Lukutaidoton joka osasi laskea

Jonas Jonasson: Lukutaidoton joka osasi laskea

Tiesin Jonas Jonassonista ja hänen kirjoistaan Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi (Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann, 2009, suom. 2011) ja Lukutaidoton joka osasi laskea (Analfabeten som kunde räkna, 2013, suom. 2014) ja olin kevyesti kiinnostunutkin, joten olin varsin mielissäni, kun Lukutaidoton löytyi kirjaston äänikirjahyllystä. 

Lukijana on uusi nimi itselleni, Karo Lauronen. Laurosella on hullunkurinen tapa painottaa välillä sattumanvaraisia sanoja lauseissa tai esimerkiksi yhdyssanojen jälkiosia. Siihen kuitenkin tottui nopeasti ja siitä tuli oikeastaan keskeinen osa tätä kaistapäistä tarinaa läpi Etelä-Afrikan ja Ruotsin lähihistorian.

Jonasson on Paasikivensä lukenut, mutta ennen kaikkea itseäni ilahdutti historiallisten faktojen ja hahmojen ripottelu osaksi fiktiota. Samasta seikasta pidän myös vakavammissa teoksissa, kuten Kjell Westön Kangastus 38:ssa (Hägring 38, 2013) tai Hilary Mantelin Thomas Cromwell -kirjoissa.

Lukutaidottoman pääosassa on Etelä-Afrikan Sowetossa syntynyt Nombeko, joka huomaa jo nuorena olevansa matemaattisesti erittäin lahjakas. Kauaa ei tämä lukutaidoton myöskään pysy lukutaidottomana. Näistä kyvyistä on hyötyä, kun päätyy rasististen apartheid-lakien vuoksi siivoojaksi ydinasetta kehittelevään laitokseen. Nombeko pääsee aikanaan pakenemaan Ruotsiin muutaman Mossadon agentin ja kiinalaissiskosten avulla. Siskokset ovat muuten erikoistuneet aitojen kaksituhatta vuotta vanhojen Han-dynastian aikaisten saviankkojen valmistamiseen!

Yllättäen Nombekon käsiin ajautuu Ruotsissa myös eteläafrikkalainen ydinase, josta olisi syytä päästä turvallisesti eroon. Avukseen hän saa ystävällisen ja fiksun Holgerin. Valitettavasti Holgerilla on samanniminen, mutta älyllisiltä lahjoiltaan köyhempi kaksoisveli, joka vastustaa Ruotsin monarkiaa, ja veljellä tyttöystävä, jonka isoäiti on Mannerheimin salattu lapsenlapsi. Seuraa mönkään meneviä suunnitelmia ja yllättäviä kuolemantapauksia ennen turhankin venytettyä loppuhuipennusta, jossa osansa on niin pääministeri Reinfeldtillä kuin kuningas Kaarle Kustaallakin.

Lukutaidoton on sopivan sekopäinen tarina kirvoittaakseen muutamat naurutkin kuuntelun lomassa. Sen verran hyvin toimi, että nyt on luvussa Satavuotias.

Tämä beibi on vasta 7-vuotias.

Hylätty puutarha

Kate Morton: Hylätty puutarha

Sain työkavereilta lahjaksi Kate Mortonin romaanin Hylätty puutarha (Forgotten Garden, 2008, suom. 2014). En ollut kuullutkaan kirjailijasta tai kirjasta, joten tartuin kirjaan ilman ennakko-odotuksia. Romaani osoittautuikin varsin mielenkiintoiseksi sukutarinaksi ja kuin sattumalta kirjailija oli australialainen ja sijoitti jopa osan tapahtumista aivan kävelymatkan päähän nurkilta, joilla syksyllä kävin.

