The Dressmaker

Kävin Ä:n kanssa tsekkaamassa Kate Winsletin tähdittämän The Dressmaker -elokuvan (2015), joka sijoittuu 1950-luvun Australian peräkylään. Leffa perustuu australialaiskirjailija Rosalie Hamin samannimiseen esikoisteokseen vuodelta 2000, ja sen on ohjannut niin ikään australialainen, itselleni aiemmin tuntematon Jocelyn Moorhouse. Pääosissakin on Winsletiä lukuun ottamatta pitäydytty paikallisissa näyttelijöissä: niin Liam Hemsworth, Hugo Weaving kuin Judy Daviskin ovat ausseja ja taitavasta Janet Frame -roolistaan itselleni tuttu Kerry Fox on kiwi eli uusiseelantilainen.

Leffa oli sanalla sanoen erikoinen. Se käynnistyi kuin länkkärin ja film noirin rakkauslapsi, kun salaperäinen nainen saapui linja-autolla pimeään pikkukylään ja sytytti savukkeen ainokaisen katulampun valossa. Tämän jälkeen elokuvaa olisi vuorotellen voinut pitää farssina, romanttisena draamana, tragediana ja suurena kostokertomuksena.

Elokuva kertoo Winsletin esittämästä Myrtle "Tilly" Dunnagesta, joka saapuu Euroopassa vietettyjen vuosien jälkeen Singer-ompelukoneensa kanssa takaisin kotikyläänsä, josta hänet oli lähetetty pois 25 vuotta aiemmin, koska hänen uskottiin tuolloin 10-vuotiaana syyllistyneen murhaan. Tillyllä ei ole muistikuvaa tästä, mutta ensin olisi saatava höpsähtänyt äitimuori (Davis) muistamaan, että Tilly on ylipäätään tämän tytär. Siinä sivussa ehtii tehdä lähtemättömän vaikutuksen kyläläisiin Dior-henkisissä puvuissa, joita Tilly alkaa valmistaa myös muille kylän naisille. Romanssiakin viritellään oman kylän pojan (Hemsworth) kanssa. Tässä on kaikki kunnia annettava nelikymppiselle Winsletille, joka menee heittämällä läpi kolmevitosesta, mutta hieman kyllä ihmettelin roolitusta, kun hänen samanikäisten entisten luokkatovereiden rooleihin oli valittu 26-vuotias Hemsworth ja 28-vuotias Sarah Snook.

Kirjaa (ahem...) lukemattomana on paha sanoa, miten tarina siinä kulkee, mutta leffa tuntui jakautuvan moniin peräkkäisiin teemoihin, jotka eivät ehkä kuitenkaan täysin saumattomasti liittyneet toisiinsa. Tästä johtui myös tyylilajien vaihtelu. The Dressmaker kertoo paitsi menneen tapahtuman selvittämisestä, myös äiti-tytär-suhteesta, ahtaan pikkukylän ylittävästä rakkaudesta, ja toisaalta ylipäätään tämän pikkukylän kummallisista ja melko ikävistäkin asukkaista. Lopuksi koko homma muuttuu vielä Tillyn kostoretkeksi. Ainoastaan keskeisessä visuaalisessa osassa oleva ompelu ja Tillyn rakkaus ja taito upeiden pukujen tekoon jää kummallisen vähälle käsittelylle kokonaisuuden kannalta. Kaunis karkki, mutta vähän kuin Harry Potterin joka maun rakeet: maku voi vaihdella piparmintusta korvavaikkuun.

Kuvassa ei ole K:n suosikkimaku.

Vauvatesti

Graeme Simsion: Vauvatesti

Herranjestas, onko se ihan oikeasti lukenut kirjan? Kyllä vain, ihme on tapahtunut, ja sain piiiitkästä aikaa omin silmin luettua kokonaisen romaanin. Mistään kirjallisuushistorian merkkipaalusta ei ehkä kuitenkaan ollut kyse, vaan tarvoin läpi Graeme Simsionin chick-lit-henkisen Vauvatestin (The Rosie Effect, 2014, suom. 2015), jatko-osan muutaman vuoden takaiselle Vaimotestille (The Rosie Project, 2012, suom. 2014).

