarkoittanut 47-vuotiasta, Ruotsissa asuvaa norjalaismiestä, jolla on vaimo ja neljä lasta, mutta kohta, tämän virkkeen päätyttyä, se tarkoittaa 73-vuotiasta naista, joka istuu eräänä kesäiltana kirjoituspöydän ääressä malmöläisessä asunnossa. Tuntuu oudolta istua tässä, kun en ole vuosiin kirjoittanut kirjeitä enkä ole koskaan pitänyt päiväkirjaa.
Esseet järjestyvät jälleen vuodenajan kuiden mukaisesti kolmeen osaan ja käsittelevät arkisia ilmiöitä ja asioita ja saattavat joskus karata kaukaisillekin poluille, kuten "Sähkövatkaimissa", jossa keittiövempaimen kuvailusta siirrytään löytämään ihmisyyden syvin merkitys. Knausgårdin kerronnassa viehättää jostain syystä myös hänen anteeksipyytelemätön rehellisyytensä (vaikka muutoin hän kuvaakin itseään vaivaantuneeksi ja sosiaalisesti jopa kömpelöksi) esimerkiksi perheen tavoista (s. 240-241):
Perheemme kuuluu niihin, jotka jättävät tavaransa talveksi ulos, ja joka toinen vuosi ostamme uuden grillin puhki ruostuneen tilalle, halvimman mahdollisen, koska tiedämme, että sekin jää talveksi pihalle.
Kesässä on myös kaksi esseetä, joissa käy ilmi Knausgårdin ja tämän vaimon ero. Ne on sijoitettu mielestäni hieman kummallisesti jo kirjan alkuun, josta ne luovat varjoaan loppuosalle kirjasta ja ennen kaikkea kuvauksille perheestä. Aika aikansa kutakin. Taisteluni- ja vuodenaikasarjat ovat nyt valmistuneet ja Knausgårdin tekstien ydinperhe hajonnut. Kesän jälkeen Knausgård on kirjoittanut ainakin kirjan Edvard Munchin teoksista, mutta omaelämäkerrallisesta jatkosta ei vielä ole tietoa. Kenen elämästä sitä tämän jälkeen muka pitäisi lukea?
Harri Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja
Olen vuosia sitten muistaakseni lukenut pari Harri Salmenniemen runokirjaa (ainakin Texas, sakset, 2010). En muista enää yksittäisiä runoja, mutta niistä jäi kielellä leikittelevä, kekseliäs ja yllättävä fiilis, minkä vuoksi innostuin lukemaan nyt myös Salmenniemen ensimmäisen novellikokoelman. Kokoelmasta tekee poikkeavan se, että osa novelleista rakentuu jo jonkin aiemman teoksen päälle. Taustamateriaalina Salmenniemi on käyttänyt niin muiden kirjailijoiden novelleja kuin lehtiartikkeleita kokeellisesta elokuvasta ja piilodepressiosta. Lisäksi yhdessä novelleista on Giovanni Battista Piranesin, italialaisen 1700-luvulla eläneen taidegraafikon kuvituksia mielikuvituksellisista, jättimäisistä vankilalinnoituksista.
Mitään koko teoksen läpäisevää punaista lankaa novelleille on hyvin vaikea nimetä – ellei sitten ehkä outous, joka kaikista välittyy tavalla tai toisella. Piranesin kuvituksia sisältävä ”Kompleksi” ja ”Fantastinen salaatti” yltyvät suuruudenhulluun liioitteluun. Ensimmäinen kuvailee jumalattoman kokoista rakennuskompleksia ja jälkimmäinen on dialogi, jossa emäntä tahi isäntä kuvailee vierailleen tekemäänsä salaattia (s. 47):
Lehtisalaatin ja rucolan lisäksi siinä on erilaisia pehmeitä ja rapeita keräsalaatteja, eniten jäävuorisalaattia. […] Latinsalaattia on myös, samoin bataviasalaattia, jääsalaattia, tavallista ja sitten rapealehtistä, samoin käytin hieman liuskalehtistä jääsalaattia. Koristeelliset osat ovat lollo rossoa. Lehdet ovat rapeudeltaan pehmeiden ja rapeiden salaattien välimuotoa. Lisäksi on kiinalaista parsasalaattia, lactuca sativa var. angustana.
