1917 - Taistelulähetit

Palkintokausi on täällä jälleen. Ehdokasleffoista on nyt tsekattu The Marriage Story (6 ehdokkuutta) jo joulun aikaan, ja kolmessa erässä tahkottu yli kolmituntinen The Irishman (10 ehdokkuutta) toissa viikolla. Kumpainenkin näistä tuli katseltua ns. pieneltä ruudulta, sillä molemmat olivat Netflix-tuotantoja. Sen sijaan Sam Mendesin ohjaaman ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuvan 1917 - Taistelulähetit -elokuvan kävimme katsomassa IMAX:issa, eikä suolainen lisähinta edes kaduta tässä tapauksessa.

Viidennentoista kuvaus-Oscar-ehdokkuuden saanut Roger Deakins panee parastaan leffassa, joka on pitkälti tehty näyttämään yhdeltä jatkuvalta otolta. 1917 onnistuu tehtävässä mielestäni paremmin kuin viiden vuoden takainen Birdman (2015), joka myös käytti samaa ideaa ja voitti kuvaus-Oscarin. Deakinsin kuvaus ei aiheuta samanlaista hengästystä, mutta pitää yllä sellaista jännitystä yhdessä Thomas Newmanin musiikin kanssa, että en ollut pysyä tuolissani.

Elokuva seuraa suomenkielisen nimensä mukaisesti kahta lähettiä vuoden 1917 keväällä, rooleissa Priden (2014) söpö George MacKay sekä GoT:in Tommen Baratheonina paremmin tunnettu Dean-Charles Chapman. Parivaljakko värvätään viemään viesti ei-kenenkään maan halki brittijoukoille, joita uhkaa saksalaisten ansa, jos he käynnistävät hyökkäyksensä. Saksalaiset näyttävät perääntyneen matkan varrelta jättäen jälkeensä vain hylätyt juoksuhautansa ja rikotut aseensa. Pääosakaksikosta vähintään jompikumpi pysyy koko ajan kameran silmässä, joten MacKayn ja Chapmanin roolityöt ovat siitäkin hatunnoston arvoisia. Muuten heidän hahmonsa ja koko tarina on viritetty hyvinkin juonivetoiseksi, eikä hahmojen taustoista paljasteta juuri mitään.

Lähetit kohtaavat tehtävänsä aikana muutamia armeijan isoja kihoja, joihin on kaikkiin saatu tähtinimiä. Ensin nähdään Mr. Darc...siis Colin Firth, sitten MacKayn kanssa jo Pridessa nähty Andrew Scott, joka myös uuden Sherlockin Moriartyna tunnetaan. Mukana ovat myös Mark Strong ja parhaimpana yllärinä myös Sherlock itse, Benedict Cumberbatch. Viimeisenä mindfuckina elokuvassa nähdään Richard Madden Chapmanin hahmon isoveljenä. Siis Robb Stark Tommen Baratheonin veljenä..???

Lomaleffat: Crazy Rich Asians, Marriage Story, The Death of Stalin

Joululomalla ehdittiin ja jaksettiin yllättäen katsoa useampikin elokuva perinteisen Rakkautta vain (Love, Actually, 2003) lisäksi - joskin poikkeuksellisesti Ihmeellinen on elämä (It's a Wonderful Life, 1946) jäi tänä vuonna katsomatta.

Aloitettiin kevyesti hömpällä eli Crazy Rich Asiansilla (2018). Leffahan on silkkaa romanttista komediaa, joka noudattaa genren jotakuinkin jokaista perinteistä juonenkäännettä. Vaihtelua tuo päähenkilöiden aasialaisuus - onhan kyseessä kuitenkin Hollywood-tuotanto. The Hustlersista tutun Constance Wun esittämä Rachel seurustelee Nickin kanssa. Nick tahtoo viedä tyttöystävänsä tapaamaan ystäviään ja perhettään Singaporeen. Matkalla business-luokassa Rachelille alkaa selvitä, ettei mies olekaan mikään perus-Young, vaan Singaporen Young, jonka perhe ja lähipiiri lilluu rahassa. Kuviossa on tietenkin mukana poikaansa suojeleva äiti (Michelle Yeoh), hauskoja sidekickejä (Awkwafina, Ken Jeong ja Jimmy O. Yang), kilpasiskoja ja pari kevyttä sivujuonta. Ja tietysti kaikki päättyy onnellisesti. Kyseessä on siis varsin perinteinen ja harmiton romcom, joka eroaa kaltaisistaan vain aasialaisilla mausteillaan.