Vaimotesti päättyi siihen, että tieteellisesti nerokas, mutta emotionaalisesti täysin tumpelo professori Don Tillman sai vaimokseen ihanan Rosien, joka ei millään muotoa täyttänyt Donin etukäteen määrittelemiä, ehdottoman loogisia ja rationaalisia soveliaan vaimokandidaatin kriteereitä. Vauvatestissä australialaispariskunta on asettunut New Yorkiin, jossa Don on töissä yliopistolla ja Rosie viimeistelee psykologian väitöskirjaansa ja edistää lääkiksen opintojaan. Donin tarkkaan suunniteltu elämä järkkyy, kun Rosie paukauttaa odottavansa vauvaa. Toivuttuaan Don ottaa tuttuun tapaansa varsin tieteellisen lähestymistavan kehittyvään alkioon. Sosiaalisten käytänteiden tuntemattomuus saa Donin kuitenkin pian ongelmiin, kun hän lähtee leikkipuistoon tekemään empiiristä tutkimusta pikkulasten käytöksestä. Hiljalleen sekä Don että Rosie alkavat epäröidä, josko Donista onkaan isäksi vauvalle ja mieheksi Rosielle.

Seuraa luonnollisesti sarja väärinkäsityksiä, turhia salaisuuksia ja Donin pyrkimystä oppia oikeanlaisia käyttäytymismalleja. Oikeastaan juoni on hataraakin hatarampi, sillä se pohjautuu lähes yksinomaan viestintäongelmiin parin välillä. Toisaalta tämä kai kuuluu lajityyppiinkin. Kirjassa kiinnostavinta onkin yhä edelleen Don, joka koettaa tosissaan löytää itsestään tunteita tai edes mallintaa niitä sopivissa tilanteissa. Don tuo jopa kohtalaisen kärkkäästi esille nykytrendin leimata jokainen ”erikoinen” tyyppi Aspergeriksi (s. 80):

Olin löytänyt [Aspergerin syndrooman] kuvauksista joitakin oman persoonallisuuteni piirteitä, mutta ihmisillä on taipumus yksiselitteistää asioita ja tehdä sen perusteella virheellisiä johtopäätöksiä. Minulla oli eri aikoina diagnosoitu myös skitsofrenia, kaksisuuntainen mielialahäiriö sekä pakko-oireneuroosi. Olin myös tyypillinen kaksonen. Vaikka en pitänytkään Aspergerin syndroomaa negatiivisena asiana, en kaivannut uutta leimaa.

Rosien hahmo jää ensimmäisen osan tavoin mielestäni aivan liian utuiseksi. Toki minämuodossa (vieläpä Donin näkökulmasta) tapahtuva kerronta rajaa kuvausta, mutta nyt Rosien näkökulma ja ajatusmaailma jäävät lähinnä muutaman huonotuulisen tiuskahduksen varaan. Kiitokset on annettava mielestäni hyvin rullaavasta käännöksestä Inka Parpolalle. Mukana oli muutamia hauskoja puhekielisiäkin ilmauksia, kuten ”nou hätä”, jotka elävöittivät tekstiä kivasti.

K osaa välillä liiankin hyvin elävöittää kuvia.

Norma & Vilpittömästi sinun

Kiukuttaa, kun aikaa ei kerta kaikkiaan tunnu riittävän lukemiselle. Fillarikelit syö vähäisen matkalukuajankin. Vain passiiviseen kuunteluun on riittänyt muutama hetki. Kuuntelu jatkui kotimaisilla äänikirjoilla: Sofi Oksasen tuoreimmalla teoksella, Normalla (2015) sekä Pekka Hiltusen viiden vuoden takaisella Vilpittömästi sinun -esikoisteoksella (2011).

