lauantai 27. helmikuuta 2016

Owls Do Cry & An Angel at My Table

Janet Frame: Owls Do Cry // An Angel at My Table
Kävin reilu vuosi sitten matkalla Uudessa-Seelannissa. Halusin ostaa sieltä jonkin uusiseelantilaisen klassikkokirjan ja melko summamutikassa päädyin mahtavasta aucklandilaisesta Unity Books -kirjakaupasta ostamaan Janet Framen esikoisromaanin Owls Do Cry (1957). Kirja sai odotella harmittavan pitkään lukemistaan, sillä se paljastui suoranaiseksi helmeksi. Tutkiskelin vähän kirjailijaa (1924–2004) ja selvisi, että häntä veikkailtiin parhaimmillaan jopa kirjallisuuden Nobelin saajaksi. Ruotsiksi hänen teoksiaan on käännetty ahkerasti, suomeksi ei lainkaan. Janet Framen uralla keskeisessä osassa on hänen kolmiosainen omaelämäkertansa, josta toinen uusiseelantilainen, Jane Campion (Piano (1994), Top of the Lake -tv-sarja (2013)), on ohjannut elokuvan An Angel at My Table (1990, suomeksi imelästi nimettynä Enkelin kosketus). Leffa löytyikin yllättäen kirjastosta, joten katsoin sen heti luettuani kirjan. DVD:n takakansitekstissä Framea kuvataan yhdeksi ”maailman arvostetuimmista kirjailijoista”. No, eipä ainakaan suomalaisten kustantajien mielestä.

Mutta nyt itse asiaan. Tai ehkä alkuun vielä muutama sana kirjailijasta. Janet Frame vietti lapsuutensa köyhässä, monilapsisessa perheessä Dunedinissa, Lahden kokoisessa kaupungissa Uuden-Seelannin eteläsaaren kaakkoisnurkassa. Kaksi perheen lapsista hukkui ja yhdellä oli epilepsia. Nuorena aikuisena Frame diagnosoitiin skitsofreenikoksi ja hän vietti kahdeksan vuotta elämästään mielisairaaloissa, joissa häntä hoidettiin sähköshokeilla. Samaan aikaan Frame kuitenkin kirjoitti, ja hänen ensimmäinen julkaistu novellikokoelmansa ilmeisesti pelasti hänet lobotomialta. Myöhemmin Frame sai kumottua skitsofrenialuokituksensa. Hän matkusteli paljon Euroopassa ja Amerikassa ja sai vaikutteita kirjallisuuteensa mm. Faulknerilta, Woolfilta ja Joycelta.

Owls Do Cry -teoksen Janet Frame kirjoitti päästyään sairaalahoidosta. Teoksessa on paljon elämäkerrallisia piirteitä, mukaan lukien epileptikkoveli ja kokemukset mielisairaalassa. Tarinan keskiössä ovat sisarukset Francie, Daphne, Teresa ja Toby. Teos kuvaa ensin taitavasti lasten näkökulmasta maailmaa ja sisaruksia kohtaavaa tragediaa, kun isosisko kuolee traagisesti kaatopaikalla, jossa lapset ovat etsimässä aarteita. Ensimmäistä kertaa yksin matkustava Toby on painanut mieleensä äidin varoitukset (s. 195):
[He] found his way to his seat in the corner; again saying excuse me to anyone he bumped into, though not smiling because they were strangers and criminals with bags of lollies in their pockets, to offer him before they carried out their plans of kidnapping.
Myöhemmin tarina siirtyy kuvaamaan aikuisiksi kasvaneita sisaruksia. Frame on mielestäni erittäin taidokkaasti sukeltanut kunkin hahmon pään sisään ja löytänyt kullekin oman äänen. Herkkä Daphne kuvaa suorastaan runollisesti ja metaforin kokemuksiaan sairaalassa – viisi vuotta ennen Ken Keseyn Yksi lensi yli käenpesän (1962) -klassikkomielisairaalakuvausta. Toby yrittää elää itsenäistä elämää epilepsialääkkeiden ja oman rahan turvin, mutta asuu yhä vanhempiensa luona ja seuraa katkerana, kun mielitietty naikin toisen miehen. Sisaruksista nuorin, Teresa, on päässyt rikkaisiin naimisiin ja yrittää nousta sosiaalisessa statuksessaan. Teresa keskittyy köyhän lapsuuden ja omituisten sisarusten jälkeen materian, menestyvien ystävien ja kauniiden lastensa tuomaan turvaan, mikä saa hänet vaikuttamaan pinnalliselta, minkä hän paikoitellen itsekin tiedostaa. Päiväkirjamerkinnöissä huolenaiheina ovat oikeanlaisten leipomusten tarjoaminen ja kauneusvoiteet. Ylpeydellä Teresa kertaa kotinsa hienouksia: sähkövatkainta, pesukonetta, imuria, höyrysilitysrautaa ja sähköliettä.

