tiistai 29. marraskuuta 2016

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat



Aah, Harry Potterin maailma on täällä taas! Käytiin Ä:n kanssa tsekkaamassa J. K. Rowlingin uusin taikamaailmaan sijoittuva leffa, joka keskittyy vaiheisiin ennen Harry Potteria ja Voldemortia. Nyt pääosassa on Harryn koulukirjoista tuttu Lisko Scamander (Eddie Redmayne), ihmeotuksien erikoisvelho. Tähän sarjaan on luvassa ilmeisesti peräti viisi osaa, ja toisessa päässä taikamaailmaa venytetään Potterin seuraavan sukupolven tarinalla näytelmän ja siihen perustuvan kirjan johdolla, joten hetkeen ei tarvitse pelätä Potter-maailman tyrehtymistä.

Ihmeotuksissa (Fantastic Beasts and Where to Find Them, 2016) seikkaillaan 1920-luvun New Yorkissa, jonne Scamander saapuu vapauttaakseen pelastamansa ihmeotuksen. Maailma on toipumassa ensimmäisestä maailmansodasta ja velhomaailmaa ovat juuri ravistelleet Harry Potter ja kuoleman varjelukset -kirjasta tutun Gellert Grindelwaldin iskut. New Yorkissa uussalemilaisen lahkon jäsenet Samantha Mortonin hahmon johdolla levittävät vihapropagandaa velhoista. Samalla salaperäinen voima riehuu kaupungissa. Kaiken tämän keskellä Scamander onnistuu kadottamaan ihmeotuksia sisältävän laukkunsa ja sotkemaan ei-taikin eli amerikkalaisjästi Kowalskin (mainio Dan Fogler) mukaan seikkailuun. Joukkoon liittyvät myös Yhdysvaltain taikakongressin työntekijät ja noitasisarukset Tina ja Queenie (Katherine Waterston ja Alison Sudol). Hämärämmät motiivit ovat Tinan pomolla, taikakongressin välitason pomolla Grievesillä (Colin Farrell).

Elokuvaan oli ennakko-odotuksistani huolimatta saatu aikaiseksi ihan näppärä juoni ja sopivasti myös huumoria, vaikka meno olikin pelottavine lahkoineen paikoin melko synkkää. Käsikirjoittajana häärinyt J. K. Rowling hallitsee yhä tarinankerronnan. Otukset, etunenässään arvotavaroiden perässä oleva vesinokkaeläimen kaltainen haisku ja kiimassa oleva sarvikuonon jättimäinen versio purske, ovat myös kiehtovia, samoin niiden eri vuodenaika- ja ilmastovyöhykealueet – kaikki Scamanderin huikeisiin mittoihin kasvavan laukun sisällä. Ihmeotukset vilisee myös tunnettuja näyttelijöitä ja pienessä roolissa nähdään jopa Johnny Depp. Itse asiassa paljastamatta sen enempää juonesta, leffa aika hauskasti toisintaa samantyylisen roolijaon Deppin ja Farrellin kanssa kuin aikoinaan leffassa The Imaginarium of Doctor Parnassus (2009).

Erikoislähikuva ihmeotus K:sta!

tiistai 22. marraskuuta 2016

Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu!



Käytiin Z:n kanssa katsomassa Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu! yhdessä lähinnä alakoululaisista ja heidän vanhemmistaan koostuvan yleisön kanssa. Oli meilläkin sentään peitetarinana sukulaispoika mukana. Ja mikäpä oli katsoessa: yleisö eli hyvin mukana ja leffa oli kerrassaan mainio. Yhtään ei myöskään haitannut, että toisessa pääosassa oli aika paras Antti Holma.

Leffa perustuu Aino Havukaisen ja Sami Toivosen kirjoittamiin ja kuvittamiin lastenkirjoihin, joissa seikkailevat Outolasta kotoisin olevat Tatu ja Patu, jotka ovat vähän pöhköjä mestarikeksijöitä ja Veera-tytön parhaita (mielikuvitus-)kavereita. Itseltäni oli etukäteistiedoista jäänyt huomaamatta, että leffa on jouluaiheinen. Vaan hyvinhän tässä vaiheessa saattoikin jo virittäytyä joulufiiliksiin, kun Aleksanterinkatukin sai juuri joulukoristeensa.

Leffassa Tatu (Holma) ja Patu (Riku Nieminen) saapuvat Outolasta Helsinkiin Veeran (Eedit Patrakka) jouluvieraiksi. Veera kuitenkin myöhästyy juna-asemalta, kun äiti ei ymmärrä kiirettä vastaanottamaan Veeran mielikuvitusystäviä. Niinpä Tatu ja Patu ehtivät lähteä omin päin kaupungille ennen kuin Veera pääsee heidän jäljilleen. Seuraa täysin absurdia ja ehdottoman nokkelaa sanailua ja toimintaa, kun veljekset perehtyvät kaupungin ihmeisiin ja joulun perinteisiin samalla kun hyödyntävät tilanteisiin sopivia keksintöjä, kuten mörkökarkotinta tai ihmismeripelastusliiviä. 