Tästä ainesten luettelointi vain kiihtyy ruokaryhmästä toiseen (s. 50):
Eteläisemmän makumaailman saavuttaakseni laitoin mukaan myös pitahayaa, pomeloa, rambutania, rumeliinia eli tangeloa, sapodillaa, salakia, taateleita, tamarilloja eli puutomaatteja, viikunaa ja viinirypäleitä. En tietenkään unohtanut lempimelonejani. […] Laitoin mukaan joitakin yleisimpiä juustoja. Kuten tavallista, päätin tälläkin kertaa suosia italialaisia. Niinpä salaatissa on bel paesea, bittoa, caprinoa, fontinaa, grana padanoa, mozzarellaa, parmesaania, pecorinoa, ricottaa, robiolaa, taleggiota ja tomaa. Lisäksi laitoin […]
"Kompleksin" kuvitusta.
Tarinoissa on samanlaista vinksahtaneisuutta kuin joissain David Foster Wallacen teksteissä. Kyseessä on omituinen yhdistelmä arkipäiväistä tuttuutta ja sen viemistä yli arkipäiväisen, jolloin novelleihin tulee kummallinen, paikoin naurattava ja etäännytettykin tunnelma. En osaa oikein paremmin kuvata tuota fiilistä, mutta teos jäi kihelmöimään päähän lukemisen jälkeenkin.
David Foster
Wallacen kolmas suomennettu kokoelma, Kummatukkainen tyttö (2016) koostuu
novelleista, jotka ovat alun perin ilmestyneet kokoelmissa Girl with Curious
Hair (1989) ja Oblivion (2004). Mukana on 12 tarinaa, 6 kummastakin
kokoelmasta. Taitavasta käännöksestä teoksen nimeä myöten vastaa jälleen Juhani
Lindholm. Viidentoista vuoden ero alkuperäisten kokoelmien ilmestymisessä ei
oikeastaan käy ilmi tarinoista, sillä ne tuntuvat kaikki asettuvan johonkin
epämääräiseen internetiä edeltävään aikaan, jossa VHS on vielä huipputeknologiaa.
Poikkeuksena on presidentti Lyndon Johnsonin avustajasta kertova ”Lyndon”, joka
sijoittuu Johnsonin uran nousuvuosiin.
Wallacen
suomennoksista suosikkinani pysyy yhä ensimmäinen, Hauskaa, mutta ei koskaan enää, mutta Kummatukkaisessa tytössä on myös muutamia täysosumia, joilla se
nousee edellisen, Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja, ohi
listallani. Tarinoita yhdistää tietty mollivoittoisuus, mutta keskeistä
Wallacen tarinoissa ovat myös tyylivalinnat kielessä. Esimerkiksi ”Tienraivaaja
tämäkin” ja ”Unohdus” -tarinat nojaavat pitkälti niiden kertojaäänien
omalaatuisuuteen. ”Tienraivaajassa” sivistyssanoilla ja latinankielisillä
termeillä itseään ilmaiseva kertoja kuvaa ystävänsä tutun lentokoneessa
kuulemaa tarinaa viidakossa eläneestä ihmelapsesta. ”Unohduksessa” äänessä on
mies, joka kertoo aviokriisistään, joka kulminoituu kuorsaamiseen. Miehen
kerronta vilisee lainausmerkkejä ja vaihtoehtoisia adjektiiveja, joilla kertoja
saa yksinkertaisenkin asian kertomiseen kulutettua rivitolkulla tekstiä. Tunnen
tosielämässä varsin samantyyppisesti kirjoittavan ihmisen ja koin Wallacen
novellia lukiessa samaa epätoivoa kuin kyseisen ihmisen jaarituksia kahlatessa.
Wallace on toki usein runsassanainen ja yksityiskohtainen ja aina se ei missään
nimessä ole yhtä tuskastuttavaa kuin tietoisesti rakennetussa ”Unohduksessa”.