Teoksessa ei ole sinänsä juonen kaarta, vaan se ikään kuin kuvaa välähdyksiä sisarusten elämästä. Suurta onnea se ei hahmoilleen suo, mutta Owls Do Cryn vetovoima piilee tarinan sijasta sen taidokkaassa kielessä, kohtauksien ja tunnistettavien tunteiden ja hetkien kuvauksessa. Kirjan valinta ei olisi voinut paremmin onnistua. Sitä paitsi teoksessa mainitaan kaksi uusiseelantilaista lintua ja satuin matkallani bongaamaan molemmat. Tässä ne ovat – tui ja pukeko!



An Angel at My Table sisälsi jo kirjasta tuttuja kuvioita, mutta luonnollisesti se keskittyi tiiviisti ennen kaikkea Janetin vaiheisiin lapsuudesta aina kolme-nelikymppiseksi. Janetia esittää elokuvassa eri-ikäisinä useita näyttelijöitä ja kaikki onnistuvat loistavasti roolissaan punatukkaisena afropäänä, joka innostuu runoista ja kirjoittamisesta, mutta joka ahdistuneisuuden ja masennuksen myötä päätyy parikymppisenä ensimmäisen kerran sairaalahoitoon, joka venyykin vuosien mittaiseksi. Ensimmäisen julkaistun teoksensa myötä Janet riuhtaisee itsensä irti sairaalakierteestä ja asettuu toisen uusiseelantilaiskirjailijan, Frank Sargesonin luo, missä kirjoittaa Owls Do Cryn. Vuonna 1956 Frame muuttaa Eurooppaan, jossa asuu mm. Lontoossa ja Espanjassa ja jatkaa kirjoittamistaan. Kirjailijatar löytää kaltaisiaan taitelijahahmoja ja kokee jotain rakkauden tapaistakin. Nainen löytää myös luottamuksen itseensä ja Lontoossa psykiatri viimein kumoaa Framen skitsofreniadiagnoosin.

Leffa oli luonnollisesti itselleni mielenkiintoinen, koska olin jo perillä kirjailijahahmosta ja hänen tarinastaan. Janet Framen hahmo on elokuvassakin sen verran kutkuttava ja valtavirrasta poikkeava, että An Angel at My Table toimisi varmasti myös ihan ”kylmiltään” katsottuna. Elokuva teemat – köyhyys, lapsuus 1930-luvulla, Uutta-Seelantiakin ravisteleva maailmansota, rakkaiden siskojen kuolemat, mielenterveyden järkkyminen ja laitostumisen ja hoitojen myötä myös eräänlainen alistuminen mielisairaan rooliin, rohkeus löytää siipensä – pitävät mielenkiinnon yllä. Ohjaaja Campion kuvaa kohdettaan lämmöllä ja kuten jo mainitsinkin, näyttelijät Janetin roolissa tekevät mainiot roolityöt. Interwebsistä löytyi alla oleva kuva, jossa leffan Janetit poseeraavat yhdessä todellisen Janet Framen kanssa.