Kirjan päähenkilö on on brisbaneläinen Cassandra, joka perii isoäidiltään rantatalon Englannista. Paljastuu, että isoäiti onkin ollut adoptoitu - rantautunut ypöyksin laivan kyydissä Australiaan - ja yrittänyt selvittää alkuperäänsä Englannissa jo vuosikymmeniä sitten hankkiessaan testamenttaamansa talon. Aiemmasta elämästään isoäidillä on muistona vain pikkuruinen matkalaukku, jonka sisällä on Eliza Makepeace -nimisen kirjailijan satukirja.

Teos seuraa kolmessa eri aikatasossa paitsi Cassandran ja tämän isoäidin erillisiä matkoja toiselle puolelle maailmaa tämän mysteerin selvittämiseksi, myös Eliza Makepeacen tarinaa. Lisäksi kirjaan on upotettu Makepeacen satuja. Näistä saduista mieleeni tuli toinen osittain Elizan aikakautta (1800-1900-lukujen taite) kuvaava teos, A. S. Byattin Lasten kirja (Children's Book, 2009, suom. 2011), joka niin ikään sisälsi satuja, joita perheen äiti oli punonut lapsistaan. Myös Makepeacen sadut kiinnittyvät tietoisesti tai tiedostamatta hänen elämäänsä. Toisaalta Elizan lapsuuden kuvauksesta savusumuisessa ja raivostuttavan epäoikeudenmukaisessa Lontoossa ja tätä seuranneessa pelastumisessa maaseudun kartanoon tuli paikoitellen mieleen peräti Charles Dickensin Oliver Twist!

Hylätyn puutarhan sukumysteeri pitää otteensa melko pitkään, mutta jossain vaiheessa alkoi hieman turhauttaa, kun lukijana arvasin jo kupletin juonen, mutta kertoja yhä venkoili ja kierteli kuvatessaan Cassandran tietä totuuden äärelle. En silti moiti kirjan pituutta, lähes 700 sivua, sillä kirjaa luki varsin mielellään.

K:n puutarha

Birdman & The Grand Budapest Hotel

Heti Oscar-ehdokkuuksien julkaisemisen jälkeen katsastettiin Z:n kanssa yhdeksän ehdokkuuden myötä tämänvuotisen skaban kärkileffoiksi nousseet Birdman (2014) ja The Grand Budapest Hotel (2014). Seuraavaksi eniten ehdokkuuksia saanut, Enigma-koodin purkaja Alan Turingista kertova The Imitation Game (2014) on tulossa teattereihin vasta helmikuussa. Leffan pääosassa on muuten muuan Benedict Cumberbatch.



Birdman on vakavia, yhteiskunnallisia aiheita leffoissaan (mm. Babel, 2006, Amores Perros, 2000) käsittelevän Alejandro González Iñárritun tähän mennessä komediallisin teos Hollywoodin elähtäneestä supersankarinäyttelijästä, Riggan Thomsonista, joka yrittää elvyttää uraansa Broadwayllä. Pääosassa on Oscar-ehdokkuuden ja Golden Globe -voiton napannut Michael Keaton, paluun tehnyt näyttelijä itsekin. Keaton muistetaan Tim Burtonin vuosina 1989 ja 1992 ohjaamista Batman-elokuvista, joten pohjaa Birdmanin hahmolle löytyy. 

Sivuosissa nähdään mm. Naomi Watts, Amy Ryan ja Emma Stone sekä Edward Norton, jotka kummatkin pokkasivat sivuosaehdokkuudet Rigganin tyttären ja näyttelijäkollegan rooleista. Jonkin sortin palkinto tulisi mielestäni myöntää myös Zach Galifianakisille, joka pysyy vakavassa roolissaan koko elokuvan ajan sortumatta lapsiaikuisen hahmoonsa, jota hän kutakuinkin kaikissa muissa elokuvissaan esittää.

Riggan Thomson kuulee päässään Birdmanin kumean äänen, joka epäilee Rigganin vakavasti otettavaa taiteilijanuraa ja yrittää kannustaa miestä takaisin Birdman-elokuvasarjan pariin. Samasta on varma teatterikriitikko Tabitha Dickinson (Lindsay Duncan), joka aikoo kirjoittaa murska-arvostelun Rigganin ohjaamasta ja tähdittämästä näytelmästä.

