Moab Is My Washpot, The Fry Chronicles & More Fool Me

Storytelistä löytyivät Stephen Fryn kaikki kolme omaelämäkertaa herran itsensä lukemana, joten kuuntelin ne kaikki! Muistelin kuunnelleeni elämäkerroista ensimmäisen, Moab Is My Washpotin (1997) joitain vuosia sitten, mutta taisinkin sekoittaa sen Fryn romaaniin The Liar (1991). Siispä kuuntelin sen hieman epäkronologisesti kahden myöhemmän osan perään. Vaan eipä haittaa.

Stephen Fryssa tiivistyy utelias sivistyneisyys – erotuksena sisäänpäin lämpiävästä snobistisesta sivistyksestä. Hän on kiinnostunut yhtä lailla klassisesta musiikista ja musikaaleista, hengen ravinnosta, huumeista ja penkkiurheilusta, ja suurin rakkaus hänelle tuntuu olevan kaikki teknologiaan liittyvä. Hän on nuoruudessaan ollut niin nuorisovankilassa kuin opiskellut Cambridgessa. Ihastuttavan eksentrinen hahmo.

Stephen Fry: Moab Is My Washpot

Tuoreimmassa muistissa olevassa Moab Is My Washpotissa Fry kuvaa omia lapsuus- ja nuoruusvuosiaan. Vuosiin sisältyy keskeisesti sisäoppilaitokseen siirtyminen seitsemänvuotiaana. Fry maalailee laveasti poikakoulujen elämää ja tapoja ja oman seksuaalisuutensa ja seksuaalisen suuntautumisen löytymistä. Hän kuvaa ensirakkauttaan Matthew’tä ja samoihin aikoihin alkanutta kiinnostusta näpistelyyn. Näpistely kasvaa luottokorttivarkauksiksi ja pakomatkaksi, joka päättyy Stephenin 18-vuotispäivän aikoihin, kun nuoren miehen liian huonokuntoiset kengät kiinnittävät hotelliväen huomion. Seuraa tuomion odottelua vankilassa ja päätös muuttaa suuntaa, jotta rikoskierteen sijasta edessä häämöttäisi pääsy Cambridgeen.

Stephen Fry: The Fry Chronicles

Moabin jatko-osa on The Fry Chronicles (2010), joka keskittyy päähenkilönsä Cambridge-vuosiin ja näitä seuranneisiin menestyksen vuosiin 1980-luvun viihdemaailmassa. Cambridgessa näytteleminen ja käsikirjoittaminen vievät Fryn mennessään ja hän tutustuu mm. pitkäaikaiseen näyttelijäpariinsa, Hugh Laurieen. Teos vilisee brittiläisen kulttuurimaailman nimiä, joista tällaiselta ignorantilta pohjoiseurooppalaiselta menee iso osa ohi. Fryn kanssa samoissa piireissä liikkuvat Laurien lisäksi mm. Emma Thompson, Rowan Atkinson, Kenneth Branagh, Ruuvit löysällä (The Fast Show) -sarjan Paul Whitehouse ja Charlie Higson, Linnunradan käsikirja liftareille (Hitchhiker’s Guide to the Galaxy) -kirjailija ja Fryn kaltainen teknologianörtti Douglas Adams jne. jne. Kaikista Fry osaa kertoa myös toinen toistaan mainiompia anekdootteja, joiden hauskuus ei onneksi aina edes vaadi hahmojen tuntemista etukäteen. Hauskoja tarinoita ovat mm. Fryn kertomus joutumisesta osaksi modernia aarrejahtia, jossa hänen faksillaan oli merkittävä rooli, ja yhtäaikaiset kahden elokuvan kuvaukset Cambridgen ja Oxfordin kampuksilla, josta seurauksena oli yksi täysi floppi ja yksi Oscar-voittajaelokuva.