Sofi Oksanen: Norma // Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

Norma ei ole osa Oksasen Viro-sarjaa, vaan itsenäinen, jännäri- ja fantasia-aineksia sisältävä kertomus naisesta, jolla on taikahiukset ja joka asuu Sörkassa. Kuulostaa vähän Oksaselta itseltään! Mutta ei sentään - päähenkilönä on Norma Rossi, jonka äiti Anita on tarinan aluksi heittäytynyt metron alle ja näin jumiuttanut metroliikenteen vähintään parin tunnin ajaksi. Norma ei ymmärrä äitinsä tekoa, mutta löytää tämän kuvaamia videoita, joissa äiti selittää tapahtumia Normalle. Tapahtumien taustalla on mafiaotteella toimiva suku, joka pyörittää hiuslisäke- ja sijaissynnyttäjäbisnestä ympäri maailmaa. Paljastuu, että Norman hiuksissa on jotakin, mikä voi olla hänen pelastuksensa tai tuhonsa.

Oksanen on eittämättä taitava kirjoittamaan ja Puhdistus (2008) ja Kun kyyhkyset katosivat (2012) olivat mielestäni vaikuttavia, joskin synkkiä ja huumorittomia. Myös Normasta tunnistaa Oksasen kirjoitustyylin ja rankat teematkin. Jotain etäännyttävää koen Oksasen hahmoissa aina olevan, enkä siten osaa aina täysin rinnoin heittäytyä tarinan ja hahmojen vietäväksi. Näin käy Normassakin. Ehkä osa ongelmaa on tällä kertaa myös teoksen pituus: äänikirjana se on vain 7 levyä, siinä missä esimerkiksi Hiltusen teos on 10 levyä (ja esimerkiksi Irvingin kaltaiset tiiliskivet huitelevat yli 20 levyssä). Halusin kuulla enemmän hämäräbisneksistä, Normasta, taikahiuksista ja salaperäisen sukulaisnaisen vaiheista. Kiinnostavia olivat etenkin Norman yliluonnollisen herkkä hajuaisti ja hiukset, jotka reagoivat Norman mieltä nopeammin ihmisiin ja tuntemuksiin. Hyviä ideoita ja teemoja, mutta vähän jäi Norma haaleaksi ja aukkoiseksi makuuni.

***

Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun on palkittu jännäri, joka sijoittuu Lontooseen. Siellä asuu ja työskentelee graafikko Lia, joka on jättänyt Suomen ja oudoksi äityneen parisuhteen taaksensa jo useita vuosia sitten. Työmatkallaan Lia näkee rikospaikan, jolta on löytynyt äärimmäisen raa'asti murhatun naisen ruumis - tai mitä siitä on jäljellä. Lopputulos muistuttanee Hydraulic Press Chanelin -tuotoksia. Rikos jää kalvamaan Lian mieltä, ja hän viettää aikaansa paikallisilla murha.info-sivustoilla saadakseen tietää lisää tapauksesta. Samoihin aikoihin Lia kohtaa toisen suomalaisen, Marin, jolla on Normaakin ihmeellisempi kyky lukea toisten ajatuksia. Marilla on myös muita jännittäviä virityksiä, joiden avulla Lia tulee imeytyneeksi entistä syvemmälle murhatutkintaan. Samalla Lia pääsee osaksi projektia, jolla ajetaan alas rikollisen populistipoliitikon uraa.

Tapahtumien siirtäminen kansainväliselle näyttämölle on tarjonnut Hiltuselle mahdollisuuden kehitellä hurjia käänteitä ja kaikesta salaperäisestä toiminnastaan huolimatta Normaa uskottavamman juonen. Vilpittömästi sinun kuvaa tapahtumia läheltä, toisin kuin pintaraapaisuksi jäävä Norma. Varsin synkkä ja verinen teos on, mutta miljöönä Lontoo toimii erinomaisesti. Hahmot eivät henkilökohtaisesti kolahtaneet hirveästi, mutta dekkarin sankariksi Lia oli silti mukavan poikkeava. Äänikirjan lukija oli minulle uusi tuttavuus, Pinja Flink. Vähän nauratti pari ääntämysasiaa (Griinvits Park) ja jännä tapa lausua yksittäisiä konsonantteja pitkinä (kuukkausi).