Interstellar

Marraskuun leffasumaan mahtui myös Christopher Nolanin uutuus, Interstellar. Nimet leffan takana ja edessä ovat rautaisia. Nolan on ollut viime vuosien suosikkejani paitsi mahtavan Batman-päivityksensä (Batman Begins, 2005; The Dark Knight, 2008; The Dark Knight Rises, 2012), myös mieltä kutkuttavien trilleriensä Mementon (2000) ja Inceptionin (2010) vuoksi. Nolan on napannut Interstellarin pääosaan Hollywoodin hallitsevan ykkösmiehen, Matthew McConaugheyn. Sivuosissa nähdään mm. Batmaneissakin jo näytelleet Michael Caine ja Anne Hathaway. Uusia Nolan-kasvoja ovat mm. Matt Damon, John Lithgow, Casey Affleck ja Jessica Chastain. Tuttuja naamoja kaikki silti.

Tuttua on paljon myös tarinassa ja sen osasissa. Elokuva alkaa iäkkäiden ihmisten haastattelukatkelmilla. Vanhukset kuvaavat tilannetta lapsuudessaan, jolloin maa oli kuivunut ja hiekkamyrskyt yleisiä. Mieleeni tuli heti Yhdysvaltojen keskiosia 1930-luvulla piinannut äärimmäisen kuivuuden kausi, Dust Bowl. Pienellä googlauksella selvisikin, että haastattelupätkät (lukuun ottamatta mukaan ujutettua Ellen Burstynia) on todella napattu Dust Bowlia käsittelevästä dokkarista. Nolanin dystopiassa historia toistaa itseään. Maa on kuivaa ja viljelykasvit tuhoutuneet laji lajilta. Uutta elämää on lähdettävä etsimään uusista galakseista, madonreiästä, joka on syntynyt Saturnuksen renkaan tuntumaan.

Interstellarin näyttelijät tekevät hyvää työtä, mutta tosiasia on, että monet elokuvan hahmoista putoavat tuttuihin kategorioihin: rooleina on mm. inhimillinen sankari, petkuttava pelkuri ja luotettava apuri. Lisäksi merkittävään osaan elokuvassa nousevassa rannekellossa on jotain kovin nolanmaista. Se toi mieleen Inceptionissa nähdyn messinkihyrrän: hieman samaan tapaan se toimi maailmoja erottavana markkerina. Inceptionissa kyseessä on eri tajunnan ja unen tasot, Interstellarissa liikutaan ajan eri ulottuvuuksissa.

Vaikka elokuva koostuikin näin monesta käytetystä keinosta tai elementistä (ja vielä päälle liudasta SF-genren troopeista), jaksoi Nolanin älyllinen tyyli tarkastella avaruusmatkailua kiinnostaa ja lumota lähes kolmen tunnin ajan. Aika ulottuvuutena tarinan keskiössä oli ajatuksia herättävä, mutta visuaalisesti leffa ei onnistunut aiheuttamaan samanlaisia väristyksiä vatsanpohjassa kuin viime vuoden Gravity (2013).

Sanoiko joku "vatsanpohja"?

Nightcrawler

Arki-illan leffaksi valikoitui kolmituntisten järkäleiden sijasta vajaa kaksituntinen Nightcrawler (2014). Tiesin jo etukäteen, etten tulisi varsinaisesti nauttimaan elokuvasta, mutta toisaalta halusin nähdä kaikella todennäköisyydellä Oscar-ehdokkuuden Jake Gyllenhaalille tuovan roolityön.

Leffa on suorastaan inhottavan nihilistinen kuvaus Louis Bloom -nimisestä palavasilmäisestä pikkunilkistä, jota Gyllenhaal kieltämättä esittää mestarillisesti. Bloom sattuu auto-onnettomuuspaikalle ja innostuu haaskalintumaisista toimittajista, jotka kilpailevat verisimmästä lähikuvasta, joka sitten välitetään kansalle kesken aamiaisen aamu-tv:n uutisissa. Bloom hankkii kameran, poliisiradion ja avustajan ja lähtee mukaan leikkiin. Veri, ja etenkin paremman kansanosan veri ja tragedia myyvät. Kiihkeästä kilpailusta ja Bloomin täydellisestä moraalittomuudesta seuraa, että mikään ei ole pyhää - edes kilpailun aiheuttama kolari, jossa kollegat loukkaantuvat. Hyvää kuvamateriaalia sekin.