Vain kolmisivuisessa ”Palaneiden lasten inkarnaatioita” -novellissa Wallace
osoittaa voimansa tarinankertojana myös tiiviissä muodossa.
Omaksi
suosikikseni novelleista nousee ”Ei sielu ole ahjo”, joka kuljettaa rinnakkain
tarinaa luokkahuoneessa sekoavasta sijaisopettajasta ja oppilaasta, joka samaan
aikaan luo kuvitteellista melankolista tarinaa luokkahuoneen ikkunan peittävän
verkon ruutuihin. Kerronnaltaan kiinnostava oli myös ”Filosofia ja luonnon
peili”, jossa kertoja on päässyt ehdonalaiseen ja elää kauneusleikkauksella
kasvonsa pelästyneeseen ilmeeseen jähmettäneen äitinsä kanssa. Tekstin lomassa,
kuin koko ajan mielen taka-alalla painavana pakkomielteenä, pulpahtelee
viitteitä siitä, mikä on saattanut miehen tuomituksi rikolliseksi.
Kummatukkainen
tyttö on mielenkiintoinen, joskin synkkä ja paikoin melko raskassoutuinenkin,
mutta hyvä lisä Wallacen suomennettuihin teksteihin. Seuraavaksi haluaisin
kuitenkin lukea lisää miehen essee- tai lehtikirjoituksia, jotka
mehukkuudessaan mielestäni oikeastaan päihittävät nämä fiktiiviset tekstit.
Löysin Charles Bukowskin melko
tarkalleen kymmenen vuotta sitten välivuotta viettäessäni. Kuollaksenikaan en
muista miten - kenties vain tartuin mielenkiintoisen näköiseen kanteen - mutta
suhde on jatkunut tähän päivään saakka. Jollain tiedostamattomalla tasolla kirjailija saattoi jopa aikanaan vaikuttaa pääaineeni valintaan. Bukon (1920-1994) suomennetut romaanit
ja runot luin tiiviissä tahdissa heti alkuaikoina ja vuosien varrella olen
lukenut Sammakon julkaisemia uusia juttukokoelmasuomennoksia. Nyt vuorossa oli
ensimmäinen Bukowskin jäämistöstä koottu teos, Kirottujen nautinnot (Betting on
the Muse, 1996, suom. 2015).
Bukowski ei ole kaikille. Hän
kirjoittaa hyvin räkäistä, viinanhuuruista ja miehistä tekstiä ahavoituneista
miehistä, jotka tappelevat baareissa, käyvät raveissa ja hurmaavat pubiruusuja.
Teksteissä on jotain uskomattoman rehellistä ja yllättävän arkipäiväistä ja
toisaalta ne ovat niin kaukana omasta kokemuspiiristäni, että ne vetävät yhä
puoleensa. Usein Bukowskin teksteissään esiintyy Henry Chinaski, kirjailijan
alter ego. Henry vilahtaa myös Kirottujen nautinnoissa, mutta myös muita arjen
sankareita on mukana.
Tarinat paljastavat kuin salaa, kuinka kaikesta rouheasta
kuorestaan huolimatta Bukowskin hahmot ja ehkä siis kirjailija itsekin on
lopulta varsin reilu ja mukava mies. Tarinassa "Mitä tapahtui rakastavalle
ja nauravaiselle ruutukangasmekkoiselle tytölle?" kovia kokenut päähenkilö
lähtee keskellä yötä pelastamaan naisystäväänsä ja auttaa tämän jo koomisiin
suhteisiin kasvavin keinoin erinäköisistä ahdingoista vielä seuraavan
vuorokauden aikana. K:kin arvostaisi Bukowskin mieltymystä kissoihin:
"Löydän kotiini, ajan pihaan, pysäköin, astun ulos, yks' vanha matadori
vaan. Mutta sisällä, oven avattuani, lempikissani, valkoinen Jinx, hyppää
syliini ja äkkiä olen rakastunut taas" (s. 104).