torstai 25. helmikuuta 2016

The Big Short



Oscar-gaala lähestyy vääjäämättä, joten loppukiri on menossa ehdokasleffojen katselussa. Vuorossa oli The Big Short (2015), joka on rakennuspalikoiltaan vähintäänkin poikkeuksellinen. Kyseessä on vuoden 2008 maailmanlaajuisen talouskriisin taustoja valottava tositapahtumiin pohjaava (kukapa olisi arvannut) leffa, joka koostuu uutis- ja viihdekatkelmista, omina itsenään esiintyvistä julkkiksista (mm. Anthony Bourdain ja Selena Gomez) selittämässä sijoitusmaailman termejä ja näyttelijöistä, jotka toisinaan kääntyvät puhuttelemaan kameraa. Elokuvan on ohjannut pöhköjä Will Ferrell -komedioita tätä ennen ohjannut Adam McKay. Nyt mies on ehdokkaana parhaaksi ohjaajaksi. Ihan hyvä urakehitys siis. Leffa on kerännyt ehdokkuudet myös parhaasta elokuvasta, Christian Balen sivuosaroolista, leikkauksesta sekä Michael Lewisin tietokirjaan pohjautuvasta käsikirjoituksesta.

Leffa kuvaa jossain määrin toisistaan tietämättömiä porukoita, jotka alkavat aavistella pahaa, kun huonolaatuisista, parhaimmillaan koiran nimiin otetuista asuntolainoista koostuvia joukkovelkakirjoja luokitellaan AAA-laatuisiksi ja kaupitellaan luotettavina sijoituksina. Kärylle päässeet tahot, kuten Balen esittämä eksentrinen sijoituspäällikkö Michael Burry, solariumin kultaama niljakas liikemies (Ryan Gosling) ja Steve Carellin esittämä skeptinen varainhallinnoija tiimeineen alkavat shortata eli lyödä vetoa näitä subprime-asuntolainavelkakirjoja vastaan. Kuten Brad Pittin esittämä Wall Streetin veteraani toteaa, he lyövät samalla vetoa Amerikan (ja koko maailman) taloutta vastaan. Tässä vaiheessa - vuonna 2005, Nokian puhelin kourassa - joukkiolle vielä nauretaan räkäisesti ja pankit kuvittelevat höynäyttävänsä seonneita shorttaajia. Vuosina 2007–2008 asuntolainakupla puhkeaa ja seuraa maailmanlaajuinen taantuma, jossa Suomikin yhä räpiköi. Shorttaajat käärivät isot rahat samalla kun miljoonat menettävät työnsä ja kotinsa.

Elokuvassa on selvät draaman ainekset ja draaman kaari, mutta periaatteessa se voisi yhtä hyvin olla dokumentti (muutamin muunnelluin nimin ja tapahtumin), jossa on huippunäyttelijöiden esittämät dramatisoinnit keskeisistä tapahtumista. Goslingin kertojaääni, kameralle suoraan puhuvat ihmiset, termien selitys ja arkistomateriaalit ovat silkkaa dokumenttia, samoin kuin leffan loppuosa, jossa kerrataan, mitä kuplan puhkeamisesta seurasi. Pankkien sijasta syytökset kohdistetaan köyhiin ja maahanmuuttajiin. Niinpä niin. Leffa on toisin sanoen hyvin informatiivinen ja samalla Michael Moore -dokkarien tapaan varsin masentava näyttäessään miten tavallisia kansalaisia vedätetään.

Bale vetää hyvän roolin ensimmäisenä kuplan havaitsevana Burryna, joka kulahtaneessa t-paidassaan ja shortseissaan ja hevimusiikin luukuttamisessaan muistuttaa kovasti entistä työkaveriani. Oscar-pystin toivon kuitenkin sivuosakategoriassa menevän Mark Rylancella Vakoojien sillasta (2015). Steve Carell on selvästi myös entistä enemmän kiinnittämässä itsensä vakaviin Oscar-leffarooleihin Konttori- ja Saturday Night Live -vuosien jälkeen. Viime vuonnahan mies oli jo ehdokkaanakin Foxcatcherista (2014).

Tämän vuoden Oscar-suosikkileffanani pysyy edelleen Spotlight. Näissä kahdessa leffassa on samanlaista suhmurointia, jota selvitellään, mutta Spotlightissa sentään saadaan jotain positiivistakin muutosta aikaiseksi. Olen kai sitten heikkona edes heikosti onnellisiin loppuihin.

...ja tähän kainostelijaan myös.

lauantai 20. helmikuuta 2016

Värittömän miehen vaellusvuodet & Meikkilaukun pohjalta

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet // Kaisa Haatanen: Meikkilaukun pohjalta
Olen kuunnellut Haruki Murakamilta aiemmin yhden novellikokoelman, mutta kirjailijan pääteoksiin (1Q84, Norwegian Wood, Kafka rannalla) en ole toistaiseksi tutustunut. Otin kuitenkin suurella mielenkiinnolla kuunteluun Murakamin tuoreimman teoksen, Värittömän miehen vaellusvuodet (Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi, 2013, suom. 2014), joka vie sitä paitsi päähenkilönsä Suomeen.

Tarinalla on haikea lähtökohta. Tazaki Tsukuru on yliopistovuosinaan tullut rakkaiden lukioystäviensä hylkäämäksi. Tämä oli ajaa Tsukurun loppuun, ja vielä yli kolmekymppisenä yksipuolinen ero painaa häntä. Tsukuru näkee itsensä erilaiseksi, jotenkin puutteelliseksi, verrattuna lukioystäviinsä, joiden kaikkien nimiin sisältyy jotakin väriä tarkoitrava merkki. Tazaki sen sijaan on, romaanin nimen mukaisesti, väritön mies.

Juna-asemia suunnitteleva Tazaki Tsukuro on tavannut mielenkiintoisen naisen, Saran, joka rohkaisee Tazakia selvittämään menneisyyden kipeän muiston. Niinpä Tazaki lähtee tapaamaan entisiä ystäviään, mikä vie hänet lopulta Helsinkiin ja Hämeenlinnaan.

Pidin Murakamin lämpimän humaanista tyylistä suhtautua hahmoihinsa. Lopulta yhtäkään pahista ei teoksessa ei ollut, vaan kaikille löytyi ymmärrystä ja empatiaa. Jopa ihmiselle, joka oli yksin kääntänyt muut Tazakia vastaan kammottavalla valheella. Vaikka Murakamin tyyliä on luonnehdittu pikemminkin angloperinteen jatkajaksi, pidin kuitenkin japanilaisen kulttuurin nousemisesta esille kerronnassa. Pitäisi enemmänkin lukea ja kuunnella kirjoja muista kulttuuritaustoista.

***

Kaisa Haatasen napakan 3-levyisen äänikirjan, Meikkilaukun pohjalta (2015), pääosassa on kovin Haataisen kaltainen päähenkilö. Tytti on viittäkymppiä lähestyvä kirjakustantamon kustannuspäällikkö, naimaton, isokokoinen kulttuurin rakastaja. Teos rakentuu Tytin ideasta käydä läpi elämänsä keskeisiä aiheita aakkosjärjestyksessä. Siispä liikkeelle lähdetään aikuisuudesta ja banaanikärpäsistä ja päädytään lopulta ystäviin ja äitiin.

Osa teksteistä valaisee laajemmin Tytin elämää ja osa on nasevia mielipiteitä milloin mistäkin. Vajaat parikymmentä vuotta nuorempana osa aiheista ei ole (onneksi) kovin ajankohtaisia, mutta monissa kirjallisuutta ja kulttuuria koskevissa aiheissa teksti osuu aika lähelle ja naurattaakin. Tytti esittelee paitsi suosikkikirjalistansa, myös salaisen suosikkikirjalistansa. Yllättäen hieman eri nimikkeitä päätynyt listoille.

