Hertta & Pintti

Heidi Köngäs; Hertta

Kuulokkeisiin on päätynyt kotimaista kirjallisuutta viime aikoina. Melko sattumalta otin kuunteluun Heidi Köngäksen Hertta-romaanin vuodelta 2015. Teos kertoo faktaa ja fiktiota sekoittaen Hertta Kuusisen tarinan painottuen vuosiin 1939 - 1948. Hertta vapautuu vuosien vankeudesta vähän ennen talvisodan alkua, ja on palava kommunismin aatteessaan. Kommunistien piireissä Hertta, Terijoen hallituksen johtajan Otto Wille Kuusisen tytär, tapaa maanviljelijä-toimittaja Yrjö Leinon, johon rakastuu palavasti.

Ilmeisesti kirjan spekulatiivisimmassa näkökulmassa seurataan Yrjö Leinoa ja tämän salaisia, velkaantumiseen kytkeytyviä syitä pysyä Hertan lähellä. En tiedä, miten paljon Köngäs on Leinon hahmoon kerännyt tosielämän piirteitä, mutta aikamoinen douche ukkeli on hygienianeurooseineen ja täysin omaan mukavuuteen keriytyvine valintoineen. Vannoutunut absolutisti jää Köngäksen kuvauksessa omien salaisuuksiensa taakan alle ja muuttuu ministerin salkun saatuaan rappioalkoholistiksi.

Ei Hertankaan kuva missään nimessä ole kaunisteltu. Kommunismikuplassaan hän ei näe mitä tapahtuu hänen omalle Venäjän puolelle jääneelle perheelleen, mukaan lukien hänen rakkaimmalleen, omalla Juri-pojalle. Hertassa on samanlaista poteroitumista ja sokeutumista omalle näkemykselleen kuin mitä tuntuu olevan liikkeellä nykyaikanakin.

Jännittävä, kuohuttavakin ja ajatuksia herättävä katsaus Suomen historiaan ja ns. vaaran vuosiin. Taidanpa ottaa kuunteluun lisääkin Köngästä.

***

Tommi Kinnunen: Pintti

Hertan jälkeen pääsin kuuntelemaan Tommi Kinnusen tuoreinta, kolmatta romaania, Pinttiä (2018). (Yksisanaisia kirjannimiä - mahtavaa!) Pintin tapahtumat käynnistyvät ajallisesti oikeastaan suoraan siitä, mihin Hertassa jäätiin, vuoteen 1949, jolloin sotien jälkimainingit tuntuvat yhä. Romaani on lasitehtaan ympärille kasvaneessa kylässä tapahtuva kolmen päivän romaani, jonka jokaisena päivänä seurataan yhtä Tyynelän sisarusparven jäsentä.

Tarinan aloittaa Jussi, sisarusparven vanhin, joka on ”hidas”, kuten häntä ehkä lempeimmin kuvataan. Jussi auttelee lasitehtaalla, mutta joutuu päivittäin toisten pilojen kohteeksi ja kokee liialliset hajut, värit ja äänet hankalina. Perheeseen kuuluvat äidin kuoltua ja isän muutettua Amerikkaan siskot Helmi ja Raili, Helmin ranskalaispuoliso Reko ja heidän pieni tyttärensä Saara. Jussi sairastaa ”kaatumatautia” ja kohtauksen tullessa hän näkee hiirten kaivautuvan lasimurskeen läpi maan pintaan samalla repien itsensä verisiksi.

Seuraavan vuoden talvena seurataan Helmiä kohtalokkaana päivänä, joka vaikuttaa suuresti kylään ja sen ihmisiin. Helmi ei haaveile suurista, mutta toivoisi silti elämäänsä jotain kaunista. Kiinnostavimmaksi hahmoista nousee kolmantena päivänä ääneen pääsevä Raili, joka on sodan aikaan asunut hetken aikaa Helsingissä ja palannut sieltä huonon maineen kanssa. Hän haluaa tehdä eikä jossitella, mutta pitää sisällään paljon asioita, joista ei ole voinut puhua tai muut eivät ole halunneet kuunnella. Jussia ja Saaraa hän rakastaa, jopa siinä määrin, että pitää kuollutta isää hengissä kirjeissä Jussia varten.