Kirjailija nostaa hattuaan myös
omille kirjallisille idoleilleen, beat-runoilija John Thomas Idletille ja
kirjailija John Fantelle. Idletiä hän kuvaa runossaan tyylilleen uskollisesti
runossa "Voimamies" (s. 133-137):
ihmettelin miksi hän sieti
jorinoitani; hän oli loppujen lopuksi
pohjimmiltaan kiltti.
[...]
"et ole mitään velkaa, Bukowski."
olet tällä kertaa väärässä, lopultakin, John Thomas, senkin kusipää.
Bukowski muistaa häneen
yhteydessä olleet lukijansakin, sillä on ollut heidän tilanteessaan,
työskennellessään vuosikausia niin sanotuissa paskaduuneissa ja yli
vuosikymmenen postitoimistolla. Kiitoksensa lukijoille hän jakaa runossa
"Sanaonni" (s. 148):
vuosien kuluessa olen saanut kirjeitä miehiltä jotka kirjoittavat kirjojeni
lukemisen auttaneen heitä jaksamaan.
se on valtava kunnianosoitus ja tiedän mitä he tarkoittavat: minua auttoivat jaksamaan Fante, Dostojevski, Lawrence, Céline, Hamsun ja muut.
suorat sanat paperilla, helvettiemme samankaltaisuus, kun kaikki tulee voimalla läpi, nuo sanat ja se mitä ne sanovat auttavat hilaamaan perseemme tulen läpi.
hyvä kirja voi tehdä miltei mahdottomasta olemassaolosta siedettävää
sekä lukijalle että kirjailijalle.
Loppua kohden fiktion suomat
välikerrokset karsiutuvat pois ja kuolemaa odottavan kirjailijan runoissa on
vielä tavallista enemmän kouriintuntuvaa omakohtaisuutta. Bukowski myöntää
rohkeuden puutteensa hitaasti lähestyvän lopun edessä mm. runossa "Entä
nyt?" (s.. 157):
sanat ovat tulleet ja menneet, istun sairaana. puhelin soi, kissat nukkuvat. Linda imuroi. odotan eläväni, odotan kuolevani.
voisinpa toitottaa pelottomuutta. olen surkeassa jamassa, mutta puu ulkopuolella ei tiedä: katson kun se huojuu tuulessa iltapäivän auringossa.
mitään julistettavaa ei ole, on vain pelkkä odotus. jokainen kohtaa sen yksin.
Oi, olin kerran nuori. Oi, olin uskomattoman nuori!
Oi Buko. Olet yhä yksi
suosikeistani.
Bukowski on myös erittäin vakuuttava lukijana. Tässä näyte runonlausunnasta myöhäisvuosilta.
En voi ohittaa tammikuun ykkösohjelmaa, Uusi Sherlock -sarjan erikoisjaksoa "The Abominable Bride", jota jopa meilläkin esitettiin peräti leffateattereissa. En itse vääntäytynyt teatteriin asti, sillä Yle (<3) näytti ohjelman vain parin viikon viiveellä ensiesityksestä. Elokuvamaisuudestaan huolimatta jakso oli kuitenkin selvä osa tv-sarjan jatkumoa ja siten olisikin ehkä ollut kummallista katsoa se elokuvateatterissa.
Uusi Sherlock on kertakaikkisen mahtavalla tavalla päivittänyt sarjan nykyajan Lontooseen. Kolmannen ja ensi vuonna valmistuvan neljännen kauden väliin sijoittuvan erikoisjakson jippona on, että se heittääkin päähenkilönsä tohtori Watsonin ja Sherlock Holmesin (Martin Freeman ja Benedict Cumberbatch) takaisin 1800-luvun loppuvuosiin. Watson on saanut takaisin viiksensä ja Sherlockin veli Mycroft on menettänyt kuntoilulaitteensa. Selvitettäväksi tulee kummitustapaus, jossa morsian on ampunut itsensä, mutta palaa vielä kuolleenakin surmaamaan ensin oman miehensä ja sitten muitakin miehiä. Käsikirjoittajat Mark Gatiss ja Steven Moffat hyödyntävät taas Sir Arthur Conan Doylen alkuperäistekstejä yhdistelemällä viittauksia eri tarinoista. Koko tarinan nimi on viittaus "The Musgrave Ritual" (1893) -tarinassa mainittuun tapaukseen. Lisäksi hyödynnetään uudestaan tarinaa viidestä appelsiininsiemenestä ("The Five Orange Pips", 1891), samoin elementtejä A Study in Scarletista(1887).