Välillä tekstissä vähän jurppii naisen suhtautuminen nuoriin ja etenkin teinityttöihin. Tuntuu jotenkin, että aina kuuluu asiaan dissata teinityttöjä ja heidän kulttuuriaan. Come on, vähän solidaarisuutta ja tähtäämistä muualle kuin helpoimpiin kohteisiin - niistä ei irtopisteitä heru. Nuorten itsekkyyttä on myöskin hieman tekopyhää kritisoida, kun monista teksteistä paistaa läpi päähenkilön oma mukavuudenhalu.

Lyhyt kirja oli kuitenkin kaiken kaikkiaan ihan viihdyttävä paketti, mitassaan myös juuri sopiva. Ohessa karvainen versio sopivan mittaisesta ja viihdyttävästä paketista.

tiistai 16. helmikuuta 2016

Tanskalainen tyttö



Oscar-kausi on kuumimmillaan ja rautaahan on silloin taottava. Kesä ja alkusyksy mennään kuitenkin taas aivottomien toimintasankarileffojen tahdissa. Vuorossa oli Tom Hooperin (Kuninkaan puhe, 2010) ohjaama Tanskalainen tyttö (Danish Girl, 2015), joka on kerännyt ehdokkuudet miespääosasta (Eddie Redmayne), naissivuosasta (Alicia Vikander), puvustuksesta ja lavastuksesta. Näistä on heti alkuun pakko kritisoida naissivuosaehdokkuutta - ei sillä, etteikö Vikander olisi ehdokkuutta ansainnut, vaan sillä, että naisella on ruutuaikaa vähintään yhtä paljon kuin Redmaynella. Pelkkää Oscar-taktikointia siis.

Leffa kertoo tositarinan (tietysti) tanskalaisesta 1900-luvun alun taidemaalaripariskunnasta ja pariskunnan miehestä, joka herää harmittoman ristiinpukeutumisleikin myötä muistamaan oman sukupuolisen epävarmuutensa. Mies alkaa kokea entistä varmemmin, ettei hän olekaan Einar Wegener vaan Lili Elbe -niminen nainen väärässä ruumiissa. Vaimo ei voi kuin seurata vierestä miehensä katoamista ja Lilin nousemista tämän tilalle. Vikanderin esittämä vaimo on kuitenkin ymmärtäväinen ja rakkaus parin välillä säilyy. Vaimo Gerda nousee jopa suosioon Liliä esittävillä maalauksillaan.

Se juonesta. Poikkeuksellisesta tarinastaan huolimatta elokuva on kuitenkin muutoin varsin perinteinen Oscar-draama. Kuten ehdokkuudetkin jo kertovat, puvustus ja lavastus ovat vimpan päälle, roolit vahvasti tulkittuja ja tunteet suuria. Ehkäpä tämä liiallinenkin "oscarmaisuus" on syynä siihen, ettei elokuva ole ehdolla parhaan elokuvan tai ohjauksen palkinnosta. Joskus voi liikakin olla liikaa...ilmeisesti jopa Hollywoodissa.

Eddie Redmaynen roolityölle ehdokkuutta ei olla voitu olla antamatta, sen verran vahvasti mies heittäytyy transnaiseksi. Let's face it, miesnäyttelijähän saa yleensä ehdokkuuden jo pelkästään pukeutumalla mekkoon (Jack Lemmon Piukoissa paikoissa (Some Like It Hot, 1959), Dustin Hoffman Tootsiessa (1982), Jared Leto Dallas Buyers Clubissa (2013) tulevat ainakin mieleen). Tosin pätee sama kyllä naisiinkin parroissa (Hilary Swank Boys Don't Cryssa (1999), Glenn Close Albert Nobbsissa (2011)...)

