Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Tämän vuoden teemana tuntuu olevan allekirjoittaneen syntymävuonna syntyneet kirjailijat. Luettuna on jo Téa Obrehtin Tiikerin vaimo ja Eleanor Cattonin The Luminaries. Nyt tartuin täydelliseksi kesälukemiseksi tituleerattuun sveitsiläisen Joël Dickerin 800-sivuiseen järkäleeseen Totuus Harry Quebertin tapauksesta (2014, La vérité sur l'affaire Harry Quebert, 2012). Kirjan lukeneena ymmärrän tuon lomalukemistomaininnan. Teoksen juoni imaisee mukaansa ja teksti on nopealukuista, ja ennen kuin huomaakaan, on tullut luettua yhdessä iltapäiväsä parisataa sivua.

Täysin myyty en kuitenkaan ollut. Teoksesta tuli paikoitellen mieleeni Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin (1993, The Secret History, 1992), mutta valitettavasti omalla kohdallani tämä ei tarkoita kehua, sillä en syystä tai toisesta aikoinaan lämmennyt kyseiselle nykyklassikolle lainkaan. Kirjoja yhdistää paitsi Uuteen-Englantiin sijoittuvat tapahtumat, myös hahmot, jotka ovat jotenkin vastenmielisiä tai ainakin minut kylmäksi jättäviä. Lukijana en tunteiden tasolla sitoutunut hahmoihin ja siten kiinnostunut heidän kohtaloistaan, kuten yleensä kai olisi toivottavaa.

Harry Quebertin päähenkilö on menestyskirjailija Marcus Goldman, omahyväisen oloinen miekkonen, jolle selviää, että hänen oppi-isällään, nimihenkilö Quebertillä on ollut suhde 15-vuotiaaseen tyttöön 1970-luvulla. Vuonna 2008 tytön ruumis löytyy haudattuna Quebertin pihaan ja Goldman alkaa tutkia tapausta puhdistaakseen Quebertin maineen. Tässä Dickerin vahvuus juonenpunojana tuleekin ilmi. Lukija pääsee Goldmanin siivellä selvittämään tapahtumien kulkua ja epäilyjä, joita ohjataan taitavasti suuntaan ja toiseen. Matkan varrelle jätetään sinne tänne avoimia juonenpätkiä, jotka nousevat uudelleen esiin, kun luullaan jo kaiken ratkenneen. En tosiaan arvannut loppuratkaisua ainakaan kaikilta osiltaan, siitä pisteet ehdottomasti Dickerille.

Jos K ryhtyisi kirjailijaksi, tässä olisi hänen kansiliepeeseen tuleva kirjailijakuvansa. Pohdiskekevaa proosaa, selvästi.

Maleficent - Pahatar

 Kävin vaihteeksi leffateatterissa, koska on tullut luettua niin paljon kirjoja viime aikoina. Eikun.

No joka tapauksessa, vuorossa oli Disneyn uusi näkemys prinsessa Ruususen sadusta, tällä kertaa pahiksena tunnetun Pahatar-haltian näkökulmasta. Ajatuksen tasolla diggaan tällaisia uudelleenkirjoituksia ja uusia näkökulmia, etenkin historiallisten aiheiden kohdalla. Historia kun tuppaa yleensä olemaan voittajien näkökulmasta kerrottua. Fiktion puolella tällaiset revisionistiset versiot ovat olleet viime aikoina suosittuja – onhan jo saduistakin nähty mm. Olipa kerran -tv-sarja, pari Lumikki-leffaversiota, puhumattakaan Shrekin tai Tapaus Punahilkan kaltaisista koko satugenreä uudistavista animaatioista. Myös kirjallisuudessa samojen tarinoiden pyörittelyä näkee tuon tuostakin. Lukemani Jane Austen –kirjan myötä ensimmäisenä mieleen tulevat lukuisat Austenin tarinoiden variaatiot, joista tuoreimpana esimerkkinä suomeksi alkuvuodesta ilmestynyt Jo Bakerin Longbournin talossa (Longbourn, 2013), palvelijoiden näkökulmasta kuvattu versio Ylpeydestä ja ennakkoluulosta.

Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta näitä versioita on kuitenkin vaivannut mielestäni tietty halpahintaisuus. Ratsastetaan jo olemassa olevalla klassikkotarinalla ja ympätään mukaan nykyaikaista lukijaa tai katsojaa miellyttäviä moderneja elementtejä. Tämän vuoksi Maleficent – Pahatar –elokuva (2014) oli oikeastaan varsin virkistävää katseltavaa, sillä uudistavasta otteestaan huolimatta tarinassa oli säilytetty tietty saduille ominainen vanhanaikaisuus. Pahattaren hahmossa oli myös tyylikkäästi säilytetty vuoden 1959 Disney-animaation hahmon ikonisia piirteitä. Rooli sopi Angelina Jolielle kuin sarvet päähän. Jolie on tehnyt paikoin melko mitäänsanomattomia rooleja, mutta tässä hän sai tykittää laajalla skaalalla. Pisteet on annettava myös tyylikkään synkistelevälle Sam Rileylle Diaval-korpin roolista.