Seuraavaksi antauduimme jo astetta vakavamman leffan katseluun, kun vaadin saada nähdä Scarlett Johanssonin ja Adam Driverin tähdittämän Netflix-uutukaisen, Noah Baumbachin ohjaaman The Marriage Storyn (2019). Elokuva kertoo eroavan taiteilijapariskunnan tarinan liikuttavan läheltä seuraten kummankin kipuilua etenkin perheen pienen pojan tähden. Ongelmia eroon tuottavat paitsi osapuolien halu elää mantereen vastakkaisilla puolilla, myös asianajajat, jotka puolustavat asiakkaidensa etua turhankin hanakasti. Laura Dern pokkasi juuri Golden Globen Johanssonin hahmon asianajajan roolista. Elokuvassa ei ole sen suurempaa juonta, mutta Johansson ja Driver näyttelevät palkintoehdokkuuksien arvoisesti ihmisiä, jotka ovat rakastaneet ja yhä rakastavat toisiaan, mutta ovat kadottaneet kyvyn olla enää puolisoita toisilleen. Lempeä, arkisuudessaan koskettavakin, pidin kovasti. Pisteet myös Randy Newmanin musiikista.



Kotisohvan lomaleffailtamat päätti pikimusta komedia Death of Stalin (2017), joka kuvaa, mitä tapahtuu, kun Stalin yllättäen kuolee ja Neuvostoliiton perintöprinssit eli politbyroon jäsenet alkavat kamppailla asemistaan. Koko leffa on silkkaa makaaberia huumoria, teloituksia, juonittelua ja sekoilua. Pääosissa nähdään tiukkia erikoisroolien ammattilaisia, kuten Steve Buscemi Nikita Hruštšovina, Michael Palin Vjatšeslav Molotovina ja Paul Whitehouse (Ruuvit löydällä!) Anastas Mikojanina. Tositapahtumiin pohjautuvana leffa tietenkin vain imitoi Neuvosto-todellisuutta, joten paha leffaa on oikein haukkua yliampuvaksikaan. Hyvä vastapaino se oli ainakin höttöiselle romantiikalle ja realistiselle draamalle. Kaiken kaikkiaan siis tasapainoinen leffakattaus.

The Favourite

Kävipä sitten niin, että kirjoitus jäi julkaisematta ja Oscaritkin ehdittiin jakaa tässä välissä. Laiskana ihmisenä julkaisen nyt kuitenkin ennen Oscareita kirjoittamani tekstin. Todettakoon, että yksi Oscar-veikkauksista osui kohdilleen.


Tässäpä elokuva, joka vielä kymmenen vuotta sitten olisi todennäköisesti tehty miesversiona. Poliittista ja seksuaalista juonittelua ja kähmintää 1700-luvun hovissa. Ammuntaa, eritteitä, tällättyjä hupakoita. Ai niin paitsi että elokuvan tällätyt hupakot ovatkin peruukkipäisiä miehiä ja eritteistä ja ammunnasta pitävät huolen naiset. Ajatella, kolme naista elokuvan pääosassa. Bechdelin testistä tulee 3/3 ja papukaijamerkki.

The Favourite (2018) kertoo kuningatar Annasta, jonka sairaalloisuuden vuoksi asioita hovissa hoiti hänen puolestaan läheinen ystävä Marlborough'n herttuatar Sarah. Tästä historiallisesti todenmukaisesta asetelmasta Yorgos Lanthimosin ohjaama ja Deborah Davisin ja Tony McNamaran käsikirjoittama leffa lähtee liikkeelle. Draamaa tarinaan saadaan, kun hoviin saapuu kovia kokenut Sarahin Abigail-serkku, jonka asema on pudonnut kyökkipiaan tasolle tämän isän menetettyä omaisuutensa. Hiljalleen avulias ja herttainen Abigail löytää tiensä kuitenkin itse kuningattaren suosioon. Mutta onko Abigail todella niin viaton kuin miltä vaikuttaa?

Kaikki kolme roolia on huomiotu Oscar-ehdokkuuksilla: The Crown -sarjan Elizabethina seuraavaksi nähtävä Olivia Colman kuningatar Annana, Rachel Weisz Sarahina ja Emma Stone Abigailina. Eikä suotta. Kaikki heittäytyvät rooleihinsa täysillä ja tekevät hahmoista moniulotteisia. Pääosa-Oscar on mielestäni jo jaettu Colmanille, niin mahtavan suorituksen hän tekee koko vartalollaan heittäytyessään 17 lasta menettäneeksi, kipujen vääristämäksi, ylipainoiseksi, hieman lapsekkaaksi ja tuittupäiseksi kuningattareksi, joka kaiken tämän lisäksi on seksuaalinen olento.

Muitakin ehdokkuuksia elokuvalla riittää, mukaanlukien keskeisimmät eli paras elokuva, ohjaaja ja käsikirjoitus. The Favourite on ehdolla myös kuvauksestaan, joka onkin hieman poikkeuksellinen: upeasti lavastetuissa (tästä myös ehdolla) sisätiloissa käytössä on usein kalansilmälinssi, joka vääntää seinät mutkalle. Tästä hassusta efektistä huolimatta elokuva näyttää mukavalla tavalla vanhanaikaiselta. Kuvissa on tiettyä luonnollisuutta ja reaktio-otoksissa käytetään usein huomattavan pitkiä lähikuvia kasvoista. 