Pidin elokuvan viistosta huumorista, Rigganin päänsisäisistä, maagisista kuvitelmista, improvisoidun kuuloisesta rumpuraidasta ja siitä, että Rigganin sisäisen kamppailun ohessa leffa kuvaa läheltä teatterin tekoa ja elämää teatterin kulisseissa. Se näkyy myös Birdmanin kuvauksessa: kamera liikkuu ja hengittää ihmisten mukana teatterin sokkeloisilla käytävillä, lavalla ja kadulla. Leikkaukset on häivytetty minimiin ja koko elokuva on rakennettu kuin yhdeksi pitkäksi otokseksi. Birdman onkin ehdolla myös kuvauksesta.



Kuvauksesta on ehdolla myös The Grand Budapest Hotel, mutta kuvaukseltaan nämä kaksi leffaa eivät juuri enempää voisi poiketa toisistaan. Wes Andersonin ohjaamassa The Grand Budapest Hotelissa kamera pysyy tiukasti paikallaan ja zoomailee siitä tai liikkuu raiteella lähinnä sivusuunnassa tai eteen- ja taaksepäin. Näyttelijät astuvat kuvaan usein jommastakummasta reunasta tai ovat sijoittuneet kuvan keskelle kuin teatterissa. Kuvaustyyli sopii Andersonin elokuviin, jotka eivät varsinaisesti tavoittele realismia. Omalaatuinen tyyli on tullut tutuksi The Royal Tenenbaumsista (2001), Steve Zissoun vedenalaisesta maailmasta (Life Aquatic with Steve Zissou, 2004) ja Moonrise Kingdomista (2012). Tuoreimmassa leffassa nähdään myös Andersonin vakiokasvoja, kuten Bill Murray, Jason Schwartzman ja Edward Norton (tässäkin!). Mukana ovat tällä kertaa myös mm. Ralph Fiennes, Adrien Brody ja Saoirse Ronan.

Leffa kertoo nimensä mukaisesti hotellista kuvitteellisessa Zubrowkan vuoristovaltiossa. Kirjailija (vanhana Tom Wilkinson, nuorena Jude Law) on kirjoittanut romaanin hotellin tapahtumista toisen maailmansodan aikana. Hotellia pyörittää arvostettu concierge M. Gustave (Fiennes), joka on kallellaan joka suuntaan, mutta ennen kaikkea vanhoihin, vaaleisiin, rikkaisiin seurapiirirouviin. Kun yksi sellainen kuolee hämärissä olosuhteissa ja testamenttaa arvokkaan taulunsa Gustavelle, mies saa rahanhimoisen suvun peräänsä. Apuna Gustavella on hotellin uusi pikkolo, Zero, jonka elämää sodan alla ja ZZ-joukkojen ikeessä vaikeuttaa hänen pakolaistaustansa, Zeron viiloja sisältäviä leivonnaisia leipova morsian ja conciergejen kansainvälinen järjestö.

Elokuva on veikeä, mutta Andersonin käyttämät tyylikeinot alkavat olla jo aika tuttuja ja veikeydessä alkaa jossain vaiheessa olla jo hakemalla haetun tuntua. Mutta kyllä näitä kerran parissa vuodessa mielellään vielä katsoo. Birdmanin tapaan The Grand Budapest Hotel on pintapuolisesti komedia - Andersonin tyyliin melko absurdi sellainen -, mutta molemmissa leffoissa on synkkä, surumielinen puolensa, Birdmanissa miestä kalvava epävarmuus, The Grand Budapest Hotelissa sodan vaikutus ja lopulta myös ajan kulumisen aiheuttama rappioituminen ja unohdus. Hyviä leffoja kumpainenkin, mutta toistaiseksi vuoden Oscar-suosikkinani pysyy vielä Boyhood.