Leffan jujuna on siis näkökulman vaihto. Voitaisiin ajatella, että tutumpi versio on ikään kuin hyvien haltiakummien näkökulmasta kerrottu, kun taas nyt katsotaan asioita Pahattaren vinkkelistä. Samalla Aurora-prinsessan kummit paljastuvat melkoisiksi tyhjäpäisiksi kukkahattutädeiksi. Pahatar on syntyjään Moorsin taianomaisen valtakunnan siivekäs suojelija. Hän tutustuu nuoreen Stefaniin ja kuvittelee rakastuvansa tähän. Vallanhimoinen Stefan on kuitenkin kruunun perässä ja pettää Pahattaren leikkaamalla tämän siivet.

Mainitsemani vanhanaikaisuus toi osaltaan ilmi joitain alkuperäisen sadun juonen heikkouksia. Kostoa himoitseva Pahatar saapuu kuninkaaksi nousseen Stefanin tyttären kastejuhlaan, ja sen sijaan, että aiheuttaisi saman tien jotakin lapselle tai tämän perheelle, keksii hän melkoisen tuulesta temmatulta vaikuttavan idean myrkyllisestä rukista ja 16-vuotispäivästä. Prinsessan pelastava tosirakkauden suudelma on tosin näppärästi sidottu tähän uuteen tulkintaan, ja paljastamatta sen enempää sitä on samalla hyödynnetty laajentamaan sadun pölyttynyttä rakkauskäsitystä.

K taas on viime aikoina laajentanut pölyttynyttä reviiriään pihan puolelle.

Yes I've read the book, and yes I have the shirt!

Ha! Fanipaitoja kirjoille! Mahtavuutta! Oma suosikkini Eugenidesilta on Middlesex (2002, suom. 2003), mutta tämä työkaverilta saatu paita osui lahjomisen syyn kannalta ehdottomasti nappiin.

The Luminaries

Eleanor Catton: The Luminaries [kuvassa koskematon ja reissussa rähjääntynyt kappale]

Sain luettua viime vuoden Booker-palkitun kirjan englanninkielisen version juuri ennen sen suomenkielisen painoksen ilmestymistä kirjakauppoihin tällä viikolla. Kyseessä on loistavaa vuosikertaa olevan Eleanor Cattonin toinen romaani, The Luminaries (2013, suom. Valontuojat). Teos sijoittuu Uuden-Seelannin eteläsaarella kultakuumeen vuosina 1865-1866. Erityistä kirjassa on se, että kerronta, rakenne ja kieli noudattavat huolellisesti 1800-luvun kirjallista tyyliä, jossa esimerkiksi kirosanat on sensuroitu ("I don't know a d—ned thing about this d—ned business", s. 157). Oheinen kuvaus teoksen keskeisestä hahmosta heti kirjan alussa antaa hyvän kuvan teoksen kielestä:

Moody's natural expression was one of readiness and attention. His grey eyes were large and unblinking, and his supple, boyish mouth was usually poised in an expression of polite concern. His hair inclined to a tight curl; it had fallen in ringlets to his shoulders in his youth, but now he wore it close against his skull, parted on the side and combed flat with a sweet-smelling pomade that darkened its golden hue to an oily brown. His brow and cheeks were square, his nose straight, and his complexion smooth. He was not quite eight-and-twenty, still swift and exact in his motions, and possessed of the kind of roguish, unsullied vigour that conveys neither gullibility nor guile. (s. 4)

Kesti jonkin aikaa solahtaa 1800-luvun (Uuden-Seelannin) englantiin, mutta loppupuolella kieleen ei enää kiinnittänyt huomiota. 

Teoksen rakenne on polveileva ja hahmogalleria laaja, mutta kaikki alkaa edellä esitellyn Walter Moodyn rantauduttua Hokitikan kaupunkiin ja hotelliin, jossa kaksitoista miestä pohtii viime päivien tapahtumia. Erakko on löytynyt kuolleena, rikas kullankaivaja on kadonnut ja oopiumiriippuvainen prostituoitu on ilmeisesti yrittänyt itsemurhaa. Tapahtumiin liittyy myös noin neljän tuhannen punnan omaisuus, joka putkahtaa eri muodoissa esiin milloin missäkin yhteydessä. Lisäksi vanhat kaunat ja kohtaamiset vaikuttavat usean hahmon taustalla. Moody toimii aluksi miesten kertomusten palasia kokoavana kuuntelijana, mutta tapahtumien todellinen kulku alkaa paljastua vasta myöhemmin. Jotkin sivujuonet tosin eivät saa ratkaisua lainkaan ja toisaalta jotkin juonen säikeet ratkeavat mielestäni melko yllätyksettömästi tai päinvastoin jopa hyvinkin kaukaa haetulla tavalla pitkällisen ja mutkikkaan kehittelyn jälkeen.

Hahmot jäävät teoksessa lopulta melko pinnallisiksi, kuten väistämätöntä onkin näin monen päähenkilön kirjassa. Tietty stereotyyppisyys lienee täysin suunniteltuakin, sillä alun kaksitoista miestä edustavat myös astrologian kahtatoista horoskooppimerkkiä, kuten käy ilmi lukujen alussa olevista astrologisista kaavioista. Nykyaikaisena lukijana olisin ehkä kuitenkin kaivannut enemmän syventymistä muutamien hahmojen mieleen. Se olisi saattanut tuoda samalla selvyyttä myös joihinkin juoniratkaisuihin.

En voi silti moittia teosta tämän enempää. The Luminaries imaisi maailmaansa, joka kaikessa maantieteellisessä ja historiallisessa outoudessaan teki kirjasta erittäin mielenkiintoisen lukukokemuksen. Kirja on huikea saavutus ennen kaikkea kielellisesti ja teknisesti.

Lopuksi K ja aamupalakateus.