The Favourite on mainio, viisto ja huumoriltaan tumma, mutta ennen kaikkea kokonaisuutena ehyt. Siinä mielessä se nousee omalla listallani Oscar-leffojen kärkikahinoihin.

If Beale Street Could Talk

Tämän vuoden monissa Oscar-elokuvissa nousee erittäin kirkkaasti esiin yksi teema: rasismi Yhdysvalloissa mustia kansalaisiaan kohtaan. BlacKkKlansman, Green Book, jopa Black Panther voimaannuttavuudessaan, sekä Moonlightin ohjaaja Barry Jenkinsin uutukainen If Beale Street Could Talk (2018) kaikki käsittelevät aihetta. Huomattavaa on tosin, ettei yksikään elokuvista sijoitu nykyaikaan, vaan ne menneestä (tai fantasiamaailmasta) käsin kommentoivat maailmaa ja nykytilannetta. Leffoista kiltein on Green 
Book, rähinöivin Spike Leen BlacKkKlansman ja musertavin James Baldwininin kirjaan perustuva If Beale Street Could Talk.

Beale Streetin pääosassa on nuoripari Tish ja Fonny, jotka ovat kasvaneet lapsista asti yhdessä. Pari suunnittelee tulevaisuuttaan, kun Fonny tulee mielivaltaisesti pidätetyksi epäiltynä raiskauksesta. Mies joutuu telkien taa odottamaan oikeudenkäyntiään samalla kun Tish ja molempien perheet yrittävät saada kasaan todisteita miehen syyttömyydestä. Tish huomaa myös olevansa raskaana, ja vatsan kasvaessa toiveikas tunnelma alkaa vaihtua epätoivoon. Järjestelmä on viritetty takaamaan, että mustat miehet pysyvät lukkojen takana, olivatpa he syyllisiä tai syyttömiä.

Elokuva kommentoi viistosti myös #metoo-ilmiötä. Kahdesti elokuvassa tuodaan esille, että hahmot uskovat puertoricolaisnaisen todella tulleen raiskatuksi. Toisaalta raiskatun naisen halu unohtaa ja saada kenties jonkinlainen hyvitys kokemalleen vääryydelle sallii hänen tuomita väärän miehen loppuiäkseen. #metoo:nkin aikana on nähty ylilyöntejä, jossa viattomatkaan eivät ole selvinneet iskuitta.

Oscareista leffalle lienee ennen kaikkea tyrkyllä naissivuosan palkinto Regina Kingin roolityöstä Tishin äitinä. Sekä tytärtään että Fonnieta rakastava äiti Sharon antaisi kaikkensa voidakseen tarjota onnen nuorelleparille. Hyvin roolinsa vetävät myös pääosien KiKi Layne ja Stephen James, sekä omalla tavallaan auttavat tulevat isoisät molemmilta puolilta (Colman Domingo ja Michael Beach). Roolitöitä enemmän leffasta kuitenkin jää mieleen sen herättämä voimaton raivo jalkoihinsa tallaavaa ja rasismista voimansa saavaa systeemiä kohtaan. Melkoinen amerikkalainen unelma.

Green Book

Oscar-kausi on viimein käynnistynyt ja käynnistetty. Peter Farrellyn (siis toisen Farrellyn veljeksen, jotka tunnetaan hölmöistä Jim Carrey -komedioista!) ohjaama Green Book (2018) on - ylläri, ylläri - tositapahtumiin perustuva kuvaus kahden miehen ystävystymisestä tien päällä 1960-luvun alussa. Miehistä toinen on newyorkilaisen 
kapakan "PR-mies", kuten Tony "Lip" Vallelonga (Viggo Mortensen) itseään nimittää, ja toinen kolme tohtorin tutkintoa suorittanut Carnegie Hallissa asuva pianisti Don Shirley (Mahershala Ali). Pianisti palkkaa Lipin itselleen kuljettajaksi Yhdysvaltojen eteläosiin suuntautuvalle kiertueelleen.

Jutun jujuna on tietysti se, että Shirley on musta ja etelän osavaltioissa rotuerottelu on edelleen arkea. Italialaistaustainen Tonykaan ei ole varaukseton suhtautumisessaan mustiin. Shirley itsessään on outo lintu, joka ei oikein tunnu kuuluvansa valkoisten eikä mustien maailmaan. Kiertueella rotuerottelun uskomattomuus 
lävähtää silmille moneen kertaan. Siihen liittyy myös leffan nimi, joka viittaa vihreäkantiseen opaskirjaan, jossa kerrotaan, missä mustaihoisen on turvallista tahi sallittua yöpyä, syödä tai edes tankata bensaa etelässä. 

Parasta leffassa on tietenkin päähenkilöiden välinen kanssakäyminen, sen nitinät ja natinat ennen kuin loppua kohden mennään jo imelän puolelle yhteisen sävelen kanssa. Lip on "kansan mies" ja loputtoman puhetulvan ylläpitäjä, Shirley taas vetäytyvä ja paikoin jopa elitistinen, joskin aina kaunissanainen, mistä hyötyy myös Lip kirjoittaessaan tien päältä kirjeitä vaimolleen (Linda Cardellini).

Tuntematta toki todellisia henkilöitä tai tapahtumia sen enempää, leffassa on myös muutama kohtaus, jotka vaikuttavat vähän nykyhetken muovaamilta. Melkoisen maskuliinisesta maailmasta tuleva Lip ei hetkahda, vaan pikemmin ymmärtää ja tukee, kun joutuu pelastamaan esimiehensä arveluttavasta tilanteesta NMKY:n suihkutiloista. Toinen kohtaus liittyy roskaamiseen, johon suhtautuminen oli sangen erilaista 1960-luvulla (Mad Meninsä nähneet muistanevat nykyisin pöyristyttävältä tuntuvan piknik-kohtauksen). Toisaalta ehkä korkean moraalin Shirley on tässäkin asiassa edelläkävijä.

Green Book on lopulta melko kevyt katsaus rotuerottelun loppuvaiheisiin, mutta leffan viihdyttävyyttä ja Mahershala Alin ja Viggo Mortensenin näyttelijäntaitoja ei käy kieltäminen. Molemmat pokkasivatkin rooleistaan jo Golden Globet ja ovat ehdolla Oscareissa. Ehdolla on myös itse elokuva, leikkaus sekä alkuperäiskäsikirjoitus, jota on ollut kirjoittamassa Tony Lipin poika, Nick Vallelonga.

Bohemian Rhapsody

Lapsuuteni äänimaiseman määrittää Queenin Greatest Hits II. (Ei ehkä ihmekään, sillä levy on myydyin ulkomaisen artistin levy Suomessa - ilmeisesti edelleen.) Freddien kuolema osui ehkä myös hetkeen, jolloin aloin tajuta jotain ympäröivästä maailmasta. Vuosituhannen vaihteessa Yhdysvalloissa vaihtariperheeni oli myös Queen-fani, ja autosterkoissa huudatettiin bändin tuotantoa. Vaihtariperheen isä muisti ylpeillä nähneensä bändin 1970-luvulla ennen suurinta kuuluisuutta. Kännykän soittoääneksi tilasin tekstarilla "Bohemian Rhapsodyn". Sittemmin Spotifyn myötä bändin koko tuotanto on tullut kuunneltua läpi, puhki ja poikki. On siis selvää, että bändillä on aavistuksen verran tunnearvoa ja sen myötä odotukset leffan suhteen niin korkealla, ettei niihin yltäisi Elon Muskin avaruusraketitkaan.

Oli miten oli, uskaltauduin lopulta kuitenkin katsomaan bändistä tehdyn leffan Bohemian Rhapsody (2018), joka kaiketi virallisesti on merkitty Bryan Singerin ohjaamaksi, mutta joka pahaenteisesti jätti leikin kesken. Freddie Mercuryna nähdään Rami Malek, jota diggailen sinällään mm. Tyynenmeren taistelutoverien (2010) roolityön vuoksi. Ramin isot silmät, Freddiestä poikkeavat vartalon suhteet ja liioitellun isot tekohampaat ulkoisina seikkoina häiritsevät hieman heittäytymistä roolityön vietäväksi. Sen sijaan tuntemattomampien näyttelijöiden esittämät kitaristi Brian May (Gwilym Lee), rumpali Roger Taylor (Ben Hardy) ja basisti John Deacon (Joseph Mazzello, myöskin tuttu Tyynenmeren taistelutovereista) ovat suorastaan uskomattoman samannäköisiä kuin esikuvansa. Ja se elokuvassa viehättääkin: hetkittäin voi kokea olevansa kurkkimassa bändin vaiheita kulissien takana, studiossa ja kiertueilla. 

Musiikkikohtaukset ovat hykerryttäviä: Deacy alkaa näppäillä säveltämänsä "Another One Bites the Dustin" bassokuviota. Brian laittaa bänditoverit ja puolisot iskemään jaloillaan tahtia "We Will Rockin" biitin tahtiin. Freddie vaatii Rogeria laulamaan "Galileoa" yhä korkeammalta "Bohemian Rhapsodyn" äänityksessä. Naljailut Rogerin säveltämästä "I'm in Love with My Car" -biisistä ovat silmänisku A Night at the Opera -levynsä tuntijoille.