Kissasuosikkina sen sijaan pysyy K.

Pride

Pride (2014) olisi pyörinyt jo lokakuussa Aucklandissa, mutta tuolloin päädyttiin katsomaan Fury. Nyt tuli sopiva sauma tsekata tämä, ja kyllä kannatti. Britit osaavat nämä vakaviakin aiheita sisältävät komediat, jotka ovat hauskoja ja koskettavia olematta piinallisen siirappisia.

Matthew Warchusin ohjaama elokuva sijoittuu 1980-luvun Lontoon homopiireihin. Toisin kuin monissa muissa viime vuosina ilmestyneissä 80-luvun homokuvauksissa (mm. John Irvingin Minä olen monta (In One Person, 2012, suom. 2013), HBO:n tv-elokuva The Normal Heart (2014) ja Jonas Gardellin trilogia Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin (Torka aldrig tårar utan handskar, 2012-2013, suom. 2013-2014) ja siitä tehty tv-sarja (2012), Pridessa pääosaan ei nouse tuhoaan niittävä AIDS vaan vähemmistön ihmisoikeudet ja solidaarisuus eri vähemmistöjen välillä yhteiseksi hyväksi.

Jälleen kerran tositapahtumiin perustuva elokuva kertoo homo- ja lesboryhmästä, joka päättää vuonna 1984 alkaa kerätä avustuksia lakkoileville kaivostyöläisille, joita media ja poliisit kohtelevat kutakuinkin samalla lailla kuin seksuaalivähemmistöjä. Luonnollisesti leffa repii huumoria jöröjen pohjoisten kaivosmiesten ja räiskyvien avustajiensa kohtaamisesta - ja hyvin repiikin. Huikeita kohtauksia ovat muun muassa kaivosmiesten edustajan (Paddy Considine) puhe homobaarin lavalla ja pehmennetyllä ja vaalennetulla takatukkakuontalolla varustetun Dominic Westin (The Wiren McNulty!) tanssitaidonnäyte kaivosmiesten liittotalolla.

Sinänsä ei ole edes väliä, miten paikkansapitäviä nämä leffan yksityiskohdat ovat. Hienointa oikeastaan on, että tosielämässä näm sorretut ryhmät todella auttoivat toisiaan, ensin homot ja lesbot tukemalla lakkoilijoita, seuraavana vuonna jo töihin palanneet kaivosmiehet marssimalla Pride-kulkueen kärjessä. Lisäksi kaivosmiesten liiton tuella seksuaalivähemmistöjen tasa-arvon ajaminen nostettiin osaksi työväenpuolueen virallista ohjelmaa.

Yhtään ei toki haitannut, että elokuva oli myös puolillaan brittinäyttelijöiden kermaa. Mukana olivat mm. konkarit Imelda Staunton ja Bill Nighy sekä Uudessa Sherlockissa lähtemättömän vaikutuksen Moriartyna tehnyt Andrew Scott.

K tulkitsee ylpeyttä.

Koskemattomat

Katsoin viimein muutaman vuoden takaisen ranskalaisen hittileffan Koskemattomat (Intouchables, 2011). Tositapahtumiin perustuva elokuva kertoo rikkaasta neliraajahalvaantuneesta Philippestä, joka palkkaa avustajakseen Drissin, maahanmuuttajataustaisen pikkurikollisen. Turhaa, sievistelevää myötätuntoa vailla oleva Driss tuo Philippen elämään uutta eloa ja uskallusta ja samalla Driss pääsee pois kovilta kaduilta.

Tuttu Eliza Doolittle -variaatiohan Driss on, mutta toimii siitä huolimatta tai juuri sen takia. Drissiä esittävä Omar Sy on vastustamaton luonnonlapsimaisena suurperheen ottolapsena, joka tosin loppujen lopuksi esitetään ehkä turhankin siloiteltuna ja kilttinä kansalaisena, jonka vankeustuomio kuitataan nopealla maininnalla. Myös muut Philippen alaiset olivat hahmoina mainioita ja oikeastaan ilahduttavan avoimia Drissiä kohtaan.