Mutta joka tapauksessa, Redmayne laittaa itsensä likoon jälleen kerran. Ellei Eddie tee tomhanksejä, menee palkinto kuitenkin ohi suun, sillä voitto tuli viime vuonna Stephen Hawkingin roolista. Vikanderiltakin pysti jäänee saamatta. Itseäni hänen roolissaan kiusasi hieman paitsi hänen kamalan värinen peruukkinsa, myös hahmon liiallinen modernius ja pitkätossumainen rempseys. Heitän arvion, että lavastuksesta pysti voisi tullakin - oli nimittäin piristävää nähdä tanskalaisia maisemia ja interiöörejä Hollywood-pätkässä.

K:n suosikkeja ovat päänsisäiset maisemat.

lauantai 13. helmikuuta 2016

Avenue of Mysteries

John Irving: Avenue of Mysteries
John Irving oli aivan salakavalasti mennyt kirjoittamaan uuden romaanin! Bongasin sen sattumalta loppuvuodesta Akateemisesta ja sain sen sitten joululahjaksi Z:lta. Suomennos Avenue of Mysteriesistä (2015, suom. Ihmeiden tie) on ilmestymässä keväämmällä.

Irvingin tarinoissa on yleensä liikuttu Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Näin myös edellisessä teoksessa, AIDS-epidemiaan keskittyneessä In One Personissa (2012, suom. Minä olen monta, 2013). Nyt Irving loikkaakin Meksikoon ja Filippiineille ja vain ohimennen ollaan Iowassa ja New Yorkissa. Karhutkin ovat vaihtuneet leijoniksi. Transvestiitteja ja lyhytkasvuisia sentään on vielä mukana. Teosta on mainostettu maagiseksi realismiksi ja kieltämättä sen elementtejä kirjasta löytyykin. Yksi hahmoista lukee ajatuksia, osa ei ehkä edes ole tästä maailmasta ja katolisen kirkon pyhä neitsyt Maria herää henkiin elämää suuremmassa patsaassaan.

Teoksen päähenkilö on Juan Diego, Meksikossa, Oaxacan kaatopaikalla pikkusiskonsa kanssa lapsuutensa 1970-luvulla viettänyt mies, joka vuonna 2010 uppoutuu yhä syvemmin ja useammin lapsuus- ja nuoruusajan muistoihinsa. Juan Diegosta on tullut kirjailija (yllätys!) ja hän on matkalla Filippiineille, jossa hänen entinen oppilaansa asuu. Pitkillä lennoilla Juan Diego vaipuu unimuistoihin, joissa mukana on hänen nuorena kuollut sisarensa Lupe sekä heidän lähipiirinsä: kaatopaikan pomo Rivera (joka todenäköisesti ei ole Juan Diegon isä), papukaijapaitainen pappiskokelas Edward ja trasvestiittiprostituoitu Flor. Lentojen välissä mies tutustuu äiti-tytär-parivaljakkoon, jotka ottavat vuorotellen ohjat Juan Diegon matkalla ja sängyssä.

Romaani ei nouse Irving-suosikikseni, vaikka pidinkin uusista maisemista ja teemoista. Plussaa annan Lupen ristiriitaisesta hahmosta, jossa oli jotain samaa kuin Owen Meanyn hahmossa suosikissani Ystäväni Owen Meany (A Prayer for Owen Meany, 1989). Päähenkilö jäi kuitenkin mielestäni joiltain osin turhan ohueksi hahmoksi, kun lapsuuden jälkeiset vuodet ohitettiin pikakelauksella. Vähän liian avuttomaltakin Juan Diego vaikutti, kun ei osannut edes kännykkäkameraa käyttää.
 
K sen sijaan on tietotekniikan edelläkävijä. Hehe.

