keskiviikko 29. lokakuuta 2014
Fury
Ilmeisesti huono sää iskee joskus myös tänne antipodiseen paratiisiin. Koska museokorttikin oli jo käytetty, päädyttiin Z:n kanssa päivänäytökseen tsekkaamaan Fury (2014), joka on tulossa Suomen teattereihin tänä perjantaina. Yhdellätoista kiividollarilla eli n. seitsemällä eurolla pääsi Aucklandin Tennariin katsomaan tämän toisen maailmansodan loppuvaiheisiin sijoittuvan Brad Pitt -pätkän.
Pitt esittää Don "Wardaddy" Collieria, Fury-panssarivaunun kokenutta ryhmänjohtajaa. Furyn miehistö on ollut koossa sodan alusta lähtien, kunnes huhtikuussa 1945 apukuski on saanut surmansa. Ryhmän uudeksi jäseneksi saapuu Logan Lermanin esittämä keltanokka Norman, joka on tappamisen sijaan koulutettu kirjoittamaan kirjoituskoneella 60 sanaa minuutissa. Fury saa tehtäväkseen tunkeutua syvälle Saksaan rintamalinjan taakse. Siinä missä USA on siirtänyt kirjurinsa taistelukentälle, Saksassa on värjätty jo kylien lapsetkin sotimaan maansa puolesta. Norman joutuu avaamaan siniset silmänsä sodan todellisuudelle. Kuten Wardaddy toteaa, "Ideals are peaceful. History is violent".
Tarinana Fury ei nouse esimerkiksi Pelastakaa sotamies Ryanin (Saving Private Ryan, 1998) tasolle niin sodan kuin toveruuden kuvauksena, vaikka leffalla onkin hyvät hetkensä. Lopun vääjäämätön yhteenotto toistaa jenkkien rakastamaa underdog-tarinaa. Toteutus on kuitenkin realistisen karhea ja verinenkin, tosin turhaan splättermässäilyyn ei onneksi sorruta. Ampumistehosteissa sen sijaan on lähdetty kikkailemaan. Aseista lähtee vihreitä valojuovia kuin scifi-leffojen laserpyssyistä ja räjäytyksiin lienee otettu mallia ilotulituksista. Näkemisen arvoinen tämä kuitenkin oli, ja kantoi kiitettävästi myös yli kahden tunnin kestonsa.
tiistai 14. lokakuuta 2014
Down Under
Bill Bryson: Down Under |
Suomikin pääsee esiin kirjassa, kun Bryson mainitsee Eero Saarisen miehenä, joka valitsi Jørn Utzonin Sydneyn oopperatalon suunnittelijaksi (Utzonin jo kertaalleen hylätty suunnitelma valittiin), ja Eliel Saarisen, joka sijoittui toiseksi pääkaupunki Canberran hallintorakennusten suunnittelukilpailussa.
Byron on ihmeellisen fiksautunut kaikkiin vaarallisiin eläimiin, joita maa on pullollaan. Huomiota toki saavat myös hieman leppoisammat elukat, kuten Victorian osavaltion eräässä nurkassa elävät jättiläismadot, jotka voivat kasvaa jopa 3,5 metrin pituisiksi, tai monotremet eli ns. yksiaukkoiset eläimet, kuten vesinokkaeläin, joilla sama ruumiinaukko palvelee niin lisääntymis- kuin ulostustarpeita. Kuinka jännittävää!
Kirjailija vierailee tuttujen suurkaupunkien (paitsi Brisbanen) lisäksi Australian äärimmäisissä nurkissa, kuten koilliskulmassa sijaitsevassa Daintreen metsässä, joka on ekologialtaan kuin miljoonien vuosien takaa. Bryson näkee myös näiden äärimmäisyyksien muuttumisen helposti saavutettaviksi, kuten Alise Springisin tapauksessa: "It's crazy really. A community that was once famous for being remote now attracts thousands of visitors who come to see how remote it no longer is" (s. 349).
Silti maa kätkee sisäänsä yhä valtavia koskemattomia alueita. Myös saaren historiassa riittää tutkittavaa. Bryson nostaa esille kysymyksen alkuperäiskansan, Aboriginaalien, saapumisesta saarelle ilmeisesti kymmeniä tuhansia vuosia sitten - aikana, jolloin laivanrakennustaidon kehittymisen on kuviteltu olevan vasta vuosituhansien päässä. Aboriginaalien kohtelu aiempina vuosikymmeninä ja heidän nykypäivänäkin suuri syrjäytymisriskinsä tulee teoksessa esiin yhtenä muuten hyvin avoimen, vapaamielisen ja turvallisen yhteiskunnan kääntöpuolena.
Pitkälti sivuutettujen alkuperäisasukkaiden lisäksi Bryson nostaa esiin jopa maan omien historiankirjojen unohtamia hahmoja, kuten tutkimusmatkailija Ernest Gilesin, jonka kollegoiden mukaan nimettiin aavikoita ja moottoriteitä, ja joka löysi Ulurun pari päivää liian myöhään. Monipuolisen Australia-trivian lisäksi Bryson tarjoaa vielä listan hullunkurisimmista paikannimistä. Omat suosikkini näistä ovat Burrumbuttock, Mullumbimby sekä tietysti Tittybong.
Kirja on kaiken kaikkiaan mahtava tietopaketti, joka saa lukijan toisinaan hytkymään naurusta julkisilla paikoilla. Seuraavaksi vuorossa on vielä näiden kevyttä selailua...
...mutta sitten on irrotettava katse kirjoista ja tarkasteltava maailmaa muutaman viikon ajan pää alaspäin.
K osaakin sen tempun jo.
maanantai 13. lokakuuta 2014
Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän & Samoilla silmillä
Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän |
Teos kertoo nimensä mukaisesti 28-vuotiaan koulupsykologi Iiriksen sydämestä lemmenasioihin liittyen. Iiriksen seitsenvuotinen parisuhde on ohi, ja terapiana toimii suklaa, shoppailu ja minäkeskeinen vuodatus, jonka alle jäävät läheisten elämänmuutokset - siskon raskaus ja parhaan kaverin lapsihaaveet.
Koin kovin hankalaksi löytää Iiriksestä tarttumapintaa, ja paikoitellen hahmo tuntui jopa hieman vastenmieliseltä. Loppuun mahdutettu uuden poikaystävän löytyminen tuntui myös hieman päälleliimatulle. Enemmän, tai edes jotain fiksumpaa olisi lisäksi voinut saada irti naapurin leskirouvasta, jonka elämänviisaudet pohjautuvat Kauniisiin ja rohkeisiin. Alkoi oikein kiukuttaa. Ei kai kukaan vähääkään tolkuissaan oleva ihminen pohjaa yhtään mitään amerikkalaiseen saippuasarjaan? Onneksi tämä oli vain neljän levyn mittainen ja kuunnellessa valmistui parit illalliset ja pellillinen raparperimuffinsseja.
Peter Franzén: Samoilla silmillä |
Tällä kertaa teos irtautuu Peten näkökulmasta kattamaan tapahtumia myös äidin ja entisen isäpuolen vinkkeleistä. Petestä on tullut jo yläkouluikäinen, ja arki pyörii Pohjois-Suomen pikkukaupungissa isovanhempien avulla äidin muutettua Ouluun opiskelemaan. Nyrkkeilyharrastus, tytöt ja alkoholi aiheuttavat kahnauksia Peten ja äidin välillä. Samalla isäpuoli kaipaa lapsiaan ja taistelee viinapiruja vastaan. Äiti tuntee syyllisyyttä lapsien jättämisestä kotiin, mutta nauttii myös mahdollisuudestaan opiskella ja uskaltautuu vielä huonojen kokemustenkin jälkeen kokeilemaan ihastumista.
Samoilla silmillä on sävyltään edeltäjäänsä iloisempi, mutta sisältää myös omat viiltävät hetkensä. Irrottautuminen Peten lapsekkaasta näkökulmasta, jossa todelliset ilot ja surut jäivät lukijan tulkittaviksi, on kuitenkin tehnyt jatko-osasta mielestäni laimeamman kokemuksen kuin väkevä aloitusosa.
sunnuntai 12. lokakuuta 2014
Gone Girl
Jaahas, jälleen näitä "No, but I saw the movie" -tapauksia. Pitelin kesällä Gillian Flynnin trillerin suomennosta, Kilttiä tyttöä (Gone Girl, 2012, suom. 2013), jo käsissäni, mutta totesin, että sillä hetkellä ei huvittanut lukea mitään niin synkkää. Onnekseni Fincherin setä oli keksinyt muokata romaanista elokuvan, ja synkistelyn pystyi kokemaan yhdellä istumalla. Tosin aika paljon istumista oli leffaversiossakin, 2,5 tuntia. Sen verran hyvin tarina kuitenkin rullasi ja juonenkäänteet seurasivat toisiaan, ettei kelloa tarvinnut vilkuilla.
Elokuvan on ohjannut David Fincher, joka on ohjannut muutaman melko tasapaksun, muutaman ihan vetävän ja muutaman todella hyvän pätkän, kuten sarjamurhaajatrillerien ehdottoman ykkösen, Seitsemän (Se7en, 1995). Leffan näyttelijäjoukko koostui mukavan sekalaisesta sakista uusia ja vanhoja naamoja. Usein hieman pökkelö Ben Affleck sopi rooliinsa vaimonsa murhasta epäiltynä, tympääntyneenä ja salaisuutta kantavana aviomiehenä. Rosamund Pike oli todella hyvä vaimon roolissa. Kuten jostain arviosta luin, Hitchcockin olisi ollut kateellinen tästä viileästä vaaleaveriköstä. Hauskaa oli bongata myös Melkein julkkiksen (Almost Famous, 2000) nuori Patrick Fugit poliisin roolista, vaikka rooli muuten jäikin hieman irralliseksi. Uudet naamat Carrie Coon ja Kim Dickens tekivät hyvää työtä sivuosissaan. Ai niin, pienessä roolissa vilahtaa myös se Robin Thicken Blurred Lines -videon leidi...
Paljastamatta liikaa juonesta, kyseessä on jälleen tarina, jossa mikään ei ole sitä, miltä aluksi näyttää. Katsoja tosin päästetään melko nopeasti osalliseksi juonitteluun, joten mitään M. Night Shyamalan -yllätysloppua ei sentään ole luvassa. Loppu on silti mielestäni kutkuttava ja todella kylmäävä. Leffa on kaikenkaikkiaan
viihdyttävä, mutta ei silti nouse lukuisia katselukertoja kestävän Seitsemän kaltaiseksi Fincher-klassikoksi.
K on enemmän Bond-kissoja. |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)