maanantai 31. lokakuuta 2016

Syksy

Karl Ove Knausgård: Syksy
Taisteluni on ohi, mutta itseni kaltaisten fanien onneksi Karl Ove Knausgård ei lopettanutkaan kirjoittamista siihen, vaan on kirjoittanut neliosaisen esseesarjan, joista kukin on nimetty vuodenajan mukaan. Sarjan aloittaa Syksy (Om høsten, 2015, suom. 2016), joka asiaankuuluvasti julkaistiin suomeksi juuri syksyn kynnyksellä. Teos on Knausgårdin kirje kirjoittamisen aikaan vielä syntymättömälle tyttärelleen, Annelle, joka kasvaa vasta äitinsä Lindan vatsassa. Syksy jakautuu Syyskuuhun, Lokakuuhun ja Marraskuuhun, jotka kukin jakautuvat vielä kahteenkymmeneen noin kolmen sivun mittaiseen tekstiin, jotka käsittelevät jotakin tiettyä, joskus hyvinkin yksinkertaista aihetta, kuten purukumia, täitä tai nappeja. Joukossa on myös aiheita kuten häpyhuulet ja dagerrotypia. Näistä ei ehkä kuitenkaan ole lapsen ensimmäisiksi iltalukemistoiksi.

Verrattuna rönsyileviin Taisteluihini määrämittaiset esseet ovat suuri irtautuminen aiemmasta tyylistä, joskin toki niistä löytyy parhaimmillaan samaa perheenisän arkeen heittäytymistä ja jopa isäsuhteeseen palaamista, mitkä olivat osaltaan luomassa Taisteluistani niin kiinnostavia. Riemukas on esimerkiksi ”Pissa”-essee ja Knausgårdin siinä kuvailema onnen tunne, kun oli teininä pissannut yöllä housuunsa, mutta onnistunut siivoamaan jälkensä jäämättä kiinni (s. 50): ”kun häpeä oli poissa, pystyin hekumoimaan unessa häivähtäneellä mutta tunnistettavalla aistimuksella: ai että housuun pissaaminen tuntuu hyvältä”. Tästä muistui mieleen James Joycen romaanissa A Portrait of the Artist as a Young Man (Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta, 1916) kuvaama tunne allensa pissaamisesta: ”When you wet the bed first it is warm then it gets cold”.

Nostalgiaa ja silkkaa historiallisten yksityiskohtien tallentamista Knausgård tuo esiin mm. esseissään ”Puhelimet” ja ”Napit”, joissa hän kuvailee tarkasti vanhan, pyöritettävän lankapuhelimen ulkomuotoa ja toimintaperiaatetta tai äidin ompelutarvikkeisiin kuulunutta nappirasiaa, joka oli täynnä erinäköisiä ja -kokoisia nappeja siltä varalta, että jostakin vaatekappaleesta sattuisi katoamaan nappi. Näissä kuvailuissa on jotakin itselleni niin tuttua ja muistoja herättävää, ja toisaalta ne ovat nyt syntyvälle sukupolvella varmasti jotain täysin tuntematonta.

Syksy tarjosi hyviä hetkiä, mutta kuten Helsingin Sanomien arvostelijakin totesi, tällä teoksella ei kannata aloittaa tutustumistaan Knasuun. Jossain vaiheessa lyhyet tekstit alkavat tuntua turhan toisteisilta juuri määrämitastaan johtuen, eivätkä ”löysät” osiot uppoa yhtä hyvin tällaiseen lyhyeen ja tarkan rakenteen teokseen kuin Taisteluni-tiiliskiviin. Uusi Knausgård ilahduttaa silti aina sen verran, että Talvi (Om vinteren, 2015) on jo varauksessa.

K tarkkailee talven saapumista.

maanantai 24. lokakuuta 2016

Haudattu jättiläinen

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen
Vaikutuin aikoinaan suuresti Kazuo Ishiguron teoksesta Pitkän päivän ilta (The Remains of the Day 1989, suom. 1990), samoin kuin itse asiassa kirjasta tehdystä leffasta (ohj. James Ivory, 1993). Teoksen epäluotettava kertoja vaikutti merkittävästi graduaiheen valintaanikin. Jostain syystä en kuitenkaan ole lukenut muita Ishiguron teoksia, ennen kuin nyt havahtuessani hänen tuoreimpaan käännökseensä, Haudattuun jättiläiseen (The Buried Giant, 2015, suom. 2016). Hetki piti taas kirjaa odotella varausjonossa, mutta odottelu palkittiin.

