Odotetusti Elisabeth II:n valtakaudesta kertovan The Crownin toinen tuotantokausi nousi vielä omalla listallani loppuvuoden sarjahuipentumaksi. Tyyli, ajankuva ja koko tuotannosta paistava paneutuminen veivät nopeasti mennessään. Kausi jatkuu siitä, mihin edellinen jäi: nuori, kauden aikana hiljalleen tätiintyvä kuningatar Elisabeth (edelleen erinomainen Claire Foy) lähettää roolissaan tuskailevan miehensä (Matt Smith) avaamaan Melbournen olympialaiset ja samalla pitkälle merimatkalle vierailemaan Britannian kaukaisimmissa siirtomaissa. Prinssi Philipin uskottomuudesta kiertää jo puheita, eivätkä matkalta välittyneet tiedot ainakaan vähennä niitä. Kuningatar on vaikeassa paikassa niin henkilökohtaisesti kuin edustaessaan kruunua.
Elisabethin ja Philipin parisuhde kulkee koko kauden läpi vähintäänkin taustalla, mutta myös muihin aiheisiin ja henkilöihin syvennytään. Vaikuttava oli esimerkiksi kruunusta luopuneen Davidin natsisympatiat paljastanut jakso, samoin isän ja pojan, Philipin ja Charlesin, erilaisia koulutaipaleita Gordonstounin sisäoppilaitoksessa kuvannut jakso. Mielenkiintoinen oli myös yhden jakson mittaiseksi jäänyt Kennedyjen (Michael C. Hall ja Jodi Balfour) osa, jossa etenkin Elisabethin ja maailman lumonneen Jackie Kennedyn suhde nousi keskiöön. Muistan kuulleeni, että seuraavalla kaudella Foy korvataan jo iäkkäämmällä näyttelijällä kuningattaren roolissa, mutta yhtä kaikki jään odottamaan jälleen seuraavaa kautta!
Stranger Things, kaudet 1–2 (Netflix)
Tämän sarjan katsomista odotin pitkään, kun junnattiin melkein puoli vuotta House of Cardsin parissa. Viimein vuoden vaihteen tienoilla päästiin korkkaamaan Dufferin veljesparin luoma retroilu-scifi, joka sijoittuu pienintä yksityiskohtaa myöten 1980-luvun pikkukaupunkiin jossain päin Indianaa eli maissipeltojen luvattua osavaltiota. Pääosassa sarjassa on neljä nörttiä 12-vuotiasta, Will, Mike, Dustin ja Lucas. Ensimmäisen kauden tapahtumat käynnistyvät, kun Dungeons & Dragons -peli-illan päätteeksi Will katoaa. Pian tämän jälkeen loput pojat löytävät metsästä itsensä ikäisen kaljun tytön, Elevenin, jonka nenä vuotaa herkästi verta. Willin aavistuksen hermoheikko äiti (Winona Ryder) epäilee saavansa viestejä pojaltaan jouluvalojen välityksellä. Kaupungin sheriffi (David Harbour) alkaa epäillä salaperäisen tutkimuslaitoksen osallisuutta kummallisiin tapahtumiin. Selvää on, että jotain yliluonnollista on liikkeellä.
Tokalla kaudella jatketaan vajaata vuotta myöhemmin edellisen kauden tapahtumista. Samat yliluonnolliset voimat vellovat entistä vahvempina Hawkinsin kaupungissa. Ikuisesti kadonneeksi luultu Eleven palaa odotetusti mukaan, muttei voi näyttäytyä ystävilleen. Poikien kouluun saapuu lisäksi uusi tyttö, Max, joka vie skeittilaudallaan ja kolikkopeliennätyksillään pariltakin heistä jalat alta. Willin mutsi on löytänyt itselleen poikaystävän RadioShackin Bobista (LOTR:in Sam eli Sean Astin), josta kaikkine keski-ikäisen tekniikkainnostuksineen ei voi olla pitämättä.
Pelottavista tapahtumista huolimatta ollaan lempeässä E.T.-scifin maailmassa, joskin John Williamsin sijaan taustalla pauhaa Blade Runnerin Vangelis-tyyppinen elektroninen jytinä. Panostaminen aikakauden kuvastoon ja loistaviin lapsinäyttelijöihin tekee Stranger Thingsistä viihdyttävää katseltavaa, vaikka välillä olikin piilouduttava tyynyn taakse. Jännä nähdä, mitä luvatuille seuraavalle parille kaudella keksitään vielä, jottei sarja ala liiaksi toistaa itseään, tai toisaalta sorru kasvavien näyttelijöidensä myötä tylsäksi teinidraamaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti