Five Bells

Gail Jones: Five Bells

Viime syksynä kävin Sydneyssä, Australiassa. Ostin siellä mahtavasta Gleebooks-kirjakaupasta australialaiskirjailija Gail Jonesin romaanin Five Bells (2011), joka sijoittuu pitkälti Sydneyn satama-alueelle, Circular Quaylle, josta aukeaa näkymä niin oopperatalolle kuin Harbour Bridgelle.

Kohta lähes vuosi matkan jälkeen oli viimein aikaa tarttua kirjaan. Uppoutuminen sen kuvaamiin tuttuihin maisemiin ja katuihin oli suloista ja aiheutti samalla vakavaa matkakuumetta. Teos kuvaa neljän ihmisen vuorokautta, ja jokainen heistä saapuu Circular Quaylle eri tarkoituksessa. Teini-iän rakastavaiset Ellie ja James ovat tulleet sinne kohtaamaan toisensa parinkymmenen vuoden jälkeen. Kiinan kulttuurivallankumouksen jalkoihin jäänyt Pei Xing matkustaa Quayn kautta lautalla pohjoisrannalle tapaamaan ihmistä menneisyydestään ja irlantilainen Catherine on saapunut ihastelemaan nähtävyyksiä.

Sydneyn oopperatalo nousee teoksen alussa esille jokaisen hahmon tarinassa. Jotain rakennuksen ikonisuudesta kertoo se, ettei taloa mainita nimeltä kertaakaan. Silti se on tunnistettavissa, kun jokainen hahmo näkee sen omien mielikuviensa kautta: rukoukseen kumartuneena hahmona, valkoisina hampaina, päällekkäin kasattuina posliinikulhoina, vaasillisena valkoisia ruusuja.

Sydneyn oopperatalo Circular Quayltä nähtynä

Vuorokausi ja sen tapahtumat herättävät kaikissa hahmoissa muistoja menneestä. Kaikki ovat kokeneet menetyksiä ja selvinneet niistä kukin tavallaan. Haikeus ja surumielisyyskin leijailevat muistojen yllä. Silti myös ilonhetkiä on tallentunut näihin mieliin palaavin kuviin. Hieman falskilta tosin kalskahtaa 14-vuotiaiden Ellien ja Jamesin rakastelukohtaukset – raskauden mahdollisuus ainakin on unohdettu täysin näistä hämärien iltapäivien kuvauksista. Aika lienee hionut tällaiset arkiset seikat pois hahmojen muistista. Sen sijaan yksittäiset sanat ovat nousseet merkityksellisiksi hahmoille: clepsydra, vesikello, joka kantaa nimessään kreikan varastamista merkitsevää verbiä; agelasti, ihmiset, jotka eivät koskaan naura; kaikki lumen kiinankieliset käännökset transparent, blackish-white, sweet-smelling, bird-cherry; runonpätkä, joka naurattaisi veljeä: I Googled my love, down Woolloomooloo…

Teoksen lopussa seuraa käänne, jonka kuvittelin jo sitovan henkilöiden tarinalinjat toisiinsa. Näin ei kuitenkaan käy kuin osittain. Itse asiassa seuraa toinenkin käänne, joka tavallaan on kirjan melankolisesta sävystä pääteltävissä, mutta yllättää silti äkkinäisyydellään. Five Bells pysyy sävylleen uskollisena loppuun saakka ja jättää päätyttyään surumielisen olon. Onneksi kaiken ei aina tarvitse olla iloista ja onnellisesti loppuvaa. Tähän kirjaan lopetus on juuri sopiva.

Ehkä rakkaus oli totta

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Lukulistalla on jo alkukeväästä lähtien ollut Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta (Fallout, 2014, suom. 2015). Muutaman kerran olen sen Bestseller-hyllyssä nähnytkin, mutta aina on liian pahasti ollut kesken jotakin muuta. Onneksi viimein Rakkaudenhirviön jälkeen tärppäsi. Ehkä rakkaus oli totta on Jonesin neljäs romaani, mutta vasta ensimmäinen suomennettu.