Mutta mutta. Tarinallisuuden nimissä tietyt faktat ja kronologia on saanut leffassa huutia, ja esimerkiksi Mike Myersin hahmo jalkaansa polkevana studiopomona, joka ei usko "Bohemian Rhapsodyn" menestykseen, on suorastaan lapsellisen klisheinen. Lisäykset ja vääristelyt tuntuvat turhilta, enkä tiedä mitä lisäarvoa ne tuovat edes ihmisille, jotka eivät ehkä bändiä ja sen tarinaa niin hyvin tunnekaan. Ja jos nyt nykyaikaista leffaa ollaan tekemässä, niin olisin ehdottomasti kaivannut Mary Austinin (Lucy Boynton), Freddien kihlatun, tarinan syventämistä. Mitä hän on miettinyt kaikesta tästä? Mikä sai hänet pysymään Freddien rinnalla tämän koko loppuelämän ajan? Niin ja entä Freddien kiintymys kissoihinsa, joista Delilah on saanut oman biisinsäkin?

Parempaankin olisi siis pystytty, mutta tyydyn tähän.

BlacKkKlansman

Spike Leen uutuusleffa BlacKkKlansman (2018) sitoo 1970-luvulle sijoittuvan tarinan tiukasti nykyhetken tapahtumiin (etenkin viime vuoden uusnatsien marssiin Charlottesvillessä) ja on siten puhtaan viihteen sijasta hyvinkin kantaaottava ja niin menneisiin kuin nykyisiin tositapahtumiin perustuvana monin paikoin melkoisen vaikeaa katsottavaa. Leen ei tarvitse näyttää juurikaan väkivaltaa, vaan kammottavuus syntyy ennen kaikkea hahmojen puheiden tasolla.

Elokuva kertoo tositarinan Ku Klux Klaniin soluttautuvasta Ron Stallworthista, mustasta poliisista (John David Washington), jonka juutalainen poliisikollega (Adam Driver) esittää tätä klaanin tapaamisissa. Paikallisen klaanisolun keskeisenä jäsenenä nähdään Jasper Pääkkönen, joka on uskottava murha-aikeisena rasistina pullistuvan tuijottavine silmineen. Myös That 70’s Show’n Ericinä tutuksi tullut Topher Grace tavoittaa KKK:n pääjehu David Duken olemuksen. Kylmäävin hahmoista kaikessa lempeässä emäntämäisyydessään lienee kuitenkin Pääkkösen hahmon vaimo (Ashlie Atkinson), joka ei rasismissaan häviä miehelleen.

Lee tarjoaa pienen katharsiksen 70-luvun tarinan tasolla, mutta siirtyessään nykyhetken tapahtumiin ja viitatessaan niihin Trumpin iskulauseilla tarinan keskellä on selvää, ettei todellista onnellista loppua ole tarjolla. Toisen jalan pitäminen nykyajassa syö Stallworthin tarinaa, jota olisi ihan hyvin voinut vielä syventääkin. Monet hahmot Stallworth mukaan lukien jäivät turhan pinnallisiksi. Ajatuksia herättävä ja Yhdysvaltain nykyhetken valossa erittäin ajankohtainen teos yhtä kaikki.

Huhtikuun leffat: Three Billboards outside Ebbing, Missouri, Ready Player One & Avengers: Infinity War

JÖSSES. Mitä tapahtui? Koko huhtikuu humpsahti menemään ilman merkintää. Intensiivi-iltakurssi imi voimat ja tietokoneajan. Sen sijaan aikaa jäi lukemiselle ja leffoille enemmän kuin aikoihin! Vuorossa siis pari nopeaa backlogin tyhjennyspostausta.

Three Billboards outside Ebbing, Missouri

Kävimme Z:n kanssa katsomassa Three Billboards outside Ebbing, Missourin (2017) Oscar-gaalaa edeltävänä iltana, mutta palkintojenjako ei tuonut sinänsä yllätyksiä leffan suhteen: Frances McDormand pääosassa ja Sam Rockwell sivuosassa voittivat odotusten mukaisesti heille pedatut pystit. Molemmat palkittiin rooleistaan jo Golden Globeilla ja BAFTA-naamareilla. Odotukset olivat tietenkin ehdokkuuksien ja aiempien voittojen takia korkealla, samoin sen tähden, että pidin aikoinaan paljon ohjaaja Martin McDonaghin suorastaan anarkistisen väkivaltaisen riehakkaasta Kukkoilijoista (In Bruges, 2008). Ja kuten korkeiden odotusten kanssa yleensä käy, osittain Three Billboards osoittautui pettymykseksi. Arvostin McDormandin roolisuoritusta kick-ass-leidinä, mutta jotenkin aiheeseen (raiskatun ja tapetun tyttären murhaajan selvittäminen) nähden leffassa oli niin kummallisia ja äkkivääriä aineksia, että kokonaisuus tuntui olevan lähinnä sekalainen läjä äkkiväärää väkivaltaa ja typeriä kääpiövitsejä. Pieni herkistyminen (sen yhden kauriskohtauksen lisäksi) olisi ollut ehkä paikallaan tasapainottamaan leffaa.