Intertekstuaalisuus on aina kutkuttavaa ja koukuttavaa, mutta entäs se kaikki muu? Kyllähän "Karmiva morsian" toimii. Tosin lukematta tarinoita ja etenkin katsomatta edeltävää kautta voi katsojapoloinen joutua aikamoiseen höykytykseen, kun tarina tekee ensimmäisen äkkijyrkän mutkansa takaisin nykyaikaan. Tarina ei ole irrallinen osa sarjaa, vaan todellakin käytännössä jatkaa suoraan siitä, mihin kolmoskausi päättyi: Moriartyn paluuseen. Jälleen hyödynnetään mielen palatsi -konseptia, jolla selitetään myös aikahyppäys menneisyyteen. Esille nousee lisäksi Sherlockin suurin pahe, huumeiden käyttö. Etenkin 1800-luvun tarinassa keskiöön nousee teema, joka näinä päivinäkin tuntuu olevan kovin ajankohtainen. Siitä ei kuitenkaan sen enempää, ettei morsiamen tapaus aivan paljastu. Cumberbatchin upeutta ei tarvitse edes mainita. Andrew Scott on Moriartyna jälleen iskussa ja saanut jakson parhaat repliikit.
David Foster Wallace: Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja
Luin vuosi sitten David Foster Wallacen essee- ja reportaasikokoelman Hauskaa, mutta ei koskaan enää (2012) ja olin täysin myyty hulvattomille ja itsekriittisille kuvauksille hummerifestivaaleilta, aikuisviihdegaalasta ja luksusristeilijältä. Nyt luin Wallacen (1962-2008) toisen suomennetun kokoelman, Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja (Brief Interviews with Hideous Men, 2007, suom. 2014), joka koostuu lyhytproosasta.
Tämä kokoelma ei iskenyt yhtä kovaa. Osa teksteistä jätti suorastaan kylmäksi tai tylsistyneeksi, mutta muutama nerokaskin teksti oli mukana. "Olipa kerran äiti, jolla oli emotionaalisesti hyvin, hyvin vaikeaa" (s. 274) aloittaa tarinan "Itsemurha eräänlaisena lahjana" ja kuvaa hyvin Wallacen tyyliä rikkoa lukijan tavanomaiset odotukset ja toisaalta hänen intoaan analysoida hahmojensa mielenliikkeitä. Tämä näkyy myös teoksen nimen mukaisissa "haastatteluissa", joita on ripoteltu ympäri kirjaa. Niissä miehet analysoivat milloin mitäkin, yleensä jollain tapaa liittyen naisiin. Haastateltavat alkavat ennen pitkää todella tuntua vastenmielisiltä, sillä miehet ovat joko lähtökohtaisesti outoja tai sitten perstelevat näkemyksiään niin ponnekkaasti, että alkavat epäilyttää ja ärsyttää. Oma vaikutuksensa on silläkin, ettei haastetteluissa kuulla lainkaan "haastattelijan" ääntä.
Suosikkejani olivat kaksi "Paholaisella pitää kiirettä" -tarinaa, joissa Wallace kuvaa viistosti ihmisten heikkouksia, sekä "Aikuisten maailma (II)" -teksti, joka perinteisesti kerrotun "Aikuisten maailma (I)" -tekstin jälkeen jatkaa samaa tarinaa epävarmasta aviovaimosta, mutta kokonaisten lauseiden, virkkeiden, kappaleiden sijaan rakentuu ikään kuin alustavasta kehikosta varsinaiselle tekstille (s. 190):
Yllättäen homma toimii ja tekstiä lukee sujuvasti. Wallace näyttää jälleen kykynsä.
