Hoitovapaalaisen tv-sarjakatsaus

The Crown, kausi 2 (Netflix)

Odotetusti Elisabeth II:n valtakaudesta kertovan The Crownin toinen tuotantokausi nousi vielä omalla listallani loppuvuoden sarjahuipentumaksi. Tyyli, ajankuva ja koko tuotannosta paistava paneutuminen veivät nopeasti mennessään. Kausi jatkuu siitä, mihin edellinen jäi: nuori, kauden aikana hiljalleen tätiintyvä kuningatar Elisabeth (edelleen erinomainen Claire Foy) lähettää roolissaan tuskailevan miehensä (Matt Smith) avaamaan Melbournen olympialaiset ja samalla pitkälle merimatkalle vierailemaan Britannian kaukaisimmissa siirtomaissa. Prinssi Philipin uskottomuudesta kiertää jo puheita, eivätkä matkalta välittyneet tiedot ainakaan vähennä niitä. Kuningatar on vaikeassa paikassa niin henkilökohtaisesti kuin edustaessaan kruunua.

Elisabethin ja Philipin parisuhde kulkee koko kauden läpi vähintäänkin taustalla, mutta myös muihin aiheisiin ja henkilöihin syvennytään. Vaikuttava oli esimerkiksi kruunusta luopuneen Davidin natsisympatiat paljastanut jakso, samoin isän ja pojan, Philipin ja Charlesin, erilaisia koulutaipaleita Gordonstounin sisäoppilaitoksessa kuvannut jakso. Mielenkiintoinen oli myös yhden jakson mittaiseksi jäänyt Kennedyjen (Michael C. Hall ja Jodi Balfour) osa, jossa etenkin Elisabethin ja maailman lumonneen Jackie Kennedyn suhde nousi keskiöön. Muistan kuulleeni, että seuraavalla kaudella Foy korvataan jo iäkkäämmällä näyttelijällä kuningattaren roolissa, mutta yhtä kaikki jään odottamaan jälleen seuraavaa kautta!




Stranger Things, kaudet 1–2 (Netflix)

Tämän sarjan katsomista odotin pitkään, kun junnattiin melkein puoli vuotta House of Cardsin parissa. Viimein vuoden vaihteen tienoilla päästiin korkkaamaan Dufferin veljesparin luoma retroilu-scifi, joka sijoittuu pienintä yksityiskohtaa myöten 1980-luvun pikkukaupunkiin jossain päin Indianaa eli maissipeltojen luvattua osavaltiota. Pääosassa sarjassa on neljä nörttiä 12-vuotiasta, Will, Mike, Dustin ja Lucas. Ensimmäisen kauden tapahtumat käynnistyvät, kun Dungeons & Dragons -peli-illan päätteeksi Will katoaa. Pian tämän jälkeen loput pojat löytävät metsästä itsensä ikäisen kaljun tytön, Elevenin, jonka nenä vuotaa herkästi verta. Willin aavistuksen hermoheikko äiti (Winona Ryder) epäilee saavansa viestejä pojaltaan jouluvalojen välityksellä. Kaupungin sheriffi (David Harbour) alkaa epäillä salaperäisen tutkimuslaitoksen osallisuutta kummallisiin tapahtumiin. Selvää on, että jotain yliluonnollista on liikkeellä.

Tokalla kaudella jatketaan vajaata vuotta myöhemmin edellisen kauden tapahtumista. Samat yliluonnolliset voimat vellovat entistä vahvempina Hawkinsin kaupungissa. Ikuisesti kadonneeksi luultu Eleven palaa odotetusti mukaan, muttei voi näyttäytyä ystävilleen. Poikien kouluun saapuu lisäksi uusi tyttö, Max, joka vie skeittilaudallaan ja kolikkopeliennätyksillään pariltakin heistä jalat alta. Willin mutsi on löytänyt itselleen poikaystävän RadioShackin Bobista (LOTR:in Sam eli Sean Astin), josta kaikkine keski-ikäisen tekniikkainnostuksineen ei voi olla pitämättä.

Pelottavista tapahtumista huolimatta ollaan lempeässä E.T.-scifin maailmassa, joskin John Williamsin sijaan taustalla pauhaa Blade Runnerin Vangelis-tyyppinen elektroninen jytinä. Panostaminen aikakauden kuvastoon ja loistaviin lapsinäyttelijöihin tekee Stranger Thingsistä viihdyttävää katseltavaa, vaikka välillä olikin piilouduttava tyynyn taakse. Jännä nähdä, mitä luvatuille seuraavalle parille kaudella keksitään vielä, jottei sarja ala liiaksi toistaa itseään, tai toisaalta sorru kasvavien näyttelijöidensä myötä tylsäksi teinidraamaksi.