Stephen Fry: More Fool Me

Elämäkertojen toistaiseksi viimeinen osa on More Fool Me (2014), joka keskittyy Fryn niin sanottuihin kokaiinivuosiin eli pitkälti 1990-luvun alkuvuosiin. Kirja jatkuu käytännössä siitä, mihin edellinen osa jäi, eli Fryn ensimmäiseen kokaiinikokeiluun. Fry suorittaa myös melko pitkällisen kertauksen edellisistä osista, mutta se ei sinänsä haittaa, vaikka kirjoittaja itse kovasti pahoitteleekin vanhoille lukijoille tai kuuntelijoille aiheutuvaa toistoa (äänikirjaversioissa on hauskasti otettu huomioon formaatin muuttuminen). Tämän jälkeen luvassa on aiheestaan huolimatta melko riemukkaita tarinoita Fryn kokaiininkäyttöön liittyneistä toilailuista. Samalla Fry kuvaa työprojektejaan. Teoksen lopussa on lisäksi pitkä pätkä päiväkirjamerkintöjä noin vuodelta 1993, kun tekeillä on Fryn toinen romaani, The Hippopotamus (1994). Päiväkirjamerkinnöistä pilkahtava ajankuva on nostalginen: Fry käy mm. Mel Gibsonin ohjaaman ja tähdittämän Kasvottoman miehen (The Man Without a Face, 1993) ensi-iltanäytännössä.

Elämäkertojen juonista on paha mennä esittämään kritiikkiä, vaikka eipä sille Fryn värikkään elämän vuoksi ole aihettakaan. Toisaalta Fryn tulkitsemana tylsemmätkin tarinat kuulostavat hurjan mielenkiintoisilta ja jopa paikoittaiset jaarittelut ja hyppäykset aiheesta toiseen sopivat erinomaisesti kuunnelmaversioihin teoksista. Monta leppoisaa vaunulenkkiä ja bussimatkaa ehti näiden tahtiin tehdä. Ja vielähän Frylla riittää tarinaa kerrottavaksi, joten mielenkiinnolla odotan, milloin mahdollisesti seuraa jatkoa...

Vanhempainvapaalaisen tv-sarjakatsaus, osa 3

Otsikon titteli ei varsinaisesti tällä hetkellä pidä paikkaansa, kun vaihdoimme Z:n kanssa vuoroa kesän ajaksi, mutta toisaalta kyseisiä sarjoja tuli pääsääntöisesti katsottua otsikon kuvaamassa tilanteessa.

Breaking Bad (Netflix)

Jo pitkään olen halunnut katsoa tämän huumeidenvalmistajaksi ryhtyvästä syöpäsairaasta kemianopettajasta kertovan sarjan (2008-2013), ja tätä aloimmekin Z:n kanssa katsoa heti Netflixiin Uuden Sherlockin myötä sorruttuamme. Sarjan alussa Walter White (Bryan Cranston) saa syöpätuomion. Samoihin aikoihin huumepoliisissa työskentelevä lanko Hank ottaa Waltin mukaan huumeratsiaan. Syntyy idea perheen - pojan, vaimon ja vielä syntymättömän tyttären – elintason turvaamisesta metamfetamiinin valmistamisen ja myymisen avulla, ja Walt ryhtyy hommiin entisen oppilaansa, Jesse Pinkmanin (Aaron Paul) kanssa. Parivaljakon lisäksi sarjassa keskeisiin osiin nousevat mm. pikaruokaketjua vetävä Gus Fring, nallekarhumainen entinen poliisi Mike Ehrmantraut sekä lipevä lakimies Saul Goodman. Hahmot ovat värikkäitä, kuten myös sarjan tapahtumat. Breaking Bad on ajoittain erittäin brutaali ja pääosahenkilöt osaavat olla aika ajoin todellisia kusipäitä, joille ei oikeastaan edes toivo menestystä. Silti sarja piti herkeämättömästi otteessaan alusta veriseen loppuunsa. Ennen kaikkea tästä lienee kiittäminen sarjan kehittäjää, Vince Gilligania ja käsikirjoittaja-tuottaja Peter Gouldia. Tyypit ovat luoneet sarjan, jonka todella voisi uskoa olleen alusta lähtien kirjoitettu loppuun asti: niin sulavasti juonen osaset liittyvät toisiinsa kausien sisällä ja välissä. Loppu ei vaikuta Lost-tyyliseltä hatusta tempaisulta, vaan loogiselta päätökseltä viiden kauden tapahtumille. Tiukka sarja, joka kestänee aikaa ja uudelleenkatselukertoja.