Helsinkiläiskatsojasta ja vanhasta lintsiläisestä oli ihanaa nähdä tuttuja paikkoja kauniisti kuvattuna usein hieman yläviistosta. Vähän nauratti myös maantieteelliset muutokset, kun matka esimerkiksi Käpylästä Linnanmäelle kulkikin yhtäkkiä Suvilahden kautta! Leffan loppuhuipennus talvisella Linnanmäellä oli kaunis ja koskettavakin, vaikka muuten leffa piti reippaan tekemisen meiningin yllä koko täydellisen, 70-minuuttisen kestonsa ajan. Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu! onnistui mielestäni olemaan ihan tosissaan lasten elokuva ilman aikuisten kosimista "aikuisten vitseillä" ja silti viihdyttämään myös tällaisia kaiketi jo ihan oikeasti aikuisiksi laskettavia kolmekymppisiäkin.

Pikkuinen K on sen sijaan on vasta ensimmäisellä vuosikymmenellään.

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Oneiron

Laura Lindstedt: Oneiron
Juuri tämän vuoden Finlandia-ehdokkaiden julkistamisen alla luin viime vuoden kaunokirjallisuuden Finlandia-palkitun romaanin eli Laura Lindstedtin Oneironin (2015). Aikoinaan luin myös Lindstedtin esikoisteoksen Sakset (2007), mutta siitä en tuolloin oikein saanut otetta. Oneiron veti mukaansa eriskummalliseen tarinaansa saman tien, joten esikoisen ongelma ei toistunut.

Kirja on jatkonimikkeensä mukaisesti fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista. Kummallisessa, valkoisessa, painovoimaa uhmaavassa maailmassa toisensa löytävät seitsemän naista: newyorkilainen taiteilija Schlomith, moskovalainen kirjanpitäjä Polina, brasilialainen sydänsiirteen saanut Rosa, kaksosia odottava ranskalainen Nina, syöpää sairastava hollantilainen Wlbgis, senegalilainen Maimuna ja itävaltalaisteini Ulrike. Kaikki elintoimintonsa ja tuntemuksensa hiljalleen valkoisessa tilassa kadottavat naiset ymmärtävät pian olevan kuolemanjälkeisessä tilassa. Kellään heistä ei kuitenkaan ole tarkkaa muistikuvaa omasta kuolemastaan.

Keskeisintä teoksessa ei toki ole kuolema, vaan erilaisten naisten elämäntarinat, joita he vuorotellen toisilleen kertovat. Turhan suurena paljastuksena tuskin tulee, että lopulta saadaan selville myös kunkin henkilön kuolintapa. Mielenkiintoisia ovat mm. salakuljetukseen sotkeutuneen Maimunan tarina, jonka kautta saadaan myös teoksen ainoa kosketus Suomeen. Lopputuloksen kannalta traagisia ovat ennen kaikkea Ninan ja Rosan tarinat, sillä kuolema vie heidät pois pieniltä lapsiltaan.

Suurimman roolin teoksessa kuitenkin saa juutalaisuuteen taiteensa perustava Schlomith. Tästä hahmostahan nousi teoksen julkaisun myötä keskustelu myös kirjailijoiden oikeudesta kirjoittaa itsestään poikkeavista hahmoista. Aivan ehdottomasti suon tämän oikeuden kirjailijoille – ei kaikki kirjallisuus voi olla itsereflektoivaa knausgårdismia – mutta samalla ymmärrän tavallaan närkästyksen. Kirjailija ei ole juutalainen, eikä käsittääkseni sen kummemmin ole ollut tekemisissä juutalaisen kulttuurin kanssa. Taustatyötä hän on toki tehnyt teostaan varten. Schlomithin hahmo on kuitenkin katkeran oloinen oikeastaan kaikelle juutalaisuudessa: hän näkee uskonnon olevan syynä niin vuosikymmeniä kestäneeseen syömishäiriöönsä kuin lastensa vieroittumiseen itsestään. Kyseiseen kulttuuris-uskonnolliseen yhteisöön kuuluvana tällaisesta hahmosta lukeminen voi tuntua oudolta tai epäoikeudenmukaiselta, etenkin jos oma käsitys juutalaisuudesta ei kohtaa Schlomithin näkemystä.

Kirjailijalle on annettava tunnustusta monipuolisten naishahmojen luomisesta. Hahmot eivät ole yksiulotteisia – yksistään pahoja, saati yksistään hyviä – vaikka toki kaikkien tarinat kiertyvätkin kuolemaa lähestyvien vaiheiden ympärille. Tavat kuolla kuitenkin tulevat yllätyksenä muutaman hahmon kohdalla, samoin kuin jopa hahmojen suhtautuminen kuolintapaan. Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen teos ja idea, vaikka mitään aivan valtaisaa innostusta tai tunnelatausta se ei jättänytkään.

Finlandia-kirjallisuus jatkuu tämän jälkeenkin: nyt luvussa on toissavuoden voittaja, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät ja kuuntelussa tämän vuoden ehdokas, Tommi Kinnusen Lopotti. Myös K kuuntelee korvat tarkkana.