Heikoin lenkki

Katseltiin Z:n kanssa yhteisen vapaa-ajan kunniaksi oikein koko illan elokuva, joka tällä kertaa oli kirjastosta lainattu Heikoin lenkki (Starter for Ten, 2006). Olin nähnyt kyseisen elokuvan aiemmin vuonna 2008, mutta erään sivuroolin takia leffa oli syytä syynätä uudemman kerran.

Elokuva sijoittuu 1980-luvun puolivälin Thatcherin johtamaan Englantiin. Työväenluokkainen Brian (James McAvoy) pääsee yliopistoon ja siellä yliopistojen välisen tietokilpailujoukkueen jäseneksi. Samassa joukkueessa on tietysti myös Brianin ihastus Alice (Alice Eve). Yliopistolla Brian tutustuu myös mielenosoituksia järjestävään Rebeccaan (Rebecca Hall). Paljastamatta sen enempää juonta, on selvää että ihmissuhdedraamaa syntyy, eikä televisioitava tietokilpailukaan mene ihan suunnitelmien mukaisesti.

Leffan on käsikirjoittanut David Nicholls, jonka käsikirjoittamaa Rimakauhua ja rakkautta -tv-sarjaa tuli diggailtua vuosituhannen vaihteessa. Jos tarkkoja ollaan, Heikoin lenkki perustuu itse asiassa Nichollsin romaaniin, joka ilmestyi suomeksi nimellä Kaikki pelissä vasta leffaversion jälkee vuonna 2012. Jälleen blogin nimeä uhmaten joudun myöntämään, etten ole lukenut kirjaa, mutta menköön versioiden ilmestymisjärjestyksen piikkiin.

Olisi kuitenkin ehkä kannattanut mieluummin lukea kirja, sillä paikoitellen leffa tuntui etenevän turhan nopeasti, ja oli jotenkin aistittavissa, että puoleentoista tuntiin oli ladattu vain keskeisimmät kohdat ja hauskimmat poiminnat kirjasta. Siksi jotkin kohtaukset jäivät hieman irtonaisiksi. Aikakauttakin olisi voitu hyödyntää enemmän. Jälleen kerran jäin kaipaamaan kirjan tarjoamaa mahdollisuutta syventyä paremmin henkilöhahmoihin ja heidän välisiin suhteisiin. Z piti leffassa epäuskottavana sitä, miten kaksi tyttöä samantien kiinnostuu vähän nörtin oloisesta työväenluokan pojasta. Ehkä sekin olisi tosiaan paremmin selittynyt kirjassa.

Kelpo leffa tämä oli kuitenkin sunnuntai-illan viihdykkeeksi. Niin ja se sivuosa. Tietokilpailujoukkueen johtajana oli sattumoisin muuan Benedict Cumberbatch.

K keskittyy leffaan.

Muumipappa ja meri

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

En ole eläessäni lukenut muumeja ennen tätä hetkeä. En oikein edes tiedä miksi. Kotona muumien sijasta luettiin kai Lindgreniä tai muuta, enkä myöhemminkään ole tullut kirjoihin tarttuneeksi, vaikka osa ystävistä niitä on kovasti hehkuttanut ja fiilistellyt. Itselleni on riittänyt muumien töllöttäminen telkkarista ala-asteikäisenä.

Kenties Tove Janssonin syntymän satavuotisjuhlan kunniaksi käsiini suorastaan tipahti Muumipappa ja meri (Pappan och havet, 1965) -teos. Siispä juhlavuoden ja suomalaisen kirjasivistyksen nimissä päätin lukaista sen ensi tilassa. Alle parisataa sivuisen kuvitetun kirjan lukemiseen ei luulisi montaa hetkeä uppoavan, mutta liekö sitten syy lukemista ikävästi häiritsevässä työnteossa, alkavassa kevätflunssassa vai Muumipapan verkkaisessa pohdiskelevaisuudessa, silmäni alkoivat lupsua kirjan ääressä jo muutaman sivun jälkeen.

