Game of Thrones, kausi 6

No nyt. Kaudesta toiseen Game of Thrones onnistuu pitämään otteessaan, eikä tämä tuorein, kuudes kausi tuota pettymystä. Tällä kaudella vauhti tuntuu oikeastaan vain kiihtyvän, kun tapahtumat on saatava kerrottua, mutta sarjalle on jo tiedossa päättymispäivä: jäljellä on enää kaksi vajaamittaista kautta. Koska hahmoja on paljon, kaikkien tarinoita ei tietenkään ehditä edistää yhtä paljon kuin esimerkiksi Starkin elossa olevan pesueen tarinoita.

Starkit nousevatkin tällä kaudella uudelleen sarjan ehdottomaan keskiöön. Heti ensimmäisestä kaudesta lähtien hajalleen joutunut Starkin perhe alkaa hiljalleen kokoontua maailman ääristä ja ottaa takaisin menettämänsä. Juonipaljastuksia en tee sen enempää, mutta todettakoon, että muutamat velloneet faniteoriat ja spekulaatiot käyvät toteen ja viimein uusi taistelu Westerosin herruudesta – tai ehkä rouvuudesta – alkaa olla käsillä. Kaiken mainosmateriaalin jälkeen tuskin myöskään yllättää, ettei Jon Snow’n tarina ole vielä päättynyt.
 
Kauden aikana nähdään merkittäviä vilauksia myös menneestä sarjaan palaavan Bran Starkin näkyjen avulla. Jaksoissa vilahtaa niin nuori isi-Stark kuin vauva-Jonkin. Kauden viidennessä ja liikuttavimmassa jaksossa selviää myös lempeän jätin, Hodorin tarina. Tämä kausihan on siitä poikkeuksellinen, että se menee jo kirjojen tapahtumien edelle nyt, kun George R. R. Martin tuskailee jonkin sortin writer’s blockin kanssa. Siispä mukana lienee yllätyksiä myös kirjasarjansa lukeneille. Hodorin tarina on näistä ehkä yllättävin. Hauskana lisänä kauteen on saatu myös Aryan tarinaan liittyvä näyttelijäseurue Braavosissa. Seurue esittää näytelmää Ned Starkin teloituksesta ja prinssi Joffreyn myrkytyksestä. Melkoisen metaa.

Kuten sarjan aiemmilla kausillakin, kauden yhdeksäs jakso, nimeltään paljon kertova "Battle of the Bastards", on jälleen kauden suurin paukku. Lähes koko jakso on pelkkää sotaa, niin Pohjoisessa kuin Meereenissäkin, Daenerysin valtakunnassa. Verilöyly oli omasta mielestäni melkoisen kamalaa katsottavaa, mutta olihan sekin näyttävä show strategioineen. Mieleen tuli vielä vähän raaistettu versio Braveheartin (1995) taistelukohtauksista. Viimeinen jakso kokoaa kauden lankoja yhteen ja etenkin Aryan tarina saa ansaitun päätöksensä tältä erää. Vaikka viimeinen jakso, "Winds of Winter", on suorastaan K-11-kamaa, kokee moni keskeinenkin hahmo taas yllättävän lähdön sarjasta. Kuutoskauden päätöksestä kertonee jotain se, että tällä hetkellä sekä 9. että 10. jakso on saanut IMDb:ssä arvosanaksi täyden kympin.

K & battle of the chives

X-Men

Vähän on ehditty leffojakin katsoa. Jokin verkkokauppa mainosti kaikkien X-Men-elokuvien blu-ray pakettia alle kahdellakympillä, joten haksahdettiin sellaiseen käytyämme Z:n kanssa katsomassa sarjan tuoreimman tekeleen, X-Men: Apocalypse (2016). Paketissa tulivat siis elokuvat X-Men I-III (2000, 2003, 2006), X-Men Origins: Wolverine (2009), X-Men: First Class (2011), The Wolverine (2013) ja X-Men: Days of Future Past (2014). Päänsä sai siis täyteen mutanttisupersankareita.

Tiedän, sarjakuvissa supersankarit elävät monissa eri maailmoissa, joissa tarinoiden kulku voi poiketa toisistaan. Silti itseäni häiritsi eniten X-Menien saagaa tuijotellessa epäjohdonmukaisuudet leffojen välillä – etenkin kun X-Menien alkuvuosiin sukeltavien First Classin, Days of Future Pastin ja Apocalypsen jujuna on juuri taustoittaa ja luoda silmäniskuja viittauksilla ns. nykyajassa tapahtuviin leffasarjan ensimmäisiin osiin. Toki välissä ohjaaja Bryan Singer luovutti viestikapulan toisille ohjaajille: X-Men III:n on ohjannut Brett Ratner, Wolverine-leffojen takana ovat Gavin Hood ja James Mangold ja First Classin on ohjannut Matthew Vaughn. Mutta kun! Miten professori Xavier ei osoita tuntevansa Mystiquea tai Nightcrawleria, vaikka edellisen kanssa hän jopa viettää lapsuutensa? Miten Xavier voi vielä kävellä hakiessaan Jean Greyn kouluunsa, vaikka hän on halvautunut jo muutama vuosikymmen aiemmin? Miten Wolverinella voi jälleen olla adamantiumkynnet Days of Future Pastissa, vaikka hän on menettänyt ne The Wolverinessa ja tilalle kasvoivat hänen luonnolliset kyntensä – vai mitkä hiivatin sapelit ne nyt ovatkaan? Onneksi muuten taakkanani ei ole sen kummempi tietämys sarjakuvista ja elokuvien "virheistä" suhteessa alkuperäissarjiksiin.

X-Menissä on kyse maailmasta, jossa mutaation myötä on syntynyt mitä erilaisimmilla kyvyillä varustettuja mutantteja. Muu maailma katsoo näitä erikoistapauksia hieman karsaasti, eikä aina syyttä, sillä osa mutanteista haluaa valtaa voimiensa avulla. Professori Charles Xavier (Patrick Stewart), jonka kykynä on mielien lukeminen ja maailman pysäyttäminen ympäriltään, haluaa mutanttien ja ihmisten elävän sovussa ja on perustanut koulun lahjakkaille nuorille mutanteille.

Ensimmäisessä X-Men-leffassa maailman runtelema Logan eli Wolverine (Hugh Jackman) päätyy erinäisten mutkien kautta Rogue-nimisen kotoaan karkumatkalle lähteneen nuoren mutanttitytön (Anna Paquin) kanssa Xavierin kouluun. Koululla opettajina ja samalla maailmaa pelastavan ryhmä-X:n jäseninä toimivat mm. tavaroita liikutteleva ja mieliä lukeva Jean Grey (Famke Janssen), lasersilmäinen Cyclops (James Marsden) ja säätä hallitseva Storm (Halle Berry). Mutanttien ylivaltaa ajavien puolella häärii metallia hallitsevan Magneton (Ian McKellen) lisäksi mm. muotoaan muuttava Mystique (Rebecca Romijn). Lopulta voimat muilta imevä Rogue joutuu kiistakapulaksi mutanttiryhmien ja ihmiskunnan väliin. Leffa pysyttelee vielä melko kevyellä toiminnan tasolla, eikä sukella sen syvemmin esimerkiksi Xavierin ja Magneton väliseen suhteeseen. Kehittyvä kolmidraama Jeanin, Loganin ja Scottin (Cyclopsin) välillä saa enemmän huomiota.

Kakkososa jatkaa samalla jengillä, joskin nyt mukana on entistä enemmän myös kenraali Stryker, joka on kiinnostunut hyödyntämään mutanttien omien aseita näitä vastaan. Hänellä on näppinsä pelissä myös Loganin tuhoutumattomasta metallista valmistetun luurangon luomisessa. Stryker yrittää tällä kertaa Xavierin ja hänen kykyjään vahvistavan kojeensa, Cerebron, avulla saada yhteyden kaikkiin maailman mutantteihin ja tuhota heidät siten. Loganin on samalla kohdattava oma hämärän peitossa oleva menneisyytensä. Leffan loppu saa varsin dramaattisen käänteen, ja muutenkin tarinan alta alkaa paljastua tummia sävyjä. Yleisesti kuitenkin mennään toimintaleffamaisella ryskeellä eteenpäin.

Kolmonen eli viralliselta nimeltään X-Men: The Last Stand ei ole Singerin itsensä ohjaama, eikä Singer ilmeisesti itse ole kovin tyytyväinen osaan. Näin voi ainakin päätellä tuoreimmassa Apocalypse-osassa heitetystä (joskin Star Warsiin liittyneestä) kommentista, että ”kolmannet osat ovat aina huonoimpia”. Siinä edellisessä osassa itsensä uhrannut Jean Grey nousee Phoenixina ylös merestä ja on voimakkaampi kuin koskaan ennen. Toisaalta voima pakottaa Jeanin siirtymään Magneton puolelle taistelemaan jälleen ihmiskuntaa vastaan, kun se on keksinyt viimein lääkkeen, jolla mutaatiosta voi päästä eroon. Ei leffa missään nimessä huono ole, ajatus keinosta päästä olemaan ”kuin kaikki muut” on varsin puhutteleva, eikä se jätä kaikkia mutanttejakaan suinkaan yksimielisiksi. Muutama mutantti joutuu tosin vahingossa lääkkeen uhriksi, ja kovin kylmäävää on myös erään hahmon hylätyksi tuleminen ihmiseksi muuttumisen jälkeen – etenkin kun huomioi myöhemmissä osissa selviävän hylätyn ja hylkääjän välisen suhteen. Uusista hahmoista mukana on mm. Ellen Pagen näyttelemä Shadowcat, joka nähdään myös Days of Future Pastin dystooppisissa tulevaisuusosioissa.

Seuraavaksi X-Men-sarjasta valmistui yksistään Wolverineen ja ennen kaikkea hänen aikaansa ennen X-Meniä keskittyvä leffa. Logan on vanhempi kuin on osattu arvatakaan, ja yhdessä sapelihampaisen velipuolensa Victorin (Liev Schreiber) kanssa he taistelevat yhdessä jos toisessakin Yhdysvaltain sodassa, kunnes Vietnamin jälkimainingeissa mies nimeltään Stryker värvää veljekset osaksi tappajaryhmäänsä. Jo muuten tässä, vuonna 2009 valmistuneessa leffassa nähdään Ryan Reynolds yhtenä tappajaryhmän jäsenenä, tänä vuonna oman leffansa saaneena Deadpoolina. Mätöksihän se tämäkin meni, mutta sinänsä oli mielenkiintoista saada tietää Loganin taustasta.

X-Menin tarina alkoi alusta vuoden 2011 First Classissa. Siinä nähdään, kuinka nuori Magneto eli Erik Lensherr taivuttelee keskitysleirin portinpieliä ja kuinka Kevin Baconin esittämä natsitiedemies pakottaa Lensherrin kokeisiinsa. Toisaalla nuori Charles kohtaa pienen sinisen tytön, Ravenin, tulevan Mystiquen. Nuorina aikuisina edellä mainittuja esittävät järjestyksessä Michael Fassbender, James McAvoy sekä Jennifer Lawrence. Mukana ovat myös mm. Nicholas Houltin esittämä Beast, January Jonesin (Mad Menin Betty) tulkitsema Emma Frost ja Rose Byrnen näyttelemä agentti Moira MacTaggert, joka palaa kuvioihin jälleen Apocalypsessä. First Class sijoittuu alun tapahtumien jälkeen pitkälti 1960-luvulle, aikaan, jota leimaa kylmä sota, joka kulminoituu Kuuban ohjuskriisiin. Mutanteilla on luonnollisesti oma osansa historiallisissa tapahtumissa. Juuri tästä fiktion ja faktan sekoittamisesta pidin leffassa eniten.

Tähän väliin valmistui toinen Wolverineen keskittyvä elokuva. Siinä tapahtumat sijoittuvat aikaan The Last Standin jälkeen. Logan päätyy Japaniin, sillä hänen toisessa maailmansodassa pelastamansa japanilaismies haluaa kuolinvuoteellaan kiittää sankariaan. Näin yksinkertaisestihan homma ei tietenkään mene, vaan Logan joutuu osaksi peliä, jossa tavoitellaan hänen kuolemattomuuttaan ja toisaalta tehdään hänestä kuolevainen, kun paha mutantti Viper lähettää myrkkyöttiäisen Loganin sydämeen. Sitten vielä pelastellaan vanhan papan pojantytärtä ja muuten vain rymytään ympäri Japania. Tässä oli ehkä enemmän toimintaa kuin ajatusta, mutta toisaalta leffan lopputeaser oli sitäkin mielenkiintoisempi, sillä se antoi vihjeitä tulevista tapahtumista X-Men-maailmassa.