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Spotlight



Tällä viikolla vuorossa oli kuuden Oscarin ehdokas, Spotlight (2015). Leffa on ehdolla parhaasta elokuvasta, ohjauksesta (Tom McCarthy), nais- ja miessivuosista (Rachel McAdams, Mark Ruffalo), sekä alkuperäiskäsikirjoituksesta ja leikkauksesta. Näyttelijäpalkinnot saattavat mennä ns. näyttävämmille roolitöille, mutta muuten uskon leffan mahdollisuuksiin muissa kategorioissa. Etenkin leikkauksen ja käsikirjoituksen suhteen Spotlight on tiukka paketti, johon ei mahdu mitään ylimääräistä ja joka ei selittele ja alusta katsojalle kaikkea valmiiksi. Suoraan sanottuna elokuva oli mielestäni aivan törkeän hyvä. Jo alkupuolella tuli fiilis, että tämä on nähtävä uudestaankin. Kovin monen leffan kohdalla loppujen lopuksi ei siltä tunnu.

Kuten kutakuinkin lähes kaikki leffat nykyisin, tämäkin perustuu tositapahtumiin. Boston Globe -sanomalehden tutkivan journalismin ryhmä Spotlight ottaa vuonna 2001 tarkasteluunsa katolisten pappien lapsiin kohdistuvan hyväksikäytön. Pedofilian laajuus ja jopa järjestäytyneisyys ja tietoinen salaaminen alkavat paljastua neljän Spotlight-jäsenen (McAdamsin ja Ruffalon lisäksi Michael Keaton ja Brian d'Arcy James) ponnistellessa jutun parissa. Taustalla kaatuvat kaksoistornitkin, mutta työryhmä jatkaa päättäväisenä toimiaan totuuden selvittämiseksi ja todistamiseksi. Aseen tai nyrkin sijaan lehtimiessankarit käyttävät säkenöivää älyään, uutteruuttaan ja sanansäiläänsä saadakseen pahikset kiikkiin. Minulla on ollut varmasti täysin yli-idealisoitu kuva toimittajan työstä Mauri Kunnaksen Etusivun juttu (1990) -kirjasta lähtien, eikä tämä leffa auta sitä yhtään. Olen melkein valmis vaihtamaan Batman-Keatonin rypistyneeseen Spotlight-pomo Keatoniin.


Paikoitellen leffasta tulee mielleyhtymiä The Wire -sarjan (2002-2008) viimeiseen kauteen, jossa The Baltimore Sun -sanomalehden toimitus on keskeisessä roolissa. Eikä oikeastaan yllätyskään, sillä jälkikäteen paljastui, että Spotlightin ohjaaja McCarthy näytteli The Wiressa toimittaja Scott Templetonia. Leffaa ja sarjaa yhdistää vielä tietty viimeisten aikojen viattomuus lehtibisneksessä. Leikkauksista jo puhutaan, mutta levikit ovat vielä kohdillaan, eikä digitalisoituminen ole nielaisemassa paperimuotoa tai tutkivaa journalismia kitaansa. Ajassa palataan vain noin kymmenen vuotta taaksepäin, mutta silti jotain suloisen nostalgista noissa internetittömissä läppäpuhelimissa on.

K ei ole nostalginen, mutta aika suloinen kuitenkin.

tiistai 2. helmikuuta 2016

The Revenant



Oscar-kausi on käynnistynyt jälleen ryminällä ja leffateatteriin pukkaa laatuohjelmistoa viikosta toiseen. Tällä kertaa vuorossa oli kauden toinen western, Alejandro G. Iñárritun uutukainen, The Revenant (2015), joka vie katsojat kauas ohjaajan viime vuoden Oscar-hitistä, Birdmanista. Pääosassa ähkii, kuolaa ja syö raakaa lihaa Leonardo DiCaprio, jolle veikkaillaan roolista viimein Oscar-palkintoa.