Itse tarinahan oli oikein veikeä. Muumipapalla on liian hyvät oltavat, joten hän haluaa muuttaa perheineen kartalla kärpäsenkakalta näyttävälle majakkasaarelle ryhtyäkseen majakanvartijaksi. Meren ja tuulten armoilla oleva piskuinen saari ei tosiaan ole turhan helppo asuinpaikka, ja etenkin Muumimamma alkaa kaivata omaa Muumilaakson puutarhaansa, jonka maalaakin majakan seinään. Sillä välin Muumipeikko yrittää ystävystyä lumoavien mutta ylpeiden merihevosten kanssa. Myös Mörkö on seurannut saarelle mukaan, mikä saa saaren kitukasvuisen kasvillisuuden ja jopa hiekan pakenemaan kohti majakkakalliota. Muumipappa yrittää saada majakan valon syttymään ja tehdä tieteellistä tutkimusta merestä ja sen laista, mutta heikoin tuloksin. Lopulta vanha majakanvartija palaa rooliinsa sytyttämään majakan valon.

Luettuani teoksen ymmärrän kyllä muumien suosion. Teos on täynnä pieniä, hieman naiivejakin ajatuksia elämästä, perheestä ja ystävistä. Ne tuovat syvemmän tason päällisin puolin simppeliin tarinaan. Ja sitä paitsi tarinassa esiintyy Pikku Myy, tuo nutturapäinen oman tiensä kulkija, jonka armottomilta mielipiteiltä ei kukaan välty, ja joka "rupeaa kerälle" vaikka kesken myrskyn, jos siltä tuntuu. Hän esittää kirjassa myös minulle sydäntä (tai mahaa) lähellä olevan ajatuksen: "Kaksi karamellia lasketaan kai yhdeksi, jos ne ovat tarttuneet toisiinsa?" (s. 162).

Taisteluni 2 & 3

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 2

Jatkoin Knausgårdin elämäntarinan parissa heti saatuani ensimmäisen osan päätökseen. Toisen ja kolmannen osan välissä olin pakotettu pitämään taukoa, kun kirjaston varauslista eteni liian verkkaisesti.

Pidin toisesta kirjasta todella paljon. Siinä Knausgård keskittyy lähihistoriaansa eli käytännössä aikaansa Ruotsissa, jonne hän muutti Norjasta jätettyään ensimmäisen vaimonsa. Taisteluni 2 kuvaa Knausgårdin asettumista uuteen maahan, kamppailua toisen romaaninsa kanssa ja uutta parisuhdetta, joka tuo mukanaan lapsia ja lapsiperheen arjen. Teos rakentuu vinkeästi sisäkkäisistä kertomuksista, joissa Knausgård palaa aina taemmas ajassa, kunnes palaa taas aloittamaansa kertomukseen ja aikatasoon. Knausgård kuvaa kertomusten lomassa suomalaisen näkökulmasta mukavan piikikkäästi Ruotsin epäkohtia. Näitä ovat esimerkiksi hysteerinen suhtautuminen ruokaan ja ruokavalioon, lapsien kasvattamiseen, laskujen eräpäiviin ja yhdenmukaisuuteen. 

s. 379

Hän ei myöskään kaunistele uutta parisuhdettaan tai lapsiperheen arjen karuutta. Hän kuvaa hykerryttävästi mm. käyntiään vauvarytmiikkatunnilla, jossa voi hyvästellä viimeisetkin miehisyyden rippeensä, eikä salaa tylsistymistään isyyslomalla. Paljastamalla brutaalin rehellisesti omat ja läheistensä heikkoudet Knausgård saa kerta kaikkiaan ikävistä puolistaan huolimatta kiemurreltua itsensä vastustamattomasti lukijan suosioon.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 3

Romaanisarjan kolmas osa palaa ajassa taaksepäin ja toisen kirjan rakenteesta poiketen etenee varsin kronologisesti Knausgårdin lapsuusvuosista varhaisteini-ikään. Vain muutaman kerran kirjailija-kertoja tuo esiin aikuisen itsensä tai myöhempiä tapahtumia elämässään. Knausgård sukeltaakin ihailtavan taitavasti nuoruutensa mielenmaisemiin ja ajatuksenjuoksuun.