Days of Future Pastin olenkin jo arvioinut täällä, joten siirrytäänpä suoraan Apocalypseen. Kuten edellisen osan lopputekstejä seurannut teaser jo paljastikin, nyt siirryttiin muinaiseen Egyptiin, jossa vallalla on ollut mutantti jo tuolloin. Mutantti kasvattaa voimiaan ja elää ikuisesti siirtymällä aina kuoleman lähestyessä uuden mutantin kehoon. Mutantti El Sabah Nur tulee kuitenkin petetyksi ja juuri siirryttyään Oscar Isaacin (uusimman Star Warsin Poe Dameron) kehoon, hän tulee haudatuksi elävältä tuhansiksi vuosiksi. Tultaessa 1980-luvulle Egyptin peto kuitenkin vapautuu haudastaan ja lähtee etsimään uutta seuraajajoukkoa ennen ihmiskunnan tuhoamista. Ensimmäisenä hän värvää mukaansa nuoren Ororon, joka hallitsee säätä. Samaan aikaan Charles pastelleissa neuleissaan ja digitaalikellossaan pyörittää yhä kouluaan, jonka tuoreimpia oppilaita ovat Jean Grey (Sophie Turner eli Sansa Stark) ja Scott Summers eli Cyclops. Toisaalla Erik Lensherr elää Puolan syrjäseuduilla pienen perheensä kanssa ja välttelee paljastumista. Arvata saattaa, että ongelmia syntyy ja jälleen kaivataan X-Menin apua, jotta maailma ei tuhoudu. Tämän katsojan onneksi mukana on jälleen myös Quicksilver, edellisen osan paras hahmo.

Suurta rymistelyä on jälleen luvassa, ja hiljalleen tarina alkaa saavuttaa entistä enemmän asetelman, josta ensimmäisen X-Men-leffa käynnistyy: Charles menettää hiuksensa, Ororo siirtyy Stormiksi X-Menin puolelle ja kaikki tutut hahmot alkavat olla koossa, etenkin kun Jean ja Scott vapauttavat vielä kaiken muun ohessa Wolverinen häkistään Strykerin bunkkerissa. Viihdyttävä pätkä, kuten sarjan muutkin osat. Täydellistä kesäkatsottavaa siis: aivot voi jättää partsille ottamaan arskaa leffan ajaksi.

Taistelutoverit

Sateiset kesäillat on melkeinpä mukavinta viettää sisällä hyvän tv-sarjan parissa. Otettiin Z:n kanssa katseluun jo viisitoista (!!!) vuotta vanha sarja Taistelutoverit (Band of Brothers), joka kertoo amerikkalaisista laskuvarjojääkäreistä toisessa maailmansodassa Euroopan rintamalla. Itse olin aiemmin nähnyt vain osittain muutaman jakson, joten sarjassa oli vielä uutuuden viehätystä ja yllätyksiä. Taistelutovereiden ns. jatko-osan, Tyynenmeren taistelutoverit (The Pacific, 2010), sen sijaan katsoin aikoinaan hyvinkin tuoreeltaan. Taistelutoverit on mm. Steven Spielbergin ja Tom Hanksin tuottama, ja sillä on vaikuttava 9,5 keskiarvo IMDb:ssä. Se on myös yksi keskeisistä sarjoista, jotka olivat luomassa HBO:sta laatusarjojen kotia ja ylipäätään rakentamassa tv-sarjojen arvonnousua.

Ja kyllähän sarja vetää mukaansa. Kunkin jakson aloittaa The Pacificin tapaan todellisten Easy-komppanian miesten haastattelupätkät. Vasta viimeisessä jaksossa tosin paljastetaan, kuka vanhoista sedistä on kukin sarjan henkilöistä. Jokainen sarjan kymmenestä jaksosta seuraa sodan etenemistä ja tapahtumia hiukan eri näkökulmista, mutta hienoisessa pääosassa sarjassa on peräti majuriksi sodan aikana ylenevä Richard D. Winters, jota esittää sittemmin mm. Isänmaan puolesta (Homeland) -sarjasta maineeseen noussut brittinäyttelijä Damian Lewis. Itse asiassa koko sarja vilisee näyttelijöitä, jotka ovat tulleet tutuiksi vasta myöhemmin – poislukien ehkä David Schwimmer, joka sarjan valmistusaikaan tienasi huippuliksoja Frendien Rossina ja Kirk Acevedo, joka samanaikaisesti loisti myös HBO:n Kylmässä ringissä (OZ) Miguel Alvarezina. Pidemmissä tahi lyhyemmissä rooleissa sarjassa käyvät mm. Kunniattomien paskiaisten (Inglourious Basterds) myötä A-luokkaan noussut Michael Fassbender, kuin myös brittikollegat Andrew Scott (Uuden Sherlockin Moriarty!), Simon Pegg (Shaun of the Dead), Tom Hardy ja James McAvoy, sekä sittemmin talk show -juontajaksi siirtynyt Jimmy Fallon.