Haudattu jättiläinen on jännittävän erilainen romaani. Sen maailma on täynnä lohikäärmeitä, jättiläisiä ja kuningas Arthurin ritareita, kelttejä ja sakseja. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään nykyaikainen fantasiapläjäys, vaan itse teoksen haikean sävyinen tarinakin kieltään myöten huokuu menneitä aikoja. Ehkä lähin vertauskuva, minkä osaan teokselle nimetä, on Don Quijote (1605-­1615). Etenkin naaraslohikäärme Querigin surmaajaksi nimitetty vanha kuningas Arthurin ritari sir Gawain muistuttaa epäonnistuneissa pyrkimyksissään Cervantesin klassikon höpsähtänyttä sankaria.

Pääosassa teoksessa on kuitenkin vanha kelttipariskunta, Axl ja Beatrice, jotka lähtevät matkalle poikansa kylään. Matkaa hidastaa vaarojen lisäksi vanhusten kunto ja heidän sumuksi nimittämänsä olotila, joka saa ihmiset unohtamaan asioita jo lähimenneisyydestäänkin. Axl ja Beatricekin ovat epävarmoja elämänsä vaiheista, mutta vakuuttuneita he ovat rakkaudestaan toisiaan kohtaan. Pariskunnan syvä luottamus rakkauteen onkin teoksen lumoavin ja samalla katkeransuloisin piirre. Säilyykö rakkaus entisellään, jos sumu hälvenee ja muistot palaavat? Miten käy myös kelttien ja saksien välisille suhteille, jotka ovat sovinnollisia niin kauan, kun sumu peittää vanhat sota-arvet? Unohdus ei tarkoita anteeksiantoa.

Teoksen loppu on silkkaa kyynelkanavien kutitusta, kun pariskunnan yhteinen matka tulee päätökseensä. En muista, milloin olisin lukenut näin vahvasti ja koskettavasti omaan maailmaansa vieneen romaanin. Ehdoton syksyn kohokohta!

tiistai 4. lokakuuta 2016

Talvisota

Philip Teir: Talvisota
Jostain kirjakaupan alennusmyynnistä on kirjahyllyyni päätynyt Philip Teirin esikoisromaani Talvisota (Vinterkriget, 2013). Kirja saikin siellä jonkin tovin odotella, mutta nyt sattui sopiva sauma sen lukemiselle. Teos kertoo töölöläisestä, suomenruotsalaisesta, akateemisesta Paulin perheestä, johon kuuluvat sosiologi-isä Maxin lisäksi vaimo Katriina ja aikuiset lapset Helen ja Eva. Lähtökohdiltaan kirja kuulostaa oikeastaan aika tunkkaisen porvarilliselta, ja hetken tunsin vastentahtoisuutta kirjaa kohtaan. Teir ja kääntäjänsä Jaana Nikula ovat kuitenkin tehneet tekstistä niin helposti sujuvaa, että kirja lopulta lähes tulkoon luki itse itsensä.

Toki monet kirjan juonikuviot ja teemat ovat sangen kuluneita: ikääntyvä julkkis-sosiologi lankeaa nuoreen ihailijaansa, vaimo kokee tulleensa jo vuosia sitten ohitetuksi, Helen-tyttären elämä ruuhkavuosia elävän lapsiperheen äitinä on välillä tylsää ja taiteilijatytär Eva aloittaa Lontoossa suhteen opettajansa kanssa. Teir saa kuitenkin uutettua kulutetuista aineksista vielä ihan kiinnostavan sopan, mutta miksikään suureksi ajankuvaksi tai omaksi suosikikseni teos ei kuitenkaan nouse. 

Max on jokseenkin vastenmielinen päähenkilö heikkouksineen ja samanaikaisine turvallisuudenhaluineen. Helen jää jotenkin aivan tossukaksi ja turhan ohueksi hahmoksi: mitä mieltä hän on oikeasti elämästään? Nyt hän tuntuu vain lipuvan roolissaan kunnollisena tyttärenä, äitinä ja vaimona. Ja miksi mukaan on pitänyt tunkea nykyajan työelämää kritisoiva Laura, jonka kiinnostusta Maxiin ei oikein motivoida? Ja miten Occupy-liikkeen tapahtumat Lontoossa oikeastaan liittyvät mihinkään?