Oli virkistävää katsoa pitkästä aikaa ranskalaista elokuvaa. Jokaisen näyttelijän naama ei ollut vielä puhkikulunut kaikenmaailman tv-sarjoissa ja leffoissa, kuten tuppaa jenkkiohjelmien kanssa käymään. Ja kun tuttu naama ei heti yhdisty aiempaan rooliin, pitää koko ajan olla tarkistamassa IMDb:tä. Koskemattomien aikana ei todellakaan ollut tätä tarvetta. Sen sijaan oli hassua bongata Drissin ottoäidin keittiöstä tutunnäköisiä elintarvikkeita - nekin ovat käyneet Lidlissä!

Tositapahtumiin perustuvissa elokuvissa diggaan, jos lopussa vilautetaan todellisia henkilöitä tarinan takaa. Voi ajatella, että tarina edes hipoo tositapahtumia ja että tosielämän henkilöt ovat antaneet jonkin sortin hyväksynnän tarinalle. Koskemattomat ei tuota pettymystä - lopussa paitsi kerrotaan henkilöiden myöhemmistä vaiheista, myös näytetään tosielämän Philippe ja Driss eli Philippe Pozzo di Borgo ja Abdel Sellou.

Elokuva oli muutenkin teemoistaan huolimatta todellinen hyvän mielen leffa, ei voi muuta kuin suositella.

K:ta ei kiinnostanut niinkään leffa, vaan Blu-Ray-soitin, joka on yksi K:n arkkivihollisista ja jota tulee valvoa silmä kovana.

Fillarijengi

Huh, vuoden paras leffa! No, tässä vaiheessa vuotta ehkä hieman harkitsematon heitto, mutta Fillarijengi (Breaking Away, 1979) kolahti ja kovaa.

Leffan on ohjannut myös Steve McQueen (tämä, ei tämä) -klassikko Bullittin (1968) ohjannut Peter Yates. Pääosassa on sittemmin tuntemattomuuteen vajonnut Dennis Christopher. Sivuosissa ovat nuoret Dennis Quaid, Daniel Stern (Yksin kotona -leffojen Marv!) ja Jackie Earle Haley.

Ja miksikö kolahti? Ensiksi on mainittava subjektiiviset syyt: suomenkielisen nimen paljastama aihe, pyöräily, ja tapahtumapaikka, B-town eli Bloomington, Indiana. Fillarointi on parasta mitä tiedän ja Indianassa on tullut vietettyä nuoruusvuosi. Sinänsähän leffa on tuttuakin tutumpi underdog-tarina, mutta mukaan on saatu ujutettua nuoruuden kipuilua, luokkatietoisuutta, kiinnostavaa paikallishistoriaa ja -kuvausta, suorastaan absurdia huumoria sekä kunnon annos italialaista kulttuuria keskellä keskilänttä. Ja tietysti sitä tärkeintä, pyöräilyä.

High schoolista valmistuneet kaverukset eivät tiedä, mitä tehdä elämällään. Aikaa vietetään vanhan kaivoksen uimapaikalla ja irvailemalla yliopisto-opiskelijoille. Poikien isät ovat olleet kaivosmiehiä ennen kaivoksen sulkemista ja vastakkainasettelu poikien ja varakkaista perheistä tulevien yliopisto-opiskelijoiden välillä on valmis. Dave (Christopher) on saanut italialaisen polkupyörän ja hurahtanut Italiaan ja italialaiseen pyöräilyyn siinä määrin, että isä on valmis repimään pelihousunsa ja esiintyminen italialaisena vaihto-opiskelijana menee täydestä ihanaan yliopistotyttöön, joka tietysti seurustelee yliopiston pyöräilyjoukkueen jäsenen kanssa. Lopullinen yhteenotto yliopistolaisten ja hakkaajiksi kutsuttujen kaivosmiesten poikien välillä käydään luonnollisesti fillarin selässä Little 500 -kisassa, joka on todellinen pyöräilykilpailu Bloomingtonissa.