Ready Player One

Lähdin katsomaan tätä leffaa oikeastaan ilman minkäänlaista taustatietoa sen juonesta. Se olikin vaihteeksi ihan virkistävää. Ready Player One (2018) on itsensä Steven Spielbergin ohjaama dystopiakuvaus, jossa vuoden 2045 tosielämän surkeudessa elävät ihmiset pakenevat tietokonepeli OASIS:in virtuaalimaailmaan. Pelin kehittäjä James Halliday (Spielbergin uusi luottonaama Mark Rylance) on piilottanut pelin maailmaan avaimia ja vihjeitä, joiden avulla voi saada haltuunsa koko pelin omistajuuden. Ensimmäisen avaimen saa haltuunsa peruspelaaja Wade, nimimerkiltään Parzival. Peräänsä hän saa paitsi pelin maailmassa myös tosielämässä IOI-firman, joka haluaa OASIS:in oikeudet kaupallisia tarkoituksiaan varten. Apuna Wadena on hänen virtuaaliystävänsä Aech ja kilpakumppanit Art3mis, Sho ja Dato. Leffa tapahtuu suurimmalta osin tietokonepelin maailmassa, jossa fysiikan rajat on tuntematon käsite.

Mielenkiintoista on, että 2040-luvun Wade tovereineen tuntuu fanittavan samaa pop-kulttuuria, jota pelin kehittäjä Halliday on itse fanittanut nuorena 1980-luvulla. Soundtrackilla soi mm. Van Halen ja Blondie, leffoista fanitetaan mm. Kubrickin Hohtoa (1980), ja Paluuta tulevaisuuteen (1985). Viittauksia vilisee repliikeissä, kuvissa ja äänimaailmassa niin paljon kuin vain jaksaa bongailla. Ne ovat hauskoja näin 80-luvulla syntyneelle, mutta saavat hieman skeptisesti pohtimaan, niinköhän tulevat sukupolvet jaksaisivat noin rajatusti olla kiinnostuneita menneen vuosisadan kulttuuri-ilmiöistä. Vaan eipä siinä, turha tässä on käydä fiktion logiikkaa epäilemään, nautittava kertapläjäyshän leffa oli aavistuksen liian pitkästä kestostaan huolimatta.

Avengers: Infinity War

Hah, enpä uskonut ihan heti löytäväni itseäni Avengers-leffan katsomosta. Vanhenevat leffaliput saavat joskus ihmeitä aikaan! Vaan eipä siinä mitään, sopiva herkistyminen supersankaritaajuudelle onnistui erinomaisesti ja viihdyin yllättäen tämän megamätön ääressä mainiosti. Infinity War (2018) yhdistää käytännössä kaikki Marvel-sankarit, joita omissa erillisissä Marvel-leffoissa on jo nähty. Muutamia näistä erillisistä leffoista olen nähnyt (mm. pari Ironmania, pari Hulkia ja Doctor Strangen (Benedict C!) ja tietysti X-Menit, jotka liippavat samaa universumia), joten ihan kujalla en ollut. Tarina ei onneksi vaatinut liikaa taustatietoja, joskin niistä on varmasti saanut monessa kohtaa lisäiloa pieninä viittauksina aiempiin vaiheisiin.

Pointtina on kuitenkin kaikkien sankarien voimien yhdistäminen superpahis Thanosta (Josh Brolin) vastaan. Thanos pyrkii tuhoamaan puolet maailmankaikkeuden väestöstä, jotta luonnon resurssit riittäisivät jäljellejääneille. Ihan validi pyrkimys, mutta sangen julmin keinoin. Tuhoamiseen Thanos tarvitsee kuusi ikuisuuskiveä, joita on ripoteltu ympäri universumia, painottuen toki Maahan, jossa Tohtori Strangella (Cumberbatch) ja Visionilla (Paul Bettany) on omat kivensä. Yllättävän hyvin leffa pitää hirmuisen läjän supersankareita mukana juonessa ja sen eri linjoissa. Perus-Avengers-jengin ja Ikuisuuskivien omistajien lisäksi mukana nähdään mm. tuore tulokas Spiderman (supersuloinen Tom Holland, joka sopisi pop-kulttuuriviittauksineen sellaisenaan Ready Player Onen maailmaan), Black Panther (Chadwick Boseman), Guardians of the Galaxy -jengi sekä jonkin sortin jättiläiskääpiö Eitri (Peter Dinklage). Itse tarinahan jää leffassa aivan kesken, mutta katkaisukohta on rajattu hyvin ja katsojat jäävät taatusti odottamaan ensi vuonna seuraavaa jatko-osaa. Sitä ennen allekirjoittanut voikin sitten täytellä aukkoja Marvel-sivistyksestään näkemättä jääneillä osilla.