Tässä muuten K, joka esittelee kykyään naamioitua palloksi.
Philip van Doren Stern: "The Greatest Gift" (teoksessa No, But I Saw the Movie, ed. David Wheeler
Jo vuosien ajan Frank Capran ohjaama melodraama Ihmeellinen on elämä (It's a Wonderful Life, 1946) on kuulunut joulun vakio-ohjelmistooni. Yle näyttää leffan usein joko hieman ennen joulua, tai ainakin parin viime vuoden ajan se on tullut joulupäivänä. Tänä vuonna innostuin lukemaan uudestaan tarinan, johon yli kaksituntinen elokuva perustuu. Tarina löytyy jo aiemmin esittelemästäni kirjasta No, But I Saw the Movie. Kymmensivuinen, "The Greatest Gift" -niminen joulusatu oli alun perin kirjailija-historioitsija Philip van Doren Sternin ystävilleen lähettämä joulutervehdys. Elokuva on ponnistanut kauas ja lavealle, mutta kyllä versiot vielä samaksi tarinaksi tunnistaa. Päähenkilö George (sadussa Pratt, elokuvassa Bailey, James Stewartin esittämänä) on ajautunut epätoivoon ja sillaankaiteeseen nojaten toivoo, ettei olisi syntynytkään. Sillalle ilmestyy mies, joka toteuttaa Georgen toiveen, ja George saa nähdä, mitä kotikaupungin ihmisille olisi käynyt, jos häntä ei olisi ollut olemassa. Siinä missä satu alkaa sillalta, elokuva käyttää yli tunnin Georgen edeltävien vaiheiden kuvaukseen. Tätä vasten toiveen myötä paljastuvat muutokset kotikaupungissa osuvat katsojan tunteisiin täysillä. Molemmissa versioissa selviää muun muassa, että ilman Georgea vaimolle olisi käynyt huonosti ja pikkuveli olisi hukkunut. Leffassa tosin vaimo olisi jäänyt vanhaksipiiaksi onnettoman avioliiton sijasta ja veli on pikkupoika teini-ikäisen sijasta. Lisäksi pelastamisen seurauksena George menettää kuulonsa toisesta korvastaan ja on siten epäkelpo armeijaan. Elokuvassa George pelastaa myös paikallisen apteekkarin vankilalta ja koko kaupungin muuttumisen ilkeän pankkiirin omistamaksi uhkapelikeskukseksi. Suuremman roolin saa myös toiveen toteuttava mies sillalla. Mies on itsensä Jumalan lähettämä siivetön enkeli Clarence (mainio Henry Travers), joka pelastamalla Georgen saattaa viimein ansaita siipensä. Elokuvan George Bailey ei vain ole pettynyt elämäänsä kuten sadun George Pratt, vaan kateissa on myös 8000 dollaria ja perheyritys sitä myöten kaatumassa. Ihmeellinen on elämä on jouluisessa loppuhuipennuksessaan valtavan sentimentaalinen, mutta juuri siksi sopiva jouluun korostaessaan yhteiselon tärkeyttä ja sen positiivista vaikutusta toisiimme. Myös "The Greatest Gift" päättyy onnellisesti, vaikka jääkin tunnelataukseltaan paljon laimeammaksi. Lisäksi se sisältää jopa hieman karmaisevan vihjauksen siitä, että Georgen unenomainen syntymättömyyskokemus olisi jättänyt jälkensä myös todelliseen maailmaan. Loppuun vielä elokuvan viimeiset 9 minuuttia. "Every time a bell rings..." Spoiler & tear alert!
Huh, kolmas kausi on nyt nähty ja seuraavaa kautta pitää taas odotella liian pitkään. Kolmoskautta voi fiilistellä vielä vaikkapa tällä,tällä ja tällä Alan Kistlerin kokoamalla jaksokohtaisella listalla viittauksista paitsi alkuperäisiin Sherlock-tarinoihin, myös muihin populaarikulttuurin ilmiöihin. Niin ja sarjaa varten luotu Watsonin blogihan löytyy täältä.