Kuulostaa ehkä vieläkin tylsältä urheiluleffalta, mutta lupaan, että leffa on oikeasti paljon enemmän. Esimerkiksi kohtaus, jossa Daven isä kertoo olleensa hakkaamassa yliopistorakennusten kiviä, ja sitten tulleensa tuon yliopistomaailman ylenkatsomaksi on pienimuotoisuudessaan tavattoman koskettava. Ohjaajan Bullitt-tausta näkyy vahvimmin kohtauksessa, jossa Dave polkee motarilla rekan imussa ja saa rekkakuskin kiihdyttämään itselleen sakkolapun. Pienellä budjetilla toteutettu Fillarijengi palkittiin muuten myös parhaan käsikirjoituksen Oscarilla.

Käen kutsu

Robert Galbraith: Käen kutsu

 Yllätin itseni lukemalla jo toisen dekkarin puolen vuoden sisällä. Tällä kertaa luin Robert Galbraith -nimellä ensimmäisen dekkarinsa julkaisseen J. K. Rowlingin Käen kutsun (The Cuckoo's Calling, 2013). Kaukana ollaan Potterien taianomaisesta maailmasta, vaikka myös Pottereissa liikutaan paikoitellen Lontoossa, jonne Käen kutsu sijoittuu.

Kirja aloittaa sarjan yksityisetsivä Cormoran Strikesta ja sarjaan onkin jo ilmestynyt jatko-osa Silkkiäistoukka (The Silk Worm, 2014). Strike on kudelma melkoisen kuluneista genren kliseistä: toisen jalkansa menettänyt entinen sotilas, toimistossaan asuva ja veloissa rypevä, viinaan menevä ja ongelmainen naissuhteissaan (joka tietenkin johtuu omasta äitisuhteesta). Avukseen Strike saa vuokrafirman välittämän sihteerin, kiltin tytön Robinin. Tutkittavakseen he saavat parvekkeelta kuolemaansa pudonneen huippumallin tapauksen. Poliisi on todennut tapauksen itsemurhaksi, mutta uhrin veli epäilee murhaa. Klassista dekkarikauraa siis tämäkin.

Ongelmaksi koin, etteivät teoksen hahmot olleet kovin kiinnostavia, ja tutkittavasta tapauksestakin alkoi paljastua jännittäviä piirteitä vasta kirjan viimeisellä kolmanneksella. Myös Striken hahmo alkoi loppua kohden saada hieman syvyyttä ja jopa huumoria itseensä. Sen sijaan Robin hunajanvärisine hiuksineen oli harvinaisen banaali hahmo alusta loppuun. Eihän Harry Potterkaan mikään räiskyvä persoona ollut, mutta taustatukena hänellä sentään oli hevoskotkia, ankeuttajia ja anteeksiantamattomia kirouksia. 
Ripaus taikaa vaikkapa lisäjännityksen tai Robinin elävämmän persoonallisuuden muodossa - ja ehkä jossain määrin hieman koherentimpi päätös - olisi ollut paikallaan.

Luin kirjan muuten Miki-muodossa eli poikittain luettavana minikirjana, joka on painettu ns. raamattupaperille, jolloin yli tuhatsivuisestakin kirjasta saa alle kaksisenttisen paksuudeltaan. Näppäränkokoinen ja oikeasti taskuun mahtuva, mutta paperin ohuus tekee toisaalta kirjasta melko huonosti käyttöä kestävän. Ei siis ehkä kirjastoille sopiva formaatti. Kokoa tulee kyllä ikävä Käen kutsua seurannutta järkälettä kanniskellessa.