Kinnusen tyylin tunnistaa jo. Edelleen hän on (mies)kirjailijana taitava kuvaamaan monenlaisia (nais)hahmoja ja nostamaan heitä pääosaan. Kertomus ajoittuu vuosiin, jolloin naiset joutuivat palaamaan vanhaan rooliinsa, kun miehet ovat enemmän tai vähemmän traumatisoituneina palanneet takaisin tehtaalle ja hommiin, joita naiset olivat päässeet tekemään sodan aikana. Naisten on salattava sodan vuosina kertynyt taito, riemu ja ylpeys opituista taidoista.

En voi olla pitämättä tästäkään Kinnusen teoksesta: kuten Neljäntienristeyksessä (2014) ja Lopotissa (2016) hahmot kantavat ja vievät mukanaan toiseen aikaan ja paikkaan.

Talo järven rannalla

Kate Morton: Talo järven rannalla

Kesä taitaa olla jo auttamatta ohi, mutta palaan vielä kesälukemistoon. Kesän kuumuudessa aivokapasiteetti riitti juuri sopivasti Kate Mortonin tiilikiviromaaniin Talo järven rannalla (The Lake House, 2015, suom. 2017). Aiemmin olen lukenut Mortonilta Hylätyn puutarhan ja Salaisuuden kantajan. Romaanit ovat sivumäärästään huolimatta kevyehköjä sukutarinoita, joissa yhdistyvät eri aikatasot ja pintaan nousevat salaisuudet. Talo järven rannalla ei poikkea kaavasta.

Takaumassa ollaan 1930-luvun Englannissa, idyllisellä maaseudulla Cornwallissa, jossa keskikesän juhlien päätteeksi Edevanen perheen alle vuoden ikäinen Theo-poika katoaa. Hetkellisesti mielessä kävi, haluanko edes lukea tällaista hieman yli vuoden ikäisen lapsen vanhempana, mutta Morton pitää homman siistinä. Katoamisen lisäksi teemoina on maailmansotien välinen aika ja ensimmäisen maailmansodan jälkeensä jättämät arvet.

2000-luvun alkuun sijoittuvalla aikatasolla seurataan Edevanen perheen ikääntynyttä tytärtä Alicea, joka on luonut uransa dekkarikirjailijana ja jota yhä kalvaa oma roolinsa Theon katoamisillan tapahtumissa. Toisaalla taas työstään poliisina pakkolomalle joutunut Sadie Sparrow vetäytyy isoisänsä huomiin Cornwalliin. Sattumalta Sadie löytää hylätyn ja metsittyneen Edevanen järvenrantatalon ja kiinnostuu siihen kietoutuvasta mysteeristä.

Morton tuo tarinaan dekkarimaisia piirteitä, kun Sparrow alkaa selvittää Edevanen salaisuutta. Loppuratkaisu paketoidaan kuitenkin omaan makuuni turhan vikkelään ja ehkä hieman liiankin yllättävästi. Näin paksuun kirjaan olisi kai ollut varaa jättää muutama sivu lopetuksenkin syventämiseen.

Viihdyttävä ja kohtalaisen vetävä Mortonin romaani onnistuu jälleen olemaan. Lukemisiin siis ehkä jälleen ensi kesänä..?