Call Me by Your Name

Huomenna vielä loppukiri Three Billboards outside Ebbing, Missourin parissa, eilen oli vuorossa Call Me by Your Name (2017), joka on ehdolla neljässä kategoriassa: paras leffa, sovitettu käsikirjoitus, miespääosa (Timothée Chalamet) ja paras biisi.

Villapaidassa kylmässä leffateatterisalissa hytisevänä Call Me by Your Namen pohjoisitalialainen kesä tuli niin iholle, että olin valmis hyppäämään hahmojen lailla pyörän selkään ja polkemaan pitkin heinäsirkkojen reunustamia hiekkateitä. Tarina sijoittuu 1980-luvun alkuun kansainvälisen Perlmanin humanistiperheen kesäkotiin, jonne isän kesäapulaiseksi saapuu amerikkalainen opiskelija Oliver (Armie Hammer). Perheen 17-vuotias poika Elio (Chalamet) huomaa ympärillä pyörivien teinityttöjen sijaan kiinnostuvansa miehekkäästä Oliverista, eikä tunne jää yksipuoliseksi.

Elokuva kuvaa kauniisti sitä ihanaa ja kamalaa ensi-ihastuksen huumaa ja sen herättämiä ristiriitaisia tunteita. Se näyttää myös, miten vanhemmat eivät voi suojella lastaan sydänsuruilta, mutta voivat kuitenkin estää lastaan kovettamasta sydäntään ymmärtämällä ja hyväksymällä. Vaikka tyylilaji ja -tajukin on eri, leffassa on myös kohtaus, josta tulee mieleen teinikomedia American Pie (1999). 

Näyttelijät leffassa ovat rautaa: nuori Oscar-ehdokas Chalamet on ihanan herkkä ja roolissaan vielä fyysisestikin niin lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa, että huomaan katsovani häntä äidillisestä näkökulmasta. Välillä mieleen tuli myös nuori Tom Cruise(!!) cirka Risky Business (1983). Armie Hammer on komean kuoren lisäksi myös oikeasti taitava näyttelijä. Oscar tosin tullee käsikirjoituksesta tai Surfjan Stevensin kasaria ja hentoa rakkautta henkivästä biisistä "Mystery of Love".

Mudbound & Dunkirk

Oscar-valvojaiset lähestyvät ja sitä varten ollaan otettu pieni loppukiri ehdokasleffojen katselussa. Helpoin tapaus oli Mudbound, joka on Netflixin omaa tuotantoa ja oli siten valmiiksi katseltavissa kotisohvalta käsin.

Mudbound (2017) on ehdolla parhaasta kuvauksesta (ensimmäinen naiskuvaaja ilmeisesti kategorian historiassa, nimeltään Rachel Morrison), sovitetusta käsikirjoituksesta, sivuosasta (Mary J. Blige) ja biisistä. Leffa perustuu Hillary Jordanin samannimiseen esikoisromaaniin ja sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen ja jälkeiseen Yhdysvaltojen syvään ja syvän rasistiseen Etelään. 

McAllanin perhe muuttaa maanviljelijöiksi Mississippiin. Perheeseen kuuluvat Laura ja Henry (Carey Mulligan ja Jason Clarke), pienet tyttäret, Henryn umpirasistinen isäukko (Breaking Badin Mike eli Jonathan Banks) sekä Henryn sodassa lentäjänä palveleva pikkuveli Jamie (Garrett Hedlund). Työläisinä farmilla on musta Jacksonin perhe ja perheen äitinä sivuosaehdokas Blige. Jacksonien vanhin poika Ronsel (Jason Mitchell) on yhtä lailla Euroopassa sotimassa ja oikeastaan myös ensi kertaa kokemassa elämää ilman rotuerottelua ja avointa rasismia. Sanomattakin on selvää, että sotilaat palaavat sodasta muuttuneina miehinä, ja toisaalta löytävät toisistaan ymmärrystä kokemuksilleen.

Tällaisissa leffoissa katsoja pidetään tukahdetun raivon ja epätoivon partaalla, kun katsoja joutuu todistamaan uskomatonta epäoikeudenmukaisuutta, julmuutta tai parhaimmillaankin välinpitämättömyyttä hirmuisen sorron edessä. Onneksi katsojalle sallitaan myös puhdistava katharsis, jossa paha saa palkkansa. Niin Mudboundissakin. Sinällään siis tarina on päälinjoiltaan tuttu, mutta tarjoaa onneksi sopivissa määrin omiakin mausteitaan. Muutamassa kohdassa huomaa tosin, että joitain romaanin sivujuonia on rajulla kädellä typistetty ja siten esimerkiksi potkut saaneen rengin tarina jää kovin irralliseksi.