Sattumalta teatterimaailman kuvaus jatkuu tässäkin romaanissa. Antti Holman Järjestäjässähän oltiin töissä teatterissa, Saara Turusen Rakkaudenhirviössä taas opiskeltiin ilmaisutaidonlukiossa ja myöhemmin teatterikorkeakoulussa käsikirjoittamista. Jonesin romaani kuvaa ihmisiä 1970-luvun Lontoon teatterimaailmassa. Päähenkilö on Luke, maaseudulta tuleva imigranttien lapsi, jonka äiti on mielisairaalassa ja isä on lempeä juoppo. Luke on henkeen ja vereen innostunut teatterista ja satumaisen sattuman myötä hän kohtaa Paulin ja Leigh’n, aloittelevat teatterintekijät, kun he eksyvät Luken kotikylään. Joidenkin vuosien jälkeen kumppanukset perustavat yhteisen teatterin ja Luke alkaa hiljalleen uskaltautua näyttämään sängyn alle piilottamiaan käsikirjoituksia.

Samalla seurataan tarinaa Ninasta, keskinkertaisen näyttelijän, mutta maailmanluokan diivan tyttärestä, joka puolivahingossa päätyy itsekin teatterikouluun. Nina päätyy äidin avittamana naimisiin biseksuaalin Tonyn, ällön, mutta osaavan teatterimiehen kanssa. Näin myös Nina ura urkenee. Sitten Luken ja Ninan tiet kohtaavat, ja he ovat varmoja siitä, että ovat kohtalon johdattamina löytäneet toisensa. Seuraa kiihkeä suhde.

Romaani kuvaa erinomaisesti tätä intohimoista suhdetta, jonka edessä kumpikin sokeutuu ja siten päätyy kompuroimaan urallaan. Lopulta suhde tuntuu myrkyttävän kaikki ihmissuhteet ainakin Luken elämässä. Mikään tragedia kirja ei kuitenkaan ole, vaan se tarjoaa lohdullisen, miedosti onnellisen ja oikeastaan omasta mielestäni ennalta arvattavan lopetuksen. Ihmissuhdekoukeroita kiinnostavampaa kirjassa oli kuitenkin ehdottomasti sen kuvaama teatterimaailma. Lontoo on teatterin luvattu kaupunki, ja se näkyy myös kirjassa. Teatterintekijät ovat arvossaan ja juhlia riittää Jones kuvaa myös teatterin arkea, harjoituksia, roolituksia ja muuta mielenkiintoista esiripun tuolla puolen tapahtuvaa. Lisäksi teksti varmasti suorastaan kuhisi lukuisia todellisia 1970-luvun teatterimaailman nimiä, joiden tunnistaminen olisi tuonut vielä lisäiloa lukijalle, mutta allekirjoittaneelta ne valitettavasti menivät Laurence Olivieria ja muutamaa näytelmäkirjailijaa lukuun ottamatta autuaasti ohitse.

K:ltakin meni eläinlääkärikäynnin
jälkeen pari juttua autuaasti ohi.

All the Light We Cannot See

Anthony Doerr: All the Light We Cannot See

Kävipä tuuri, kun sain kirjastosta uutuuttaan kiiltelevän äänikirjaversion tämän vuoden Pulitzer-palkitusta romaanista, Anthony Doerrin teoksen All the Light We Cannot See (2014, suom. Kaikki se valo jota emme näe, 2015). Kirjaa on hehkuteltu siellä ja täällä, eikä suotta. Lopuksi alkoi suorastaan harmittaa, että käsissäni oli ”vain” äänikirjaversio, sillä tätä tekstiä olisi ilomielin lukenutkin ja selaillut takaisinpäin. Auttamatta ääniversiosta jää jotain aina kuulematta ja vähintäänkin kirjoitusasut jäävät mysteereiksi. Nytkin nauratti, kun jälkeenpäin selvitin, mikä toisen päähenkilön siskon nimi olikaan: enpä lukija Zach Appelmanin amerikkalaisella aksentilla lausumana kuvitellut sen ainakaan olevan Jutta.