Better Call Saul (Netflix)

Hah, vielä ei tarvinnutkaan päästää irti Breaking Badin maailmasta, sillä Gilligan ja Gould loivat sarjalle spin-offin (2015-) suoraan Netflixille. Better Call Saul keskittyy seuraamaan lakimies Saul Goodmania (Bob Odenkirk) ennen Breaking Badin tapahtumia, kun Goodman oli yhä nimeltään Jimmy McGill. Tosin kolmanteen kauteen edenneen sarjan kunkin kauden aloitusjaksossa nähdään myös lyhyt katsaus siihen, mitä Goodmanille tapahtui Breaking Badin jälkeen, kun tämä joutui vaihtamaan henkilöyttään ja oli varma, että päätyy vuoroesimieheksi nebraskalaiseen Cinnabon-kahvilaan. Saulin lisäksi sarjassa nähdään muitakin Breaking Badista tuttuja hahmoja, joista suurimmassa roolissa on oma suosikkini Mike (jonka kohtalo sinetöi suhtautumiseni Walter Whiteen). Kolmannella kaudella sarjassa nähdään jälleen Los Pollos Hermanosin vetäjä Gus Fring. Pienissä rooleissa nähdään myös hahmoja, joiden tunnistaminen Breaking Badista tutuiksi vaatii jo vähän paneutumista. Uusia hahmoja sarjassa ovat mm. Jimmy-Saulin veli Chuck, sähköallergiseksi itsensä diagnosoinut McGillin perheen ”kunnollinen” isoveli, sekä Kim Wexler, Jimmyn asianajajakollega ja jonkin sortin suhdeviritys. Vaikka tässäkin sarjassa sivutaan huumebisneksiä, keskittyy Better Call Saul enemmän veljeksien suhteeseen ja ennen kaikkea Jimmyn vaiheittaiseen muuttumiseen Saul Goodmaniksi. Päähenkilönä Jimmy-Saul on Breaking Badin Waltia ja Jesseä symppiksempi, mikä vuoksi hahmo onkin ihan ansaitusti saanut oman sarjansa.



Hakekaa kätilö! (Netflix & Areena)

Tiesin Hakekaa kätilö -sarjan (Call the Midwife, 2012-) ja sen pohjana olevien Jennifer Worthin muistelmien olemassa olosta, mutta oikeastaan vasta omakohtaisen kätilökohtaamisen jälkeen ja kaverin suosittelemana päädyin katsomaan sarjaa. Netflixissä on toistaiseksi sarjan ensimmäiset viisi kautta ja Areenassa oli kevään mittaan nähtävissä tuoreeltaan sarjan kuudes kausi. Sarja kertoo Lontoon East Endissä 1950-60-lukujen taitteessa työskentelevistä kätilöistä. Kätilöistä osa on nunnia ja kaikki asuvat nunnien kanssa Nonnatus-talossa. Itä-Lontoo kuhisee lapsia ja naisia, jotka synnyttävät vauvoja toisensa perään, joten kätilöillä riittää työtä. Suurin osa tuon ajan synnytyksistä tapahtuu lisäksi yhä kotona. Sarjassa nähdäänkin vielä alueen sodanjälkeinen infrastruktuurin rappio ja hiljalleen nousevat uudet asuintalot. Sen lisäksi nähdään valtava määrä pikkuruisia vauvoja, tekonapanuoria ja ajalle tyypillisiä sosiaalisia ongelmia. Alun perin sarjan pääosassa on itseoikeutetusti muistelmien kirjoittaja Jenny (Jessica Raine), mutta hän jää sarjasta pois jo kolmannen kauden jälkeen. Keskiössä pysyvät jonkin verran vaihtuva, mukavan värikäs kätilöiden joukko, lääkäri Turner ja talkkarin hommia hoiteleva Fred. Itse potilaat vaihtuvat pääsääntöisesti jaksoittain lukuun ottamatta Mullucksin perhettä, joka on keskiössä useammassa jaksossa, kun talidomidin vaikutukset alkavat ilmetä 1960-luvun alussa. Aiheet ovat usein vakaviakin, mutta sarjaa leimaa silti Sydämen asialla –tyylinen leppoisuus ja sydämellisyys. Kevyttä, miellyttävää katsottavaa. Papukaijamerkit ansaitsevat vielä erikseen koomikko Miranda Hart Chummy Noakesin roolistaan ja Pam Ferris sisar Evangelinan roolistaan.