Patrick Melrose

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys

Edward St Aubyn on kirjoittanut aikavälillä 1992–2012 viisiosaisen, löyhästi omaelämäkerrallisen kirjasarjan Patrick Melrose -nimisestä miehestä, jonka elämää pitkälle määrittävät hänen katastrofaalisen kamalat suhteet vanhempiinsa, ennen kaikkea isäänsä, joka raiskasi tätä Patrickin lapsuudessa. Kolmesta ensimmäisestä kirjasta ilmestyi suomennettu Loistava menneisyys -nimellä kulkeva yhteispainos tänä vuonna. Se pitää sisällään teokset Mitäs pienistä (Never Mind, 1992), Ikävä juttu (Bad News, 1992) ja Toivon mukaan (Some Hope, 1994). Ahmaisin sen heti saatuani sen kirjastosta käsiini juuri kirjasarjasta ilmestyneen HBO:n minisarjan alkaessa. Halusin kuitenkin ennen Benedict Cumberbatchin tähdittämään sarjaan sukeltamista lukea myös kaksi viimeistä osaa.

Edward St Aubyn:
Mother's Milk

Huonon saatavuuden vuoksi päädyin lopulta kuuntelemaan alkuperäisteokset Mother’s Milk (2005) ja At Last (2012) Storytelin kautta. Lukijana ja aristokraattisukuisen Patrick Melrosen äänenä kirjoissa on Alex Jennings, joka on osaa stiff upper lipinsä esitettyään mm. kruunustaan luopunutta Windsorin herttua Davidia The Crownissa. Kirjasarja etenee kronologisesti Patrickin traumaattisesta lapsuuden kesästä 1970-luvulla huumehöyryiseen kaksikymppisyyteen 1980-luvulla, jolloin Patrickin isä kuolee, seetyneemmän 1990-luvun kautta tälle vuosituhannelle, oman perheen perustamiseen ja äitisuhteen läpikäymiseen ennen tämänkin lopullista kuolemaa.

Edward St Aubyn:
At Last

St Aubyn on loistava kirjoittaja, joka sukeltaa sulavasti eri hahmojensa sisään. Se tuo tarinaan myös monipuolisuutta, kun Patrickin näkökulman lisäksi tapahtumia koetaan muidenkin hahmojen kautta. Etenkin lapsihahmot – nuori Patrick ja hänen poikansa Robert – on taitavasti tuotu esiin näkökulmatekniikalla. Voiton vie kuitenkin sarjan toisessa osassa, Ikävässä jutussa Patrickin sielunelämä, joka kuvaa Patrickin huumeidenkäyttöä tämän ollessa New Yorkissa hakemassa isänsä tuhkia. Patrick kuulee päässään enenevän määrän sivuhenkilöitä, kun hän parin päivän saatossa vuoroin nielee, snorttaa ja piikittää itseään kaikella mahdollisella. Pieleen menevät piikitykset ovat kammottavaa luettavaa, mutta samalla kurkkuun juuttuvat Quaaludet ja huumehöyryissä sekoilut on niin hulvattomia – niin kirjassa kuin sarjassakin – että nauroin kippurassa. Kohtaukset vetävät vertoja Leo DiCaprion Quaalude-suoritukselle Wolf of Wall Streetissä (2013).

HBO:n sarjassa ensimmäinen ja toinen kirja on vaihdettu päikseen, jolloin lapsuuden tapahtumat esitetään takaumana Patrickin sekoiluvuosien perään. Yllättävän hyvin kaikki hahmotkin on sarjaan mahdutettu, vaikka muutama naishahmo Patrickin elämässä onkin tiivistetty Hakekaa kätilö! -sarjasta tutun Jessica Rainen esittämään hahmoon. Cumberbatch on taitava Patrickina, eivätkä kauaksi jää Hugo Weaving julmana isänä ja etenkään Jennifer Jason Leigh äitinä, joka tasapainoilee omien demoniensa ja inhottavan miehensä vallan alla, eikä osaa kohdistaa hyvää tahtoaan ikinä oikeaan paikkaan. Suosittelen suuresti niin kirjaa kuin sarjaakin, St Aubynin kirjoitustaitojen vuoksi tässä järjestyksessä.

Jätän tähän loppuun vielä tämän (s. 258).