***

Dunkirk (2017) löytyi leffavuokraamosta, joten sekin pystyttiin katsomaan kotoa käsin taaperon mentyä unten maille. Christopher Nolanin (Dark Knightit, Inception, Memento...) ohjaama sotaleffa on kerännyt peräti kahdeksan ehdokkuutta: paras elokuva, leikkaus, musiikki (Hans Zimmer), äänileikkaus ja -miksaus, ohjaus, kuvaus ja lavastus.

Leffa kuvaa Dunkirkin taistelun loppua Ranskan rannikolla kesällä 1940. Natsit ovat ahdistaneet liittoutuneiden joukot meren ja rantakaisteleen väliin ja hyökkäävät estoitta pelastamaan tulleiden alusten kimppuun. Vain pari hassua lentokonetta on suojaamassa liittoutuneiden evakuointia. Lopulta sotilaita saapuu pelastamaan Englannista sekalaisen joukko kalastus- ja vapaa-ajan aluksia.

Juurikaan taustoittamatta hahmojaan leffa seuraa sotilaita Dunkirkissä (mm. Harry Styles, Kenneth Branagh) ja ilmassa (Tom Hardy ja Jack Lowden). Merellä seurataan yhden siviilialuksen pelastusmatkaa (kyydissä mm. Mark Rylance).

Vähänhän tässä tavoitellaan sellaista erilaisen sotaleffan tuntua, ja kyllä siinä osin onnistutaan. Ilman ylimääräistä hahmoihin kiinnittyvää sentimentalismiakin tarina kantaa ja pitää otteessaan. Pysymällä itse tapahtumissa ollaan vältytty myös pöhöttyneeltä kestolta: leffalla on mittaa napakat tunti ja kolme varttia. Hans Zimmerin hieman erilainen musiikki jäi myös mieleen. Paikoitellen siinä oli kaikuja Jokerin teemasta The Dark Knight -elokuvasta.

The Post

Kaksi vuotta sitten ehdoton Oscar-suosikkini oli Spotlight, joka kertoi Boston Globen tutkivan journalismin ryhmästä, joka 2000-luvun alussa paljasti katolisen kirkon salaaman pedofiilipappien vuosikymmenten mittaisen suojelun ja kierrättämisen paikkakunnalta toiselle. Katsoin sen sattumalta päivälleen kaksi vuotta ensikatselun jälkeen uudestaan, ja pidin siitä edelleen. Siksi odotukset olivat kovat, kun lähdimme Z:n kanssa katsomaan tämän vuoden samantapaista Oscar-ehdokasleffaa (paras elokuva, paras naispääosa – Meryl Streep, tietenkin!), Steven Spielbergin ohjaamaa The Postia.

Leffa kertoo tositarinan Washington Postista ja sen käsiin saamista salaisista asiakirjoista, jotka paljastavat presidenttitason ketkuilun Vietnamin sodassa. Samat asiakirjat on saanut haltuunsa myös New York Times, joka on asetettu niiden osalta julkaisukieltoon. Washington Postissa käydäänkin taistoa sen suhteen, uskaltavatko he uhmata julkaisukieltoa, etenkin kun vaakalaudalla on lehden listautuminen pörssiin, samoin mahdollisesti jopa joidenkin amerikkalaisten henki, jos jutut sisältävät kriittisiä paljastuksia. Toisaalta puolustettavana on lehdistön vapaus – etenkin öykkäröivän presidentin edessä.

Piikki tämänhetkiseen tilanteeseen Yhdysvalloissa on siis täysin selvä, ja ilmeisesti myös syy siihen, miksi leffa päätettiin toteuttaa pika-aikataululla. Sitä ei tosin näyttelijävalintojen perusteella voisi arvata: lehden epävarmaa, mutta rooliinsa kasvavaa kustantajaa näyttelee Streep, päätoimittaja Ben Bradleetä ja tämän vaimoa esittävät Tom Hanks ja Sarah Paulson. Keskeisessä roolissa olevana toimittaja Ben Bagdikianina nähdään Bob Odenkirk eli Breaking Badin ja Better Call Saulin Saul Goodman/Jimmy McGill. Pienemmissä rooleissa vilahtavat niin Breaking Badissa kuin Black Mirrorin neloskaudella nähty Jesse Plemons, Mad Menin ja GLOW:n Alison Brie ja Silicon Valleyn Zach Woods.

The Post yltää kovien ennakko-odotusten tasolle ja luvassa on juuri sellaista toimintaa, mistä Spotlightissakin pidin: sopivasti rajoja rikkovaa tutkivaa journalismia pienellä hyppysellä oikeudenkäyntiä ja päälle vielä itse sanomalehden perinteistä toimitus- ja painotyötä. Ah! Niin ja sitä paitsi leffoilla on suora sukukytkös toisiinsa: The Postissa nähdään päätoimittaja Ben Bradlee, Spotlightissa toimituspäällikkö Ben Bradlee Jr. (roolissa John Slattery), edellä mainitun poika!