Suuressa osassa lapsuudessa on pelottava isä, jolta ei liikene ymmärrystä heikkouksille tai vahingoille. Isän läheisyydessä on parempi syödä muronsa hapantuneen maidon kera kuin pyytää tuoretta tilalle tai jättää ateria syömättä. Tukea saa onneksi isoveli Yngveltä, joka elää samassa tilanteessa. Elämää on myös kodin ulkopuolella, joskin siellä pätevät lasten maailman lait, joissa erilaisuus ei todellakaan ole ansio. Kukkakuvioisessa uimahatussa saapuminen uimaharjoituksiin on suurin mahdollinen nöyryytys, ja kerran langetetusta tuomiosta on vaikea irtautua. Musiikista ja kirjoista löytyy kuitenkin pelastus.

Knausgård kuvaa mainiosti myös vaivihkaisen kiinnostuksen kasvun tyttöjä kohtaan. Ekaluokkalainen Karl Ove ei ymmärrä, miksi hän haluaisi katsella naisten takapuolia ja kuudesluokkalainen Karl Ove päättää rikkoa koulutoverin pussailuennätyksen tuoreen tyttöystävänsä kanssa: "Suumme olivat täynnä sitkeää sylkeä. Nyt oli kulunut seitsemän minuuttia. Neljä jäljellä. [...] Hän avasi silmänsä mutta ei katsonut minua vaan tuijotti taivaalle. Yhdeksän minuuttia. Kielen juurta särki. Yhä uutta sylkeä valui suupielistä. Hammasrautani kolahtivat välillä hänen hampaitaan vasten" (s. 421). Ennätyksestä huolimatta tyttöystävä panee välit poikki vielä samalla viikolla.

Kolmososaa oli mielenkiintoista lukea sen takia, että Knausgårdin hahmo oli jo niin tuttu. Hän on myös kuvannut jo ensimmäisessä osassa jonkin verran lapsuuttaan ja nuoruuttaan, ja siten kolmososaan oli todella helppo imeytyä mukaan ja tuntea sen maailma jo entuudestaan. Yhäkin siis Knausgård jatkaa lukijan houkuttelemista omaan verkkoonsa, josta tämän lukijan on ilmeisesti enää mahdotonta luikerrella irti. Suurin ongelmahan tällä hetkellä on se, että neljännen osan suomennos ilmestyy vasta syksyllä. Mitä tässä olisi muka siihen saakka tehtävä? On kai otettava mallia K:sta...

Inferno

Dan Brown: Inferno

Viittasin jo tovi sitten täällä tämänkertaiseen aiheeseeni eli äänikirjaversioon Dan Brownin tuoreimmasta dekkarista Inferno (2013). Enkeleiden ja demonien ja Da Vinci -koodin tavoin Infernossakin päähenkilönä on taidehistorian professori ja symbologi Robert Langdon. Jälleen hänen apuaan kaivataan, kun pahis uhkaa maailmaa kulkutaudilla ja Dante Alighierin Jumalaisen näytelmän helvettiosan kuvastolla. Tällä kertaa seikkaillaan Firenzen, Venetsian ja Istanbulin (kulttuuri-)historiallisilla paikoilla. Kirjan juoni kulkee jälleen kuin rasvattu kone: meno on alusta lähtien kovaa, luvut päättyvät cliffhangereihin ja pakkaa sekoittavia juonenkäänteitä on ripoteltu sopiviin väleihin. Välissä opitaan uutta Dantesta, friisiläishevosista ja vektoriviruksista.

Harmi vain, että sujuvaa juonta lukuun ottamatta teos on tekstinä aivan kamalaa kökköhöttöä. Luennoiva ja KAIKEN auki selittävä kerronta saa lukijan tuntemaan, että nyt opastetaan vähän yksinkertaista oppilasta, jonka omiin hoksottimiin ei parane luottaa. Niinpä lukijalle selitetään mm. sekoituskuulien toimintaperiaatetta ja kuvaillaan sama pahiksen maailmalle lähettämä video 3-4 kertaa. Mitään ei tarvitse päätellä itse, siitä Brown pitää huolen: "[S]mokkiasuinen mies hyppäsi bussista ja lähti juoksemaan katua pitkin pitäen viulukoteloaan suojassa takin alla. Hänellä oli ilmeisesti kiire konserttiin" (Levy 13, kappale 15). Lisäksi välillä kerrontaan on tungettu mitenkään mihinkään liittymättömiä faktoja, joilla nyt sattuu vain olemaan mukava briljeerata. Niin kuin että M. C. Escher on kotoisin Friisinmaasta. Jaahas.

Entä sitten päähenkilö Langdon? Tämä eideettisellä muistilla (mainittu ainakin kolmeen kertaan) varustettu professori on muiden hahmojen mielestä erittäin tyylikäs, jumalaisen älykäs ja ilmeisesti myös seksikäs. Lukijana kuvani tästä kadonneen Mikki Hiiri -kellonsa perään ulisevasta, kesken takaa-ajojen luentojaan muistelevasta pökkelöstä ei voisi olla erilaisempi. Millainen ihminen "hymyilee kärsivällisesti" ellei alentuva ääliö? Loput ajasta hän sitten hymyileekin "ovelasti".

Miksi sitten tartuin teokseen, kun tiesin jo aiemmasta kokemuksesta, mitä on luvassa? Kulttuurihistoriallinen puoli Brownin kirjoissa on oikeasti mielenkiintoinen, ja olen lukenut aikoinaan myös Danten runoelman Inferno-osion. Ajattelin, että äänikirjana Brownin teos ikään kuin solahtaisi lävitseni ilman vaivannäköä. Valitettavasti tällä kertaa aina niin luotettavan Lars Svedbergin vakavana pysyvä lukijaääni toi kahta kauheammin esiin tekstin ja hahmojen pöhköyden. Kuuntelimme Z:n kanssa kirjaa yhtä aikaa mutta erikseen ja jaoimme päivittäin naurut senhetkisen levyn höpsötyksistä.

[Tähän jokin analogia Brownin teoksesta ja imurin toiminnasta.]

Oscar-valvojaiset

...ja miten niistä selvitään hereillä? Syömällä lakkaamatta. 

Gaala oli tällä kertaa yllättävän hauska, kun juontaja Ellen DeGeneres päätti tilata pizzoja nälkäisille kollegoilleen ja otti Twitterin eniten uudelleen-tweetatun selfien itsestään ja Meryl Streepistä sekä spontaanisti kuvaan liittyneistä Jared Letosta, Jennifer Lawrencesta, Bradley Cooperista, Channing Tatumista, Julia Robertsista, Kevin Spaceystä, Brad Pittistä, Angelina Joliesta ja Lupita Nyong'osta ja tämän pikkuveljestä. HUH! 

Voittajavalintoihin olin kohtuullisen tyytyväinen, mutta vähän yllärinä tuli kymmenen ehdokkuutta saaneen American Hustlen jääminen täysin tyhjin käsin. Tärkeiden aiheiden leffat Dallas Buyers Club ja 12 Years a Slave palkittiin oikeutetusti. Etenkin tekniseltä toteutukseltaan ennen näkemättömän hieno Gravity ansaitsi myös pystinsä.

Gaalan ulkopuolella SIISTEIMMÄN tapauksen tarjosi - kuka muu muka?! - BENEDICT CUMBERBATCH tällä Uukakkosen pönötysposeerauksen photobombauksellaan!

Kuvan otti Mike Blake / Reuters

K ei urheasta yrityksestään huolimatta aivan selvinnyt hereillä lähetyksen loppuun asti.

Perhe: August - Osage County

Juuri ennen Oscar-gaalavalvojaisia ehdin vielä käydä katsomassa vuoden nimihirviöleffan ja kahden Oscarin ehdokkaan Perhe: August - Osage County (August - Osage County, 2013). Leffa perustuu käsikirjoittajansa Tracy Lettsin näytelmään, mikä näkyy myös elokuvassa, jossa hahmoja on lopulta vain kourallinen ja jossa yksi keskeisistä kohtauksista tapahtuu perheillallisella pitkän pöydän ääressä.