Sarja on kuten usein sotaleffatkin – tai Game of Thrones: koko ajan saa jännittää, kenen taival päättyy väkivaltaiseen kuolemaan. Kymmenen jakson aikana hahmoihin ehtii myös kiintyä eri tavoin kuin pelkän elokuvan aikana. Taistelutoverit on käsikirjoitettu huolella ja sisältää paikoin nerokasta dialogia. Kaikesta väkivaltaisesta taistelusta ja raaoista kuolemista huolimatta järkyttävin kohtaus on ehkä kuitenkin jaksossa 9, kun miehet löytävät saksalaissotilaiden hylkäämän keskitysleirin. Jos syy sotimiseen oli jo alkanut haihtua väsyneiden sotilaiden mielistä, riutuneet vangit tarjosivat jopa yllätyksenä tulevan muistutuksen sodan merkityksestä.

Sarja on kestänyt hyvin aikaansa, ja se on tehty juuri ajoissa, jotta siihen on vielä saatu mukaan selviytyjien haastattelut ja ”todelliset” naamat sarjan sotilaille. Ehkä hieman heräsi halu katsoa myös Tyynenmeren taistelutoverit uudestaan. Mutta sitä ennen on kuitenkin vuorossa ainakin Game of Thronesin kuudes kausi.

Taitavasti piiloutunut taistelija-K

Suom. huom.

Kristiina Rikman (toim.) -
Suom. huom.
Kirjoituksia kääntämistestä

Tämä jo yli kymmenen vuoden takainen tekstikokoelma kääntämisestä tarttui kirjastosta mukaan jo monta uusintalainakertaa sitten. Ensin oli jotain muuta kesken, sitten tuli pieni Knasu-projekti ja sitten vielä vähän pakollisia kurssiluettavia ja lisääntynyttä työmatkapyöräilyä, joten kiinnostava kirja on joutunut roikkumaan mukana puolen kevättä ja nyt jo kesän alkuakin. Viimein luin kirjan loppuun muutamassa hetkessä, kun muutama hetki vain jouti vapaata hereilläoloaikaa. Sekään kun ei ole viime aikoina ollut ihan itsestäänselvyys…

Kirjassa ääneen pääsevät monet omalla alallaan hyvinkin tunnetut kääntäjät, kuten Potterien suomentaja Jaana Kapari (nyk. Kapari-Jatta), David Foster Wallacea sittemmin kääntänyt Juhani Lindholm ja Irvingin ja Grassin suomentajat Kristiina Rikman ja Oili Suominen. Myös muista kielistä kääntäviä suomentajia on mukana.

Kaikki kieleen, sen merkityksiin ja kielen kanssa leikkimiseen liittyvä on todella kiinnostavaa, ja ammattilaisten näkökulma aiheeseen kääntämisen kautta oli erityisen innostavaa luettavaa. Sukeltaminen niin syvälle käännettävän teoksen maailmaan tekee suomentajien suhteesta teokseen aina tiiviin, vaikkei välttämättä ristiriidatonta. Juhani Lindholm tuo esiin Robinson Crusoe -käännöksestään kertoessaan Daniel Defoen tuskastuttavankin pitkät jaarittelut uskonnollisista kysymyksistä, jotka oli lyhentämättömään versioon käännettävä yhtä kaikki. Ilahduttavia ovat pienet tarinat yksittäisten nimien tai sanojen kääntämisestä ja niihin liittyvästä kulttuurisen eron välittymisestä.

Kirjassa nousee hyvin esiin myös kääntäjiä riepova tunne siitä, kuinka ongelmallista kielen ja kulttuurin kääntäminen lopulta onkaan. Arto Schroderus, joka käänsi uudestaan itsellenikin läheisen Siepparin ruispellossa (Catcher in the Rye) jokseenkin luovia vapauksia ottaneen Pentti Saarikosken 1960-luvun käännöksen jälkeen, myöntää, että luovutuksen hetkellä suomennos tuntuu aina irvikuvalta alkuteoksesta. Hauskasti sekä Lindholm että sittemmin myös Saarikosken jälkeen James Joycen Odysseuksen (Ulysses) kääntänyt Leevi Lehto toteavat, että kääntäminen on mahdotonta mutta välttämätöntä.