Romaani kuvaa kahden nuoren, saksalaisen Wernerin ja ranskalaisen, kuusivuotiaana sokeutuneen Marie-Lauren elämää toisen maailmansodan pyörteissä. Saksan kaivoskaupungissa orpolapsi Werner innostuu radioista ja hänestä tulee erinomainen korjaamaan ja rakentamaan niitä osista. Lähellä sydäntä on myös radion sisältö – musiikki, ja ennen kaikkea Ranskasta asti kuuluva tieteen kysymyksiä pohtiva lähetys. Nopeasti 1930-luvulla radio vain alkaa täyttyä tarinoista, joissa roistojen rooleissa ovat aina koukkunokkaiset juutalaiskauppiaat.

Pariisissa Marie-Laure asuu isänsä kanssa lähellä luonnontieteellistä museota. Tyttö osaa liikkua kaupunginosassaan, sillä isä on nikkaroinut hänelle pienoismallin kaupungista, minkä avulla Marie-Laura on opetellut kadut ulkoa. Tyttö näkee tunnetilat väreinä ja rakastaa lukea pistekirjoituskirjoja, joita isä hänelle on lahjoittanut. Pariisin miehityksen aikaan isä ja tytär pakenevat isän sedän luo Saint-Malon linnoituskaupunkiin. Mukana isällä on kivi, joka saattaa olla museon ehdottomasti arvokkain esine, valtava timantti nimeltään Sea of Flame. Sodan jyllätessä tarunhohtoista kiveä jahtaa von Rumpel -niminen saksalaisupseeri, josta väistämättä tulee mieleen Christoph Waltzin hahmo Tarantinon Kunniattomissa paskiaisissa (Inglourious Basterds, 2009).

Werner radiomekaanikon kykyineen pääsee tietysti osaksi kolmannen valtakunnan sotakoneistoa, ensin jonkin sortin sotakoulussa ja sitten niin itä- kuin länsirintamallakin. Liian pitkään hän on vain ympäristönsä vietävänä, kunnes kriittisellä hetkellä Saint-Malossa Werner näkee maailman itsenäisesti ajattelevan pikkusiskonsa tavoin.

Teos etenee lyhyin luvuin, joissa vuorotellen seurataan kumpaakin päähenkilöä ja välillä myös von Rumpelia. Lisäksi välillä hypätään Saint-Malon ja päähenkilöiden kannalta sodan merkittävimpään päivään elokuussa 1944. Rakenne toimii hyvin ja pitää yllä jännitettä, hetkeä, jolloin päähenkilöiden polut viimein kohtaavat. En ole varma, miten hyvin timantin tarina toimi yhteydessä muuhun tarinaan, mutta ennen kaikkea olin positiivisesti yllättynyt siitä, miten raikkaalta tarina tuntui, vaikka toinen maailmansota onkin aiheena niin kaluttu.

K:kin on hieman yllättynyt.

Mission: Impossible – Rogue Nation & Riskibisnes

En ole suuren suuri Tom Cruise –fani, mutta kävi nyt niin, että keskellä erittäin hiljaista leffakesää katsoin kaksi Cruise-elokuvaa peräkkäisinä päivinä.

Mission: Impossible – Rogue Nation (2015) on vuonna 1996 startanneen elokuvasarjan viides osa. Kevyet kaksikymmentä vuotta eivät onneksi paljoa päähenkilö Ethan Huntia (Cruise) paina, kun hän jälleen roikkuu lentoon lähtevän lentokoneen kyljessä, ottaa vastaan muutamat nyrkiniskut Luutohtori-nimiseltä pahikselta, suorittaa yli kolmen minuutin sukelluksen ja lähes hukuttuaan lähtee takaa-ajoon peräjälkeen autolla ja moottoripyörällä. Vauhtia ei siis todellakaan puutu tästä sarjan tuoreimmastakaan osasta. Onneksi ihan yhtä kamalia ilma-akrobatiatemppuja ei sentään nähty kuin edellisessä, Samuli Edelmanninkin tähdittämässä Mission: Impossible – Ghost Protocolissa (2011).

Juonihan leffassa oli melkoista höpöhuttua: Syndikaatti-niminen eri maiden entisistä agenteista koottu pahisliiga aiheuttaa tuhoa, mutta kukaan paitsi Ethan kavereineen ei tiedä sitä, koska CIA-pomo (Alec Baldwin) ei usko Syndikaatin olemassa oloon. Hyvä puoli leffassa sen sijaan on se, ettei se ota itseään lainkaan liian vakavasti. Joskus ollaan jo lähellä slapstickiä, kun etenkin Huntin apurit (Jeremy Renner, Simon Pegg ja Ving Rhames) lyövät läskiksi.