Elokuva kertoo perheestä, joka kokoontuu Oklahoman polttavan kuumalle tasankoseudulle Osage Countyyn perheen isän ensin kadottua ja sittemmin löydyttyä kuolleena. Perheeseen kuuluvat Meryl Streepin esittämä pillereitä popsiva teräväkielinen äiti, tämän kolme tytärtä perheineen ja äidin sisar perheineen. Benedict Cumberbatch esittää äidin kömpelöä sisarenpoikaa. Nimekkääseen näyttelijäkaartiin lukeutuvat myös mm. Julia Roberts, Chris Cooper, Ewan McGregor, Juliette Lewis ja Abigail Breslin. Streep ja Roberts ovat rooleistaan ehdolla parhaasta pää- ja sivuosasta, joskaan eivät taida tällä kertaa pystejä napata.

Näyttelijät ovatkin elokuvan parasta antia, sillä itse tarina on lopulta varsin säälimätön hahmoilleen. Pidin erityisesti siitä, että niin elokuvan naiset kuin miehetkin saivat olla ikäisensä näköisiä. Uurteet ja harmahtavat tyvikasvut näkyivät keski-ikäisten sisarusten ja vanhemman polven kasvoilla. Hahmojen ikäjakauma oli selvästi vaikuttanut myös elokuvan katsojakuntaan, sillä alle kolmekymppisenä - tai sanotaanko alle viisikymppisenä - taisin olla vähemmistönä katsomossa.

Näissä tunnelmissa vetäydyn hiljalleen lepäämään ennen yön koitosta. Myös K on vetäytynyt ihan omissa tunnelmissaan ammeen alle...

The Rosie Project

Graeme Simsion: The Rosie Project

Luin jokin aika sitten Hesarista tämän jutun uusiseelantilais-australialaisesta Graeme Simsionista ja päädyin sen myötä lukemaan kyseisen miekkosen esikoisromaanin The Rosie Project (2012, suom. Vaimotesti). Yllätyin hieman itsekin, kun löysin itseni lukemasta jotakin näinkin kevyttä ja romanttista ja höpsöä. Harhauduin kai - niin ennakkoasenteista kuin se onkin - kirjailijan sukupuolesta.

Miespuolinen on myös romaanin päähenkilö, genetiikan professori Don Tillman, joka on nerokas, mutta sosiaalisesti taidoton, ehkä jopa hieman autistinen nörtti. Don alkaa kaivata itselleen puolisoa ja luo yksityiskohtaisen kyselykaavakkeen, jonka avulla ihannepuolison olisi tarkoitus löytyä. Donin puolesta kyselyvastauksia haravoiva ystävä Gene lähettää tämän pakeille Rosien, joka paljastuu pian täysin epäsopivaksi vaimokandidaatiksi kyselyn ihannevastausten näkökulmasta. Silti Rosiessa on jotakin, joka saa Donin yhä uudestaan auttamaan Rosieta tämän omassa isänetsintäprojektissa.

Erinäisten mutkin jälkeen tarina saa tietysti onnellisen loppunsa ja Don oppii käyttäytymään sopivan normaalisti. Paksujen, henkilöhahmoihin keskittyvien romaanien ystävänä jäin kaipaamaan lisää syvyyttä hahmoihin - melko ohueeseen Rosien hahmoon, mutta myös kiinnostavaan Doniin. Olisin halunnut uppoutua vielä enemmän Donin järjestäytyneeseen, aikataulutettuun maailmaan ja yltiörationaaliseen ajattelutapaan. Nyt hahmo tuntui jäävän pelkäksi pintaraapaisuksi. Ehkä osasyynä tähän on, että Simsion oli ensin tekemässä kirjan tarinasta elokuvakäsikirjoitusta ja lisäsi siten vasta jälkikäteen tarinaan Donin sisäisen maailman kuvauksen.

Leffaversion (joka ilmeisesti on tekeillä) Donina mieleen tuli heti 1990-luvun Tom Hanks Forrest Gumpin hengessä. Toisaalta kirjassa Rosie näkee Donin Kuin surmaisi satakielen (To Kill a Mockingbird, 1963) Atticus Finchiä esittävän Gregory Peckin näköisenä, joten rooliin saattaisi sopia myös oikealla tavalla kulmikas australialainen Jonathan LaPaglia. Jään mielenkiinnolla odottelemaan, kenelle leffaversion rooli lopulta menee. Sitä ennen taidan keskittyä taas