Handmaid’s Tale

Jo alkukesästä katsottiin läpi HBO:n The Handmaid’s Tale (2017), joka juuri voitti parhaan draamasarjan ja pääosan Golden Globet. Sarja perustuu Margaret Atwoodin vuonna 1985 ilmestyneeseen samannimiseen romaaniin (suom. Orjattaresi, 1986). Heti sarjan perään aloin kuunnella Storytelistä löytyvää englanninkielistä äänikirjaversiota teoksesta. Storytelin lahjakorttitilaus meni vain katkeamaan kesken kuuntelun, joten lopulta sain kirjan kuunneltua loppuun vasta tämän vuoden puolella uuden lahjakortin voimin. Kuulin, että teoksesta on tehty myös uusi äänikirjaversio Claire Danesin lukemana, mutta tämä oli vielä vanhempi versio, jonka lukijana oli Joanna David.

Margaret Atwood: The Handmaid's Tale

The Handmaid’s Tale kertoo maailmasta, jossa saasteet ovat radikaalisti vähentäneet ihmisten kykyä lisääntyä. Uusi uskonnollinen lahko on ottanut vallan Yhdysvalloissa, joka on nyt nimeltään Gilead. Tämä lahko on palannut vanhaan maailman aikaan, jossa tieteellä, sukupuolten tasa-arvolla ja homoseksuaalisuudella ei ole sijaa. Siirtymävaiheessa naisilta on kielletty palkkatyö ja omaisuus. Naiset on Gileadissa jaettu karkeasti ryhmiin: kotirouvina oleviin johtajien vaimoihin, kodinhoitajiin, ”täteihin” ja heidän kouluttamiinsa palvelijoihin, joiden ainoana tehtävänä on synnyttää lapsia johtajille. Romaanissa rangaistavia epänaisia ovat ennen kaikkea naisasianaiset, tv-sarjassa myös lesbot.

Pääosassa The Handmaid’s Talessa on Offred. Sarjassa, toisin kuin kirjassa, paljastetaan myös Offredin (Mad Menin Peggy eli Elisabeth Moss) oikea nimi, June. Gileadilainen nimi määräytyy sen mukaan, kenen johtajan omaisuutta sattuu olemaan. June on entisessä elämässään ollut koulutettu nainen, jolla on tytär yhdessä hänen Luke-miehensä kanssa. Kirjassa esillä on myös Junen äiti, joka on ollut aikansa äänekäs naisasianainen ja siten Gileadin aikakaudella tullut joko tapetuksi tai päätynyt siirtokuntiin siivoamaan myrkyllistä jätettä. Offred on sijoitettu johtaja Waterfordin (Joseph Fiennes) talouteen, johon kuuluvat johtajan lisäksi vaimo Serena Joy, autonkuljettaja Nick (Max Minghella) sekä versiosta riippuen taloudenhoitaja tai pari. Kirjaversiossa Serena Joy on vanhempi kuin tv-sarjan hehkeä Yvonne Strahovski, josta on sarjassa pyritty löytämään kirjaa enemmän myötätuntoakin herättäviä piirteitä.

The Handmaid’s Tale koostuu takaumista ajasta ennen Gileadia ja sen syntyhetkistä, Junen uudelleenkoulutuksesta koulutuskeskuksessa ja elosta Waterfordien talouden uutena Offredina entisen onnistuttua tekemään itsemurhan. Offred saa käydä ruokaostoksilla toisen vastaavan palvelijan kanssa, ja saa siten kuulla salaisesta vastarintaliikkeestä Gileadin sisällä. Lisäksi hän pääsee kokemaan tiettyjä vapauksiakin, kun paljastuu, ettei johtaja ole täysin luopunut entisen maailman tavoista ja tavaroista.

Tarina on kylmäävä ja jollain tapaa jopa todentuntuinen dystopia. Sarja päättyy käytännössä siihen, mihin romaanikin, joten on mielenkiintoista nähdä, mitä tapahtuu, jos sarjaan tehdään jatkokausia. Toki uusia, olemassa olevia tarinalinjoja jo hieman viriteltiinkin. Tämä kausi ainakin piti otteessaan karmivuudellaan alusta loppuun. Kirjassa itse Offredin tarinaa seuraa vielä eräänlainen luento tulevaisuuden aikakaudelta, jolloin Gilead on jo historiaan jätetty vaihe. Luennolla pohditaan C-kasettimuodossa löytyneen Offredin aineiston aitoutta ja sen asettumista osaksi gileaadista aikakautta ja sen tutkimusta. Kirjan loppu on siis suorastaan lohduttava siinä, että dystopiasta on päästy eteenpäin.