Varsinainen käännekohta tapahtuu, kun Bloom saapuu ryöstömurhan paikalle kalliille asuinalueelle ennen poliisia, rikollisten ollessa vielä paikalla. Ryhtyäkö sankariksi vai kuvatako myyvää materiaalia, jota voi kaupata sopivissa pätkissä tv-kanavalle. Siinä sivussa voi videomateriaalilla kiristää kituvan tv-kanavan naisuutispäällikköä (Rene Russo) seksiin. Tarina on kertakaikkisen iljettävä ja liioiteltu, mutta ei välttämättä täysin tuulesta temmattu kuvatessaan uutisten keskittymstä katastrofeihin ja onnettomuuksiin, mutta vain kun uhreina ovat länsimaiset, valkoiset, keski- tai yläluokkaiset ihmiset. Köyhälistön murhat ja tappelut ja ahdinko eivät kiinnosta kuvaajia eikä tv-kanavia.

Esikoisohjaaja ja käsikirjoittaja Dan Gilroy on luonut vahvan ja synkän vision, mutta tästä leffasta on turha hakea rentoutusta tai hyvää mieltä. Onneksi sitä varten on nämä pojat:

Tracks

Matkan vieroitusoireet alkoivat olla sitä luokkaa, että oli mentävä katsomaan australialaisleffa Tracks (2013). Jäi päälle myös matkan ruokailutottumukset ja käytiin Z:n kanssa syömässä hampparit Sinne-ravintolassa ja jälkkärit haettiin Patisserie Teemu & Markuksesta. Sää oli vähän erilainen, mutta muuten näiden herkkujen äärellä pääsi hyvin viikon takaisiin tunnelmiin.

Mutta siis se leffa. Tracks, kuten valtava osa nykyleffoista, perustuu tositapahtumiin. Tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun loppupuolen Australiaan. Parikymppinen Robin (Mia Wasikowska) päättää lähteä yli puolen vuoden vaellukselle keskellä Australiaa sijaitsevasta Alice Springsin kaupungista Ulurun kautta kohti länsirannikkoa ja Intian valtamerta. Matkaa on taitettavana 3200 km. Mukaansa Robin ottaa neljä kamelia ja koiransa Diggetyn. Australian tasangoilla elää valtavan kokoinen populaatio villikameleita, jotka aikanaan on löytöretkien jälkeen tai aikana päästetty sinne vapaaksi, ja jotka ovat kukoistaneet sisämaan ankarissa oloissa.

Rahat matkaan järjestyy National Geographicilta, jolle Robin lupautuu kirjoittamaan matkastaan artikkelin, jonka hän myöhemmin laajentaa kirjaksi, johon elokuva perustuu. Matkan varrella Robinia tulee säännöllisin väliajoin taapaamaan National Geographicin valokuvaaja Rick Smolan (aina oivallinen Adam Driver), jonka alkuperäiskuvia muuten nähdään lopputekstien aikana. Rickistä muodostuu henkireikä Robinille, joka vetäytyvästä luonteestaan huolimatta huomaa kärsivänsä suuresta yksinäisyydestä tien päällä. Sen sijaan matkalla kohdatut turistit ja muut mediat uteliaine kameroineen kammottavat naista.

Elokuvassa ja tarinassa on kaunista, viipyilevää runollisuutta, ja Australian takamaat ovat karuudessaankin lumoavia. Kummalliset kamelit olivat myös poikkeuksellisuudessaan mielenkiintoisia seurattavia. Elokuva saa pisteet myös rehellisestä (naisten) karvan kasvamisen näyttämisestä. Kummallisesti tosin sankarittaren hiusten mitta pysyy samana koko matkan keston ajan. Vähän oli lisäksi taas ylimittaa tälläkin pätkällä, ja jet lagin vielä painaessa päälle muutamat suvantovaiheet vaativat jo vähän skarppaamista katsomonkin puolella.

K:kin osaa skarpata, kun keittiön suunnalta kuuluu ääniä.