Eilen se viimein alkoi! Uuden Sherlockin kolmas tuotantokausi, nimittäin. Sarjahan on nykyaikaan tuotu versio Sir Arthur Conan Doylen viktoriaanisen ajan mestarisalapoliisista, Sherlock Holmesista, jota tulkitsee sarjassa ylitsevuotavan mahtavasti Benedict Cumberbatch. Loistavien näyttelijöiden, nerokkaan dialogin (mm. vihjailut Watsonin ja Holmesin suhteen laadusta) ja täydellisen tunnusmusiikin lisäksi sarjassa kolahtaa nimenomaan sen silmäniskut niille, jotka ovat lukeneet alkuperäisteokset. Itse jaksojen juonethan eivät ole kovin läheisesti mukailleet alkuperäistarinoiden juonia, mutta hauskuus löytyykin yksityiskohdista, kuten Holmesin kohdalla ratkaisut rikoksiin. Eilisen jakson nimi ("The Empty Hearst") jo viittasi tarinaan "The Empty House", jossa Holmes palaa "kuolleista" pudottuaan edellisessä tarinassa arkkivihollisensa Moriartyn kanssa Reichenbachin putoukseen. Myös sarjan jaksossa Holmes palaa uskoteltuaan tätä ennen (lähes) kaikille pudonneensa sairaalan katolta kuolemaansa. Lisäksi jakson pahiksen nimi, Moran, on napattu suoraan tarinasta. Vielä enemmän hihkuntaa aiheuttivat jaksossa Watsonin parrakkaan potilaan esittelemät eroottisen elokuva- ja kirjakauppansa tuotteet, kuten The Origin of Tree Worship ja British Birds. Tarinassa kyseiset teokset löytyvät Watsonin kirjahyllystä. Mahtavuutta! Seuraavaa annosta odotellessa voi vaikkapa virkistää muistiaan parilla alkuperäistarinalla. Niitä löytyy esimerkiksi täältä. Itse ajattelin lukaista tarinan "The Adventure of Charles Augustus Milverton"... Loppuun meitsie à la K.
Z osti minulle vuonna 2008 muistaakseni 50 centillä New Yorkin Strand-kirjakaupasta tämän kirjan, josta olen enemmän tai vähemmän näppärästi lainannut ja muokannut nimen myös blogilleni. Teoksesta löytyvät mm. novellit sellaisten elokuvien takaa kuin Kaikki Eevasta (All About Eve, 1950), Tapahtuipa eräänä yönä (It Happened One Night, 1934), Psyko (Psycho, 1960) ja Takaikkuna (Rear Window, 1954).
Tietyissä keskusteluissa kirjan ensisijaisuus elokuvaversioon nähden korostuu - etenkin jos keskustelija itse on sattunut kirjan lukemaan. No, But I Saw the Movie tosin taitaa kiteyttää useimman ihmisen vastauksen näissä keskusteluissa esiin nousevaan kysymykseen. Näin yleensä omassakin tapauksessani, korskeasta blogin nimestä huolimatta. Aikoinaan kun aloin lukea teoksen novelleja, huomasin kuitenkin, että suurin osa leffaversioista olikin näkemättä. Teoksen innoittamana tuli katseltua mm. kylmäävä Kauhunkierre (Don't Look Now, 1973), klassinen kauhupätkä Ruumiinsieppaajat (The Body Snatchers, 1945) ja järisyttävän epäkorrekti Freaks - kummajaiset (Freaks, 1932). Niin ja toisaalta huomasin, että eräskin novelleista vaikutti melko pliisulta elokuvaversioonsa nähden. Reiluun kymmeneen sivuun kun ei vain voi saada mahtumaan Frank Capran mahtavaa Ihmeellinen on elämä -joulunyyhkistä (It's a Wonderful Life, 1946).
Kaiketi mitä yritän sanoa on, että kirjat ja leffat ovat kummatkin tärkeitä itselleni, joten tuli tarve tulla sanomaan se tänne. Loppuun kissa.