Elokuva kertoo 1820-luvulle sijoittuvan, osittain tositapahtumiin perustuvan tarinan Hugh Glass -nimisestä miehestä, jonka kimppuun hyökkää karhu keskellä vihamielisiä intiaaneja vilisevää erämaata. Mies on jäsenenä nahkankeräysseurueessa ja loukkaantumisensa myötä muuttuu vaaralliseksi taakaksi loppujoukkiolle, jota intiaanien hyökkäys on jo kovasti harventanut. Opportunistinen Fitzgerald (Tom Hardy) lupautuu jäämään huolehtimaan Glassista tuntuvan palkkion innostamana, mutta tilaisuuden tullen hylkääkin paareilla makaavan miehen lumiseen metsään ja uskottelee muille tämän kuolleen. Glass raahautuu kuitenkin alustaltaan ja lähtee Fitzgeraldin perään kosto mielessään.

Tässä vaiheessa ja näissä maisemissa elokuvasta tulee etäisesti mieleen Seraphim Falls (2006) -niminen keskinkertainen länkkäri, jossa keskeisellä sijalla oli myöskin takaa-ajo lumisessa erämaassa 1800-luvun Amerikassa. Revenantissa tosin takaa-ajon lisäksi keskeisellä sijalla on ylipäätään Glassin selviytyminen. Runneltu keho ei kestä aluksi edes veden juomista, kun kurkun viiltohaava ratkeaa auki. Veren määrässä elokuva pärjääkin hyvin kauden toisella länkkärille, The Hateful EightilleKarhun riepoman ruumiin lisäksi Glassin tulee yhä varoa omaa kostoaan janoavia Ree-intiaaneja sekä ranskalaisia, jotka käyvät kauppaa intiaanien kanssa. Onneksi Glass on kekseliäs kaveri, joka on selvästi katsonut Tähtien sotansa.

The Revenantin kuvaus on huippuluokkaa, ja sille voisinkin veikkailla Oscar-pystiä. Kamera pyörii uskomattoman ketterästi liikkuvien hahmojen ympärillä ja etenkin elokuvan alkupuolella se lentelee kuin perhonen pysähdellen välillä yhteen hahmoon ja jatkaen sitten matkaansa. Pidin myös kekseliäistä assosiaatioista ja kameran "näkymisestä", kuten kohdasta, jossa DiCaprio hengittää kameran linssin höyryn peittoon. Tästä kuva siirtyy kuvaamaan toisenlaista höyryä, pilviä, ja lopulta laskeutuu toisaalle Fitzgeraldiin ja tämän piipusta nousevaan savuun. Myös herkät lähikuvat luonnosta olivat todella kauniita ja mieleen tuli paikoitellen Terrence Malickin Pocahontas-tarina The New World (2005). Eikä näemmä ihme, sillä kummankin leffan kuvauksesta vastaa Emmanuel Lubezki. Lubezki kuvasi myös Birdmanin ja voitti Oscarin siitäkin ovelalla kuvauksella, joka oli leikattu näyttämään yhden oton elokuvalta.

DiCaprio on hyvässä vedossa, mutta vuorosanoja hänelle ei juurikaan suoda. Vähän tosin pelotti miehen puolesta Glassin jouduttua veden varaan - Leo kun ei ole tunnettu tuosta roolihahmojensa pinnalla pysymisestä. 



Ehhehe. Oscar tulee todennäköisesti eräänlaisena kertymäpalkintona viime vuosien hyvistä rooleista mm. The Wolf of Wall Streetissä (2014). Iñárritu osaa myös hommansa: leffa on hyvä (joskin aika pitkä) paketti jännitystä, toimintaa, herkkyyttä, luontofiilistelyä ja verenvuodatusta. Bechdelin testin se tosin reputtaa suorastaan miinusmerkkisellä tuloksella. Revenant on yhtä All Male Panelia alusta loppuun. Sivuosassa nähdään muuten hyvään nosteeseen päässyt Domhnall Gleeson, joka on edennyt Ron Weasleyn isoveljen roolista Revenantin lisäksi myös mm. uuteen Star Warsiin.