Salaisuuden kantaja

Kate Morton: Salaisuuden kantaja

Kesän kunniaksi teki mieli lukea jotain aavistuksen keveämpää, joten pyyhin pölyt tabletistani ja otin sillä lukuun Storytelistä löytyneen Kate Mortonin teoksen Salaisuuden kantaja (The Secret Keeper 2012, suom. 2016). Mortonilta olen pari vuotta sitten lukenut teoksen Hylätty puutarha, ja se oli mukavan joutuisa eri aikatasoihin sijoittunut lukuromaani. Myös Salaisuuden kantaja sijoittuu eri aikatasoille: tällä kertaa ollaan lähinnä toisen maailmansodan ajassa, vuodessa 2011 ja hetkellisesti 1960-luvulla. Australialaisen Mortonin teos sijoittuu edellisen tavoin pääsääntöisesti Englantiin, mutta pieni välipyrähdys tehdään myös Australian Queenslandiin ja siellä Tamborine Mountainille, jossa tuli vajaa kolme vuotta sitten itsekin käytyä. Todistusaineistona kuva!

Salaisuuden kantajassa tarina kehittyy 1960-luvulla kesäisenä päivänä tapahtuneen tapon ympärille. Tuolloin teini-ikäinen Laurel todistaa puumajasta, kuinka kotitalon pihaan saapuu vieras mies, joka kutsuu perheen äitiä nimeltä, jonka jälkeen äiti surmaa miehen kakkulapiolla (täytyy olla vähän erilainen kakkulapio kuin meikäläisen omistama…). Vuonna 2011 Laurelin äiti on heikossa kunnossa ja loppu on jo lähellä. Menneisyyden tapahtuma, joka on luokiteltu itsepuolustukseksi hyökännyttä kiertolaisukkoa vastaan, painaa edelleen Laurelin mieltä, joten hän päättää viimein penkoa äitinsä menneisyyttä. Selviääkin, että sodan aikana äiti on ollut sangen erilainen ihminen kuin on kaikille lapsilleen ja miehelleen ollut sodan päätyttyä.

Sodanaikainen äiti on ollut oikeastaan niin nihkeä hahmo, että kirjan puolivälin paikkeilla aloin jo tympääntyä teokseen ja sen vastenmielisiin hahmoihin. Vasta puolivälin jälkeen mielessäni heräsi epäilys, että Moranilla on muita suunnitelmia, mikä lisäsikin romaanin imua loppua kohden. Lopussa mentiin jo täysillä kohti katharsista ja reippaasti sen ylikin, niin hyvin oli romaanin palikat kirjoitettu loksahtelemaan kohdilleen ja hahmojen loput onnellisiksi. Liiasta loppuimelyydestä huolimatta Salaisuuden kantaja oli kuitenkin mukavan kepeä kesäkauden aloittaja, ja juuri sopiva uneliaille aamun työmatkoille. Ehkäpä taas parin vuoden päästä lukaisen seuraavan Moranin teoksen.