Boyhood

Malaysia Airlines olisi tuossa taannoin jo tarjonnut mahdollisuuden Boyhoodin katsomiseen yläilmoissa, mutta syystä tai toisesta päätin kuitenkin säästää kokemuksen leffateatteriin. Leffateatterin ja oman aikataulun sovittaminen yhteen osoittautui kovin hankalaksi, mutta onneksi jouluvapaat tarjosivat viimein mahdollisuuden tämän lähes kolmetuntisen ”pätkän” katsomiseen.

Boyhood (2014 – vai pitäisikö sanoa 2004–2014) on ohjaaja Richard Linklaterin tuorein elokuva, jonka tekeminen todellakin alkoi jo vuonna 2004. Nimensä mukaisesti elokuva seuraa erään pojan lapsuusvuosia, 6-vuotiaasta aina collegen alkuun. Elokuvaa kuvattiin muutaman päivän ajan kunakin vuonna, kahdentoista vuoden ajan. Tänä aikana elokuvan päätähti, Eller Coltrane, kasvoi itsekin aikuiseksi. Ajan kuluminen näkyy myös pojan vanhempia esittävissä Ethan Hawkessa ja Patricia Arquettessa. Roolituksesta onkin heti ensimmäiseksi annettava pisteet: näyttelijät ovat uskaltaneet paljastaa vanhenemisensa niin kasvoillaan kuin vyötäröllään. Vajaassa kolmessa tunnissa kahdentoista vuoden vanheneminen ei tapahdu vaivihkaa ja huomaamatta. Eniten muutos tietysti näkyy elokuvan nuorissa, Masonia esittävässä Coltranessa ja tämän siskoa esittävässä Lorelei Linklaterissa, ohjaajan tyttäressä.

Boyhoodissa ei sinällään ole sen kummempaa juonta, vaikka mukaan mahtuu äidin väkivaltaiseksikin äityvä toinen avioliitto. Pääsääntöisesti leffa kuitenkin seuraa Masonin kasvua, jota värittävät useat muutot ympäri Texasia, suhde äitiin, siskoon ja isään, joka haluaa säilyttää läheiset välit lapsiinsa etävanhemmuudesta ja muutamasta Alaskassa vietetystä pakoiluvuodesta huolimatta. Kaverit ja leikit vaihtuvat vuosien kuluessa, tytöt alkavat kiinnostaa ja ensimmäiset sydänsurut koetaan. Kutkuttavasti myös 2000-luku vilahtelee leffan taustalla. Leffa alkaa Coldplayn Yellow'lla, ja matkan varrella soi mm. Foo Fightersin vuoden 2007 Let It Die ja Gotyen vuoden 2011 Somebody That I Used to Know. Läpälliset kännykät vaihtuvat iPhoneihin. Musiikin ja tekniikan lisäksi leffaan on sisällytetty myös todellisia historian hetkiä, kuten Obaman vuoden 2008 vaalikampanja ja kuudennen Harry Potter -kirjan julkaisu. Vuonna 2015 voi kaiholla katsella kymmenen vuoden takaista kirjakulttuuria, jossa romaanin julkistus kerää huiman jonon ja oheistapahtuman kirjakaupan ulkopuolelle. Leffa sisältää myös enteellisen pohdinnan seitsemännen Tähtien sota -elokuvan tekemisestä...

Leffa toimii nimen omaan sen kevyen juonen ja todellisen ajallisen ulottuvuuden takia. Tarinassa on todellisen elämän tuntua, ja katsojana pystyin suorastaan itsekkäästi Masonin tarinan ohella fiilistelemään omia muistojani tuolta leffan kuvaamalta ajanjaksolta, vaikka olenkin vuosikymmenen Masonia vanhempi. Boyhood nousee ehdottomasti Linklaterin parhaimmistoon Rakkautta ennen... -leffojen seuraan. Tykkään!

K:n boyhood