Hahmoista kiinnostavimmiksi nousevat Eva ja Katriina. Eva uskaltautuu taiteilijaksi (tai no, varakkaan perheen vesana kyseessä ei liene varsinainen uskon hyppy kohti nälkätaiteilijuutta) ja kenties avartamaan maailmankatsomustaan. Myös Katriina osoittaa muita hahmoja suurempaa päättäväisyyttä ja tekee aloitteen erosta kolmenkymmenen vuoden liiton jälkeen. Silti näihinkin hahmoihin olisin kaivannut lisää syvyyttä ja tunnetta. Katriinan työmatka Filippiineille oli mielenkiintoista luettavaa syrjäkylään tehtyine automatkoineen, mutta silti siitäkin olisiin halunnut saada irti enemmän. Äh, olen selvästi pilannut itseni liian paksuilla romaaneilla, kun reilu 300-sivuinen kirja tuntuu pelkältä pintaraapaisulta.


Tämä peto kykenee muihinkin kuin pintaraapaisuihin.

lauantai 1. lokakuuta 2016

Anna mennä. Opas hauskempaan elämään

Rosa Meriläinen & Saara Särmä: Anna mennä
Alkusyksyn lukemistossa on pientä feminististä suuntausta havaittavissa. Vuorossa oli Caitlin Moranin jälkeen Feministisen ajatushautomo Hatun perustajien Rosa Meriläisen ja Saara Särmän uutukainen, Anna mennä (2016), joka ohjeistaa tiellä tasa-arvoiseen ja hauskaan elämään. Hieman Moranifeston tapaan myös Anna mennä on jaoteltu erilaisiin elämän aihealueisiin, jotka sitten koostuvat lyhyistä, muutaman sivun jutuista. Aihealueina kirjassa on mm. yhteiskunta, ruumis ja koti.

Meriläinen ja Särmä kirjoittavat omakohtaisesti, mikä tekee kirjasta sopivan lähestyttävän ja helposti aukeavan. Ei mitään tiukkaa feministisaarnaa vaan kuvauksia omasta elämästä. Kirjoittajat pyrkivät vapauttamaan lukijansa turhasta epävarmuudesta, nolouden tunteesta ja suorittamisesta antamalla luvan päästää itsensä tarpeen tullen helpolla. Näin Meriläinen esimerkiksi kommentoi ylisuorittavia soseuttajaäitejä (s. 63):
On nimittäin olemassa ihmistyyppi, jotka lisääntyvät, vaikka se ei selvästikään tee heille hyvää. He haluavat suorittaa äitiyden Oikein. Jo raskausaikana he ovat viljelleet luomujuureksia omalla ryytimaallaan ja tehneet pikkuisiin jääpalarasioihin valmiiksi suolattomia vauvansoseita. […] Tiedoksi: Valmissoseet ovat tosi käteviä. Sen kuin napsauttaa purkin auki ja lapioi soseen vauvan kitaan. Ei ole kodin vanki, vaan purkit kulkee mukana mihin vain – ja vauva myös.
Jossain vaiheessa tosin Meriläisen sotkunsietämisopit alkavat vähän ärsyttää. En todellakaan ole mikään siivousfriikki, mutta en nyt sentään halua kahlata kissanhiekoissa, kukkamullissa ja puolipitoisissa vaatteissa ja tuijotella kattoa, koska se ”on aina siisti”. Sen sijaan allekirjoitan kirjoittajien näkemyksen metatyöstä, siis pakollisesta kotitöihin liittyvästä suunnittelusta, joka usein tuntuu kasautuvan naisille. Mutta eipä siitä sen enempää. 

Anna mennä on mainio kotimainen katsaus sukupuolten väliseen tasa-arvoon ja feminismiin kirjoitettuna sopivan huumorintajuisella ja turhista paineista ja odotuksista vapauttavalla otteella. Hurraa myötäylpeydelle, naisten keskinäiselle kehumiselle, hömppäsarjoille ja kepparitytöille!

Kolminkertainen hurraa myös kesäkissa-K:lle!