Tapahtumat lähtevät leffassa toden teolla vyörymään Wienin oopperasta, jossa esitetään Turandot’ta. Oopperan kuuluisinta kohtaa, Nessun dorma -aariaa käytetään näppärästi taustalla myös leffan edetessä aina Ethanin ja tietenkin kuvioihin sekaantuvan naishahmon yhteisissä kohtauksissa. Ruotsalaisen Rebecca Fergusonin esittämä naishahmo on itse asiassa yllättävän omatoimiseksi käsikirjoitettu naisagentti, joka on soluttautunut Syndikaattiin. Lisäksi hänet on paikoin stailattu ja jopa nimetty kuin maannaisensa Ingrid Bergmanin hahmo Casablancassa (1942). Ja missähän leffan päätoimintakohtaus tapahtuukaan ellei juuri siellä…

M:I - Rogue Nationissa nähdään kohtalaisen pienissä, suorastaan puhtaan komediallisissa rooleissa myös mahtavan Panta kaulassa -sarjan (Rev., 2010-) Tom Hollander ja Simon McBurney. Niin ja hämmentävän paljon dialogia ruotsiksi. Ja All Male Panel!

Edellä mainittujen seikkojen perusteella tai niistä huolimatta leffa oli erittäin positiivinen yllätys ja kelpo toimintapläjäys.

***

No sitten. Hyppy reilun kolmenkymmenen vuoden taakse, Cruisen uran alkuaikoihin. Riskibisnes (Risky Business, 1983) on hyvin, hyvin hämmentävä sekoitus teinikomediaa ja kökköä eroottista trilleria. Asetelmahan on varsin klassinen: lukion viimeistä luokkaa käyvän Joelin (Cruise) vanhemmat lähtevät matkalle ja jättävät lukaalin ja isin Porschen Joelin huomaan. Aluksi kaverit tyttöystävineen osaavat hyödyntää vanhempien valvovan silmän puutetta paremmin kuin Joel itse, mutta sitten hän sentään ryhdistäytyy ja keksii kutsua puhelintytön luokseen(!). No, rahoituksen kanssa meinaa tulla ongelmia, ja sitten pitäisi vielä löytää äidin kadonnut lasiesine ja tytön sutenöörikin on ikävästi kannoilla. Vitsit, kun aina pitääkin käydä niin mälsä tsägä.

Koko hommahan tietysti johtaa siihen, että yritystoiminnan kurssilla oppimillaan taidoilla Joel ja puhelintyttö Lana päättävät muuttaa Joelin talon yhdeksi yöksi bordelliksi ja käärivät puolet illan tuotoista. Paikalle pamahtaa myös Princetonin yliopiston edustaja, joka haastattelee Joelia yliopistoon pääsystä. Onneksi miehelle heltiää vähän naistakin ja siten Joelille kiva yliopistopaikka. Sitten Joel ja Lana voivatkin mennä tyhjään junaan harrastamaan musiikkivideoseksiä.

En tiedä, olenko patavanhoillinen, vai mitä täällä oikein tapahtuu, mutta Riskibisnes oli kyllä sisällöltään ihan kevyesti häiritsevä ja nykystandardein aikamoisen epäkorrekti. Pysyn jatkossa 80-luvun teinileffojen osalta vanhoissa tutuissa Ferris Buellerissa ja Breakfast Clubissa. Mutta tuli sentään todistettua tämä klassikoksi muodostunut kohtaus:

Rakkaudenhirviö

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Antti Holman äskettäin säveltämän rakkauslaulun myötä saatoin hieman selailla herran FB-sivua, jossa hän mainosti Saara Turusen esikoisromaania Rakkaudenhirviö (2015). Kun se seuraavana päivänä vielä sattui olemaan kirjaston Bestseller-hyllyssä ja takakansitekstikin vaikutti hyvältä, lähti kirja mukaani.

Rakkaudenhirviö on nuoren naisen kasvukertomus, joka ensimmäisen luvun jälkeen etenee kronologisesti 1980-luvun sysi-Suomesta nykyhetkeen. Tarinassa vaikuttaisi olevan paljon palasia kirjailijan omasta elämästä, ainakin teatterialan opinnot, ja sen enempää tutkimatta Turusen taustoja todennäköisesti myös Kallion lukio ja ystävät Laura ja Antti, jotka tuntuvat olevan tosielämän näyttelijät Laura Birn ja – kappas vaan – Antti Holma.

Rakkaudenhirviö kasvaa uskonnollisessa perheessä pienessä kylässä Itä-Suomessa. Äidin mielestä etenkään nainen ei saa olla millään tavoin erikoinen tai, auta armias, saattaa jäädä ilman miestä (s. 59):

Jos tavalliselta naiselta kysytään kylässä, haluaako hän mehua vai limpsaa, osaa tavallinen nainen vastata, että en minä mitään tarvitse. Tavallinen nainen ei tärvää aikaansa nenä kirjoissa kiinni. Miehet eivät nimittäin tykkää sellaisista naisista, jotka ovat lukeneet liikaa. Kirjojen lukeminen tekee naisesta erikoisen. Miehiä alkaa kyllästyttää ja niin miehet hyppäävät autoihinsa ja ajavat tiehensä.

Tyttö pakenee ahdasta kasvuympäristöään pääkaupungin taidelukioon, jonne lähettää hakemuksenaan kanaverkosta, sanomalehdistä, liisteristä ja koirankarvoista tekemänsä ihmisen kokoisen hirviön. Koulussa hän tutustuu Lauraan, joka on kaunis ja osaava ja kulturellista perheestä. Tyttö tuntee itsensä ujoksi, kömpelöksi ja maalaiseksi. Sitten on vielä Antti, jonka luo tyttö muuttaa asumaan. Heissä on jotain yhtäläistä melankoliaa, joka näyttäytyy vain eri tavoin. Tyttö tarkkailee maailmaa ulkopuolisen silmin, eikä siksi tunnu löytävän paikkaansa niin Suomesta kuin muistakaan maista, joissa hän kokeilee levittää siipiään.

Turunen maalaa suorastaan viiltävän tarkkoja, joskin kärjistettyjä kuvia tyttöä ympäröivästä maailmasta: peräkylän tunnelmasta, suomalaisuudesta, espanjalaisuudesta, teatterikoululaisista, päähenkilöstään ja tämän läheisistä. Turusen päähenkilö on vain muutaman vuoden itseäni vanhempi, joten monet elämänvaiheisiin yhdistyvät ajankuvat ovat tuttuja: prinsessa Dianan kuolema, Big Brother jne. Eivätkä päähenkilön tuntemukset muutenkaan täysin vierailta itselleni tunnu. Tekstistä löytyy yhtymäkohtia myös muihin äskettäin lukemiini teoksiin. Nykyajassa kun eletään, Holman Järjestäjä-romaanin päähenkilön Tarmon tavoin rakkaudenhirviö kuluttaa aikaansa katsomalla videoklippejä netissä. Jännästi Antti sanoo ”Voi että” samaan tapaan kuin Tarmo Järjestäjässä kuunnellessaan naisten salaisuuksia. Rakkaudenhirviö päätyy lisäksi Knausgårdin tavoin sairaalaan mielisairaiden osastolle töihin ennen kuin kirjoittaminen urana ja ammattina pääsee käynnistymään.

Pidin paljon kirjasta, vaikka se olikin suurelta osin jopa surumielinen. Toki mukana on paljon huumoriakin, mutta se tulee hieman viistosta ja äkkivääristä tilanteista. Turusen teksti on kuitenkin jopa pienessä provosoivassa kärjistämisessään todella koukuttavaa ja soljuvaa luettavaa. Lyhyistä otsikoiduista luvuista koostuvaa tekstiä tuli ahmittua aivan huomaamatta ”vielä yksi luku” -periaatteella. Vaikka kyseessä ei ole varsinaisesti mikään juonellinen teos, on Rakkaudenhirviön tarinassa ja elämänvaiheissa imua ja kiinnostavuutta, joka kantaa läpi kirjan. Todella hyvä ylläripoiminta siis, ja kiitokset Holmalle suosituksesta.

Lähikuvassa rakkaushirviö.