sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Hauskaa, mutta ei koskaan enää

David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää
Luin David Foster Wallacen ensimmäisen suomennetun esseekokoelman Hauskaa, mutta ei koskaan enää (2012) ja voin sanoa olevani myyty. Niin myyty, että kävin jo kirjakaupan kellaria myöten etsimässä käsiini Wallacen pääteoksen, yli tuhatsivuisen romaanin Infinite Jest (1996), joka nyt odottaa lukuvuoroaan hyllyssäni. 

Hauskaa, mutta ei koskaan enää koostuu kuudesta pääosin eri lehdissä julkaistusta esseestä, jotka ovat ilmestyneet 1990-luvulla tai 2000-luvun alkupuolella. Teksteissä esiintyy gonzo-tyyppinen kirjeenvaihtaja, joka raportoi niin aikuisviihdepalkintogaalasta ja hummerifestivaaleilta kuin luksusristeilyltäkin. Kirjoittaja on huomioissaan ironinen ja uskomattoman hauska, mutta myös uusia näkökulmia avaava. Kuvaus hummerifestivaaleista esimerkiksi laajenee eettiseksi pohdinnaksi hummerien kyvystä tuntea kipua. Essee 9/11:n jälkeisistä päivistä keskilännen pikkukaupungissa on havainnoissaan paitsi terävä myös oikeasti koskettava.

Oman hupinsa muutamaan esseeseen tuo myös niiden ihanan tyylitön 1990-luvun maailma, jossa GPS on täysin uusi konsepti ja suurin muotivillitys neonvärinen nauha, jonka varassa aurinkolaseja riiputetaan kaulassa. Lisäksi Wallace on täysin armoton itseään kohtaan ja kommentoi omaa tekstiään ja kuvaamiaan tapahtumia kattavissa alaviitteissä ja alaviitteiden alaviitteissä. Esimerkiksi teoksen nimikkoesseessä alaviitteitä on 136 ja joskus ne ovat jopa koko aukeaman mittaisia nyrjäyttäen näin leipätekstin alaviitteen asemaan.

Wallacen teksti sai minut monet kerrat hytkymään naurusta. Tähän yhteyteen on siis pakko lainata muutama kohta Juhani Lindholmin erinomaisesta käännöksestä, jotta Wallacen hauskuus (tai oma huumorintajuni) tulisi parhaiten ilmi. Näin Wallace kuvaa soluttautumistaan aikuisviihteen ison kihon hotellihuoneeseen:
[S]inne oli perjantai-iltapäivänä kutsuttu Harold Hecuba ja Dick Filth, mutta kirj.vaihtajanne olivat takertuneet heidän selkäänsä kuin intiaanivauvat äitiinsä, eikä MAXWORLDIN roteva tuotantoavustaja ehtinyt läimäyttää ovea kiinni tarpeeksi nopeasti. Näin ollen kirj.vaihtajanne olivat muutaman tunnin ajan ainakin logistisesti ajatellen sisäpiirissä. (s. 56)
Tornadoilta suojautumisesta kesken tennisturnauksen hän kertoo näin:
Koska turnauspaikkojen ympäristössä ei yleensä ollut muita matalia paikkoja kuin peltoja rajaavat kastelu- ja juoksutusojat, jotka olivat täynnä limaista lankalevää ja hyönteissumutetta, joissa näytti aina olevan käynnissä nuijapäiden maailmankonferenssi, ja jotka ylimalkaan eivät vaikuttaneet paikoilta, joihin täysijärkinen ihminen missään oloissa kävisi makuulle, oli turnauksissa käytännössä tapana hälytyksen tullessa vain sujauttaa mailat suojuksiinsa, vetää vetoketju kiinni ja juosta etsimään läheisiään tai vähän kaukaisempiakin ja parveilla sitten kaikki yhtenä ryppäänä ja yrittää olla sen näköisiä kuin sulkijalihas ei olisi pettämäisillään. (s. 120-121)
Karibianristeilykuvauksessaan (joka joiltain osin tuo pelottavan läheisesti mieleen ruotsinlaivakokemukset) Wallace kertoo risteilyaluksen teknisiä tietoja:
Normaali matkanopeus on 18 solmua, ja täydelliseen pysähtymiseen tästä vauhdista Nadir tarvitsee 0.9 merimailia. Tietynlaisessa kovassa aallokossa alus kykenee kulkemaan kovempaa vauhtia kuin tyynellä säällä - tähän on teknisiä syitä, jotka eivät mahdu muistiinpanoja varten varaamalleni lautasliinalle. (s. 235)
Katkeransuloisesti Wallace kuvaa myös opintojen todellista antia Kenyon Collegen valmistuneille:
Totuus isolla T:llä koskee elämää ennen kuolemaa, sitä miten eletään kolmekymppisiksi, ehkä jopa viisikymppisiksi asti ilman että tekee mieli ampua kuula kalloonsa. (s. 101)
Valitettavasti kirjailija itse kadotti tämän totuuden jossain vaiheessa, sillä hän päätti omat päivänsä vuonna 2008 vain 46-vuotiaana.

Huh, tulipa synkkä päätös hauskasta kirjasta kertovalle jutulle. Nyt jos koskaan kaivataan kevennys-K:ta.

Missä laatikko, siellä K.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

And the Mountains Echoed

Khaled Hosseini: And the Mountains Echoed
Kirjastosta löytyi englanninkielinen äänikirjaversio afganistanilais-amerikkalaisen Khaled Hosseinin kolmannesta romaanista And the Mountains Echoed (suom. Ja vuoret kaikuivat, 2013). Lukijoina kirjassa ovat mm. kirjailija itse ja tv-sarjasta 24 tuttu Shohreh Aghdashloo. Olikin aluksi hieman totuttelemista parin lukijan melko vahvaan Lähi-Idän aksenttiin.

Teos sijoittuu jälleen Hosseinin aiempien romaanien tapaan osittain Afganistaniin ja on jaettu yhdeksään lukuun, joilla kullakin on oma kertojansa. Lukuja yhdistää aina jokin side Saboor-nimisen miehen perheeseen. Maalaiskylässä asuva köyhä Saboor myy kolmevuotiaan tyttärensä Parin rahakkaalle kabulilaispariskunnalle 1950-luvun Afganistanissa. Parin kymmenvuotias isoveli Abdullah jää ikuisesti kaipaamaan pikkusiskoaan. Elämä vie sisarukset etäälle toisistaan ja lopulta kotimaastaankin.

Eri kertojien myötä teos käsittelee paitsi sisarusten ja Saboorin koko perheen elämään vaikuttaneita tapahtumia aina 2010-luvulle asti, myös erilaisia teemoja, kuten selviytyjän syyllisyyttä, nimeämätöntä kaipuuta, uhrautumista ja toisaalta kyvyttömyyttä vastustaa vääryyttä, kun sen seurauksena oma elämä vaikeutuisi. Teos on kauniisti ja koskettavasti kerrottu ja se tarjoaa onneksi myös onnen hetkiä surullisten ja epäreiluilta tuntuvien käänteiden lisäksi. Hosseini osaa kirjoittaa inhimillisistä heikkouksista tuomitsematta ja pystyy siten luomaan todentuntuisia, vereviä hahmoja. Erityisen kiinnostava hahmo oli mielestäni Parin adoptioäiti Nila Wahdati, eroottisia runoja kirjoittava kaunis ranskalais-afganistanilaisnainen, joka salaa Parilta tämän menneisyyden ja toisaalta alkaa nähdä matemaattisesti lahjakkaan ja tavanomaisen näköisen Parin omana rangaistuksenaan.


K kuuntelee, josko seinä kaikuisi.

maanantai 10. helmikuuta 2014

Dexter


Katsoin viime viikolla Z:n kanssa Dexterin (2006-2013) seitsemännen tuotantokauden loppuun. Jäljellä on enää viimeinen, kahdeksas kausi, joka on kesäkuussa ilmestymässä Suomessakin.

Lämpenin aikoinaan melko hitaasti sarjalle.  Katsoin noin ensimmäisen jakson ensimmäisestä kaudesta ja unohdin sitten koko ohjelman. Sarjan edettyä telkkarissa kolmoskauteen tulin Z:n seurana vilkuilleeksi sarjaa ensin toisella silmällä ja lopulta katse liimattuna vastaanottimeen. Tämän jälkeen piti saada neloskausi pikimmiten käsiin. Sitten sarjaan ilmestyikin takaisin hahmo, joka oli ollut mukana toisella tuotantokaudella. Oli siis pakko keskeyttää neloskausi, ostaa kaudet 1-3 ja katsoa koko sarja alusta. Voihan Frank Lundy, minkä teit!

Sarjan päähenkilö on Dexter Morgan (Michael C. Hall), joka päivätyönään toimii veriroiskeanalysoijana Miamin poliisissa ja vapaa-ajallaan murhaa lain kouran välttäneitä rikollisia. Murhanhimon taustalla on lapsena koettu trauma, joka yhdessä Dexterin kertojaäänen kanssa saavat katsojan jotenkin kummasti kannattamaan tätä kylmäveristä tappajaa.

Jokaisella tuotantokaudella seurataan yleensä myös jotakin toista sarjamurhaajaa, jonka perässä ovat niin poliisi kuin Dexterkin. Ensimmäisellä kaudella nähdään Kylmäautomurhaaja, toisella Satamateurastaja, kolmannella Freebo, neljännellä Kolmoismurhaaja, viidennellä naisia tappava ryhmä, kuudennella Tuomiopäivän tappaja ja seitsemännellä ollaan naissarjamurhaajan perässä. Kausien mittaan Dexter koettaa yhdistää poliisityön, tavallisen perhe-elämän ja oman salaisen sarjamurhaajapuolensa. Jännityksen sarjaan tuokin pitkälti se, kuinka Dexter saa pidettyä Pimeäksi matkustajakseen kutsumansa sarjamurhaajaminänsä ja tämän tekoset piilossa epäileviltä poliisikollegoiltaan ja perheenjäseniltään ja toisaalta siviiliminänsä piilossa metsästämiltään tappajilta. Tässä mielessä kuudennen kauden loppukohtaus toi käänteentekevän muutoksen sarjaan.

Juuri sen takia suhtautumiseni seiskakauteen on hieman ristiriitainen. Dexterin paljastuminen eräälle sarjan keskeiselle hahmolle vaikutti jollain tapaa koko sarjan luonteeseen. Kauden mittaan alkoi tuntua, että käynnissä on jo Dexterin tarinan loppusuora, jonka sinetöi jälleen kauden päätösjakso. Siinä Dexter astuu julkiselle paikalle tappopaidassaan, joka hänellä on ollut läpi sarjan yllään ainoastaan silloin, kun hän on tappamassa jotakuta. Viimeistä kautta jään odottamaan katkeransuloisissa tunnelmissa. 

Onneksi tunnelman saa vielä kohotettua ehkä sarjan parhaalla asialla eli alkuvideolla, jossa aamutoimistakin on tullut silkkaa murhakuvastoa:

perjantai 7. helmikuuta 2014

Philomena & Dallas Buyers Club


Viikon Oscar-leffoina olivat tällä kertaa Stephen Frearsin ohjaama Philomena (2013) ja Jean-Marc Valléen ohjaama Dallas Buyers Club (2013). Elokuvat toimivat hyvin peräkkäisinä päivinä katseltuna, sillä niistä yllättäen niissä sivuttiin osin samaa aihepiiriä. Jätän tarkentamatta, ettei tule paljastettua liikaa kummankaan juonta.

Philomenalla on neljä ehdokkuutta, joista keskeisimmät ovat nimiroolin esittävän Judi Denchin pääosa-Oscar-ehdokkuus sekä käsikirjoitusehdokkuus. Leffa on tositarinaan perustuva kertomus teinitytöstä, joka tulee raskaaksi 1950-luvun katolisessa Irlannissa. Hän joutuu pakkotöihin luostariin, jossa hän saa tavata aviotonta lastaan tunnin päivässä, kunnes tämä adoptoidaan kolmivuotiaana. Viisikymmentä vuotta myöhemmin Philomena uskaltautuu ensimmäisen kerran kertomaan tapahtumista tyttärelleen. Tytär saa rekrytoitua toimittajan tutkimaan tapausta ja auttamaan kadonneen pojan etsinnässä.

Philomena on mielestäni elokuvana todella hyvä ja koskettava, sortumatta kuitenkaan imelyyteen. Se edustaa kuitenkin elokuvatyyppiä, joka saa ainakin minut katsojana sanattoman raivon partaalle. Miten paljon onkaan mahdollista tehdä pahaa uskonnon nimissä? Samaan kategoriaan kuuluvat esimerkiksi Magdalena-sisaret (The Magdalene Sisters, 2002) ja jopa 12 Years a Slave, jossa myös uskonto on valjastettu syyksi orjuuden oikeuttamiselle.

Judi Dench tulkitsee hienosti roolinsa. Philomena on päällisin puolin hieman yksinkertainen, eikä ole hylännyt uskoaan kokemuksistaan huolimatta, mutta hänestä löytyy sisäistä voimaa ja ymmärrystä, joka ylittää lopulta toimittajan ja katsojan kyvyn käsittää tapahtumien julmuutta.

---

Myös tositapahtumiin perustuvassa Dallas Buyers Clubissa Matthew McConaghey esittää Ron Woodruffia, machoa cowboyta, jolla todetaan AIDS ja joka saa elinajanodotteekseen kuukauden päivät 1980-luvun puolivälin Texasissa. Tuohon aikaan AIDSin ja HIV:n lääkitys oli vasta kokeiluasteella, joten Ron alkaa itse ottaa selvää FDA:n eli Food and Drug Administrationin vielä hyväksymättömistä lääkkeitä ja tuo niitä maahan mm. Meksikosta. Lääkkeille löytyy kysyntää tartunnan saaneiden keskuudessa, ja syntyy Dallas Buyers Club, jäsenmaksua vastaan ilmaisen lääkityksen tarjoava kerho, jota Ron pyörittää. Lääkärit, FDA ja valtio ovat tällä kertaa pahiksen roolissa.

Pääosaesittäjä McConaghey tavoittelee Denchin tavoin roolistaan Oscaria. Myös sivuosan Jared Leto on ehdolla. Molemmat näännyttivät itsensä roolia varten, mikä vetoaa aina Oscar-akatemian melko kaavamaiseen väkeen. Miehet tekevät tosin hyvät roolit painoindeksistään riippumatta. Tilastollisesti Oscarin kannalta hyvää lupailee myös kummankin rooli homoseksuaalina. Samasta tempusta on pysti napsahtanut ainakin Heath Ledgerille (Brokeback Mountain, 2005) ja Tom Hanksille (Philadelphia, 1993), joka myös esitti AIDS-potilasta.

AIDS-epidemian puhkeaminen 1980-luvulla on viime aikoina noussut esille myös mm. Jonas Gardellin romaanisarjassa Älä koskaan kuivaa kyyneleitä paljain käsin (Torka aldrig tårar utan handskar, 2012-2013) ja John Irvingin tuoreimmassa romaanissa Minä olen monta (In One Person, 2012). Dallas Buyers Club tuo oman lisänsä tähän aihepiiriin, vaikka ei tavoitakaan samanlaista koskettavuutta ja henkilökohtaisuuden tuntua kuin Irvingin teos.

Loppuun näytteet K:n soluttautumis- ja näyttelijäntaidoista.

K maastoutuu mattoon.
K esittää mattoa.

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Kuningas New Yorkissa

Kuningas New Yorkissa (Blu-Ray-kannen sisäpuolen kuva)
Päädyin katselemaan jälleen yhden Chaplin-leffan. Vuorossa oli Kuningas New Yorkissa (A King in New York, 1957). Nimestään huolimatta leffa on tehty Euroopassa, sillä Chaplin oli saanut lähtöpassit Amerikasta jo viisi vuotta aiemmin poliittisten syiden takia. Elokuva käsitteleekin satiirin keinoin juuri tätä Chaplinin karkoitukseen johtanutta Yhdysvaltain poliittista tilannetta, jota voitaisiin kommunistivainoksikin kutsua.

Elokuvassa Chaplinin esittämä Estrovian syrjäytetty kuningas Shahdov pakenee New Yorkiin. Pääministerin kavallettua kuninkaan varat Shahdov päätyy puolivahingossa maan tunnetuimmaksi tv-mainoskasvoksi rahan tarpeessaan. Tv tuo mukanaan ulkonäköpaineita, ja vuodelta 1957 oleva leffa irvaileekin pelottavan osuvasti kauneusleikkauksille, jotka jähmettävät naaman ikinuoreksi ja tekevät esimerkiksi pillillä juomisesta mahdotonta.

USA:n poliittinen tilanne tulee mukaan kuvioon, kun kuningas kohtaa nuoren palavapuheisen pojan, jonka vanhemmat ovat joutuneet kommunismin vastaisen komitean kuultaviksi. Pojan (jota esittää Chaplinin oma poika Michael Chaplin) löydyttyä kuninkaan luota saa Shahdovkin haasteen saapua kuultavaksi. Kuningas kommentoi älytöntä tilannetta osuvasti: "Royal communist. The expression is a reductio ad absurdum."

Elokuva on selkeä kannanotto paitsi Chaplinin omaan tilanteeseen, myös koko Yhdysvaltojen 1950-luvun yhteiskuntaan, joka toisaalta on kylmän sodan panikoima ja toisaalta myyntimiesten hallitsema. Paikoitellen tarina on hieman epäkoherentti ja jotkin juonensäikeet jäävät melko ohuiksi. Komiikan mestarina Chaplin pitää kuitenkin vakavan aiheensa sopivan kevyenä ja ripottelee joukkoon mykkäelokuvista tuttua fyysistä komediaa.

Jonkun ihan muun kuningas K

maanantai 3. helmikuuta 2014

Uuden Sherlockin pojan paluu

Huh, kolmas kausi on nyt nähty ja seuraavaa kautta pitää taas odotella liian pitkään. Kolmoskautta voi fiilistellä vielä vaikkapa tällä, tällä ja tällä Alan Kistlerin kokoamalla jaksokohtaisella listalla viittauksista paitsi alkuperäisiin Sherlock-tarinoihin, myös muihin populaarikulttuurin ilmiöihin. Niin ja sarjaa varten luotu Watsonin blogihan löytyy täältä.

Me Rosvolat

Ruoanlaitto ja etenkin siivoaminen tuppaavat olemaan melko tylsää hommaa. Porkkanoiden raastamisesta ja pölyjen pyyhkimisestä tulee kuitenkin huomattavasti miellyttävämpää, kun samalla voi kuunnella äänikirjaa. Kirjastojen valikoima on nykyään todella hyvä, ja etenkin kotimaista tuotantoa löytyy hyvin. Viime vuosina olen kuunnellut kotimaisista mm. Tervoa (Veikko Honkanen on ehdoton Tervon tekstien lukijana!), Hotakaista, Turusta, Linturia, Oksasta ja Härköstä.

Jokin aika sitten älysin vilkaista myös lasten äänikirjahyllyä, ja sieltähän löytyi lisää laatutavaraa. Astrid Lindgreniä, Aarresaarta ja tuoreimpana Siiri Kolun Me Rosvolat (2010).

Siiri Kolu: Me Rosvolat
Teos on vuoden 2010 Junior Finlandia -voittaja ja poikinut sittemmin kolme jatko-osaakin. Me Rosvoloissa Vilja-tyttö tulee maantierosvojen kaappaamaksi mökkimatkalla. Rosvoloiden eli Hurja-Kaarlen, Hildan, Helen, Kallen ja Kulta-Peten kyydissä Vilja oppii rosvouden salat, osallistuu rosvojen kesäpäiville, tekee merkkirikoksen videovuokraamoketjun karkkiosastolla ja pitää kirjaa rosvojen eriskummallisesta elämäntyylistä, jossa palaa irtokarkkeja, näkkäriä ja sinappia. Rosvolat eivät ymmärrä rahan päälle mitään, vaan hankkivat kaiken tarvitsemansa ryöstelemällä - vaikka sitten kaupassa toisten ostoskärryistä. 

Teos on asenteeltaan riemastuttavan anarkistinen ja siitä puuttuu moralisoiva ja opettavainen taustaääni, mikä on aina piristävää. Hannu-Pekka Björkman on myös oivallinen lukijaääni, vaikka aluksi tuntuikin hassulta, että miesääni tulkitsi Vilja-tytön tuntoja. Oli hauskaa tutustua hieman tämänkin vuosituhannen lastenkirjallisuuteen, joka on minulta jäänyt aika lailla katveeseen tätä ennen.

Ainoa huono puoli, joka on valitettavasti yleistettävissä kovin useisiin kirjaston äänikirjoihin, on ihmisiä vaivaava julkiseen omaisuuteen kohdistuva hälläväliä-asenne, joka on jättänyt jälkensä tähänkin tarinaan...

*skriiiiks*
K:kin on ihan et "Mie romahan".