Gail Jones: Five Bells |
Viime syksynä
kävin Sydneyssä, Australiassa. Ostin siellä mahtavasta Gleebooks-kirjakaupasta australialaiskirjailija
Gail Jonesin romaanin Five Bells (2011), joka sijoittuu pitkälti Sydneyn
satama-alueelle, Circular Quaylle, josta aukeaa näkymä niin oopperatalolle kuin
Harbour Bridgelle.
Kohta lähes
vuosi matkan jälkeen oli viimein aikaa tarttua kirjaan. Uppoutuminen sen
kuvaamiin tuttuihin maisemiin ja katuihin oli suloista ja aiheutti samalla vakavaa
matkakuumetta. Teos kuvaa neljän ihmisen vuorokautta, ja jokainen heistä saapuu
Circular Quaylle eri tarkoituksessa. Teini-iän rakastavaiset Ellie ja James
ovat tulleet sinne kohtaamaan toisensa parinkymmenen vuoden jälkeen. Kiinan
kulttuurivallankumouksen jalkoihin jäänyt Pei Xing matkustaa Quayn kautta
lautalla pohjoisrannalle tapaamaan ihmistä menneisyydestään ja irlantilainen
Catherine on saapunut ihastelemaan nähtävyyksiä.
Sydneyn
oopperatalo nousee teoksen alussa esille jokaisen hahmon tarinassa. Jotain
rakennuksen ikonisuudesta kertoo se, ettei taloa mainita nimeltä kertaakaan.
Silti se on tunnistettavissa, kun jokainen hahmo näkee sen omien mielikuviensa
kautta: rukoukseen kumartuneena hahmona, valkoisina hampaina, päällekkäin
kasattuina posliinikulhoina, vaasillisena valkoisia ruusuja.
Sydneyn oopperatalo Circular Quayltä nähtynä |
Vuorokausi
ja sen tapahtumat herättävät kaikissa hahmoissa muistoja menneestä. Kaikki ovat
kokeneet menetyksiä ja selvinneet niistä kukin tavallaan. Haikeus ja
surumielisyyskin leijailevat muistojen yllä. Silti myös ilonhetkiä on tallentunut
näihin mieliin palaavin kuviin. Hieman falskilta tosin kalskahtaa 14-vuotiaiden
Ellien ja Jamesin rakastelukohtaukset – raskauden mahdollisuus ainakin on
unohdettu täysin näistä hämärien iltapäivien kuvauksista. Aika lienee hionut
tällaiset arkiset seikat pois hahmojen muistista. Sen sijaan yksittäiset sanat
ovat nousseet merkityksellisiksi hahmoille: clepsydra, vesikello, joka kantaa
nimessään kreikan varastamista merkitsevää verbiä; agelasti, ihmiset, jotka
eivät koskaan naura; kaikki lumen kiinankieliset käännökset transparent, blackish-white,
sweet-smelling, bird-cherry; runonpätkä, joka naurattaisi veljeä: I Googled my
love, down Woolloomooloo…
Teoksen
lopussa seuraa käänne, jonka kuvittelin jo sitovan henkilöiden tarinalinjat toisiinsa.
Näin ei kuitenkaan käy kuin osittain. Itse asiassa seuraa toinenkin käänne,
joka tavallaan on kirjan melankolisesta sävystä pääteltävissä, mutta yllättää
silti äkkinäisyydellään. Five Bells pysyy sävylleen uskollisena loppuun saakka
ja jättää päätyttyään surumielisen olon. Onneksi kaiken ei aina tarvitse olla
iloista ja onnellisesti loppuvaa. Tähän kirjaan lopetus on juuri sopiva.