Tsundoku

So much books, so little time.

Moranthology

Caitlin Moran: Moranthology

Luin viime vuonna Caitlin Moranin teokset Naisena olemisen taito ja How to Build a Girl ja ryhdyin saman tien Moran-faniksi. Nyt kirjastossa aivan sattumalta eteeni tupsahti Moranin vuonna 2012 ilmestynyt, pääasiassa kolumneista koostuva Moranthology. Ei tarvinnut kauaa tuumailla, lainaisinko teoksen. Etenkin kun jo sisällysluettelo paljasti peräti neljän eri tekstin käsittelevän yhteistä suosikkiohjelmaamme, Uutta Sherlockia, ja sen päähenkilöä, erästä herra Cumberbatchia.

Juuri tämä Moranissa oikeastaan vetoaakin: hän osaa olla ärhäkkä feministi ja kirjoittaa tiukasti politiikasta, hyvinvointivaltiosta ja esimerkiksi naisten oikeudesta aborttiin, mutta pystyy samalla innolla ja vakavuudella heittäytymään myös viihteen maailmaan. Osa teoksen teksteistä ovat hänen "Celebrity Watch" -nimellä kirjoittamiaan kolumneja, joissa käydään läpi tv:n kakunleipomiskilpailun käänteitä tai brittisaippuoiden viimeisimpiä käänteitä. Moran myös sulavasti yhdistää näiden ns. kevyiden ja painavien aiheiden maailmat kuvailemalla mm. Britannian pääministeri David Cameronia luonnehdinnalla "a C-3PO made of ham".

Moranin tekstit, jotka lienevät noin vuosilta 2009-2012, on myös oikeaan osuvaa tarkkanäköisyyttä. Hän tuomitsee mm. Top Gear -ohjelman juontaja Jeremy Clarksonin tosielämän internettrolliksi, muka vahingossa rasistisia, sovinistisia herjauksia pudottelevaksi öykkäröijäksi. Trollaus kääntyi sittemmin Clarksonia vastaan ja mies sai kenkää ohjelmastaan vuosi sitten. Kolumnit sukeltavat myös syvälle brittiläisyyteen ja sen piirteisiin. BBC, lähestyvät Lontoon olympialaiset, kuninkaalliset ja heidän häänsä, Oxbridge-kasvatit, kotimaan lomakohteet, brittimusiikin legendat ja monet muut aiheet valottavat kiinnostavasti saarivaltion (tai ainakin Lontoon) elämää näin ulkopuolisellekin lukijalle. Tai ehkä varsinkin ulkopuoliselle.

Yhäkin Moranin teksteissä koskettaa hänen vankkumaton uskonsa tasa-arvoon, kaikkien oikeuteen olla oma itsensä ja toisaalta sosiaaliseen vastuuseen, jonka on tapahduttava valtion puolesta eikä yksittäisten ihmisten lahjoitusten kautta. Sherlockin kulissien taakse sukeltavan "Sherlock Feature: The Making of 'A Scandal in Belgravia'" -tekstin lisäksi huippuja ovat mm. köyhyyden fyysisestä painavuudesta kertova "I Know What It's Like to be Poor. They Took Away the TV, and We Cried" ja kärkkäästi abortinvastustajien fraseologiaan pureutuva "This is Not a Gift", jossa Moran aika lailla murskaa vastustajien lässyttävän "lahja"-termin käytön (171-172):

Babies being 'given' to women as gifts makes the woman sound powerless. Just something that a present was put into, like a cupboard, or a shelf - rather than a reasoning adult, who decided they were ready to be a mother, instead.
Calling a baby 'a gift' also sounds - let us be honest - like the phrasing of someone who has not spent much time bringing up children. [...]
Additionally, 'gift' sounds hopelessly inadequate to describe your children, whom you would die for in a heartbeat, inhale like oxygen, and swoon over like lovers. I have never done this over a foot spa, book token or vase.

Moranilta on juuri ilmestynyt uusi teos, Moranifesto, jonka lukemista jään innolla odottamaan. Sitä vartoessa voi katsella Moranin YouTube-kanavallaan julkaisemia Moranifesto-vloggauksia, kunhan ensin virittää korvat kuuntelemaan supernopeaa wolverhamptonilaisaksenttia.

K näyttää mallia korvien virittämisestä.

Hail, Caesar!

Oscarit on viimein taas jaettu ja unirytmikin palautettu kuta kuinkin ennalleen. Positiivisina yllätyksinä tulivat Spotlightin parhaan elokuvan Oscar ja Mark Rylancen sivuosapalkinto. Vähän yllätyin Alicia Vikanderin voitosta, mutta ehkä peppipitkätossumainen skandinaavinen reippaus sitten iski Akatemiaan. Hollywood-teemasta en kuitenkaan vielä irtautunut, vaan sukelsin studioaikakauden elokuvakaupunkiin Coenin veljesten uutuuskomediassa Hail, Caesar! (2016).

Hail, Caesar! on Coenit tuntien yllättävänkin lempeä pastissi kommunistipelkojen riivaamasta Hollywoodista, jossa tuotetaan liukuhihnalta länkkäreitä, tanssielokuvia ja salonkidraamoja. Kerran vuodessa studiossa repäistään isosti ja tehdään Jeesuksen ajan Roomaan sijoittuva spektaakkeli. Sen verran on 1940-50-lukujen leffoja tullut katseltua, että Hail, Ceasarin! kuvasto herätti hilpeää tunnistamisen iloa. Coenitkin ovat selvästi katsoneet Charlton Hestonin Raamattu-aiheiset spektaakkelit, Esther Williamsin vedenneitoleffat ja Gene Kellyn tanssinumerot. Rooleihin on kiinnitetty pitkä kimara tämän hetken Hollywood-tähtiä, mm. Scarlett Johansson, Channing Tatum ja George Clooney, joka vetää taas komediaroolia silmät pullollaan. Itselleni ennestään tuntematon Alden Ehrenreich käy vetämässä mainion roolin perinpohjaisen mukavana länkkärisankarina.

Käytännössähän koko leffa on pelkkää nostalgiakuvastoa, mutta on siellä ohuen ohut juonikin kulkevinaan. Clooneyn esittämä elokuvatähti kidnapataan elokuvan kuvaustauolla ja studion pyörittämisestä vastuussa oleva Eddie Mannix (Josh Brolin) joutuu selvitystyöhön, jotta spektaakkelin loppukohtausta ei tarvitse kuvata sijaisnäyttelijällä. Samalla pitää löytää aviomies raskaana olevalle tähtöselle, pitää ovelat juorutoimittajat (Tilda Swinton tuplaroolissa) etäällä, pohtia eri uskontoryhmien suhtautumista Jeesus-elokuvaan, ja palkata lännensankari salonkidraaman pääosaan ja vielä yrittää lopettaa tupakointi. Entä keitä ovat kommunistikäsikirjoittajat, jotka kokoontuvat hulppeassa merenrantatalossa ja odottavat Engels-koiran isännän paluuta kotiin.

Hauskaa hupailua ja vaihteeksi alle kahden tunnin paketissa. Olisin tosin toivonut leffalta vielä kipakampaa otetta aiheeseensa, sillä nyt se jäi turhan kiltiksi ja unohdettavaksi, vaikka aineksia olisi ollut paljon mustempaan tai päättömämpäänkin tarinaan, etenkin Coenien aiemman tuotannon tuntien. Kiva välinumero silti Oscar-ähkyn jatkeeksi.

K on yksi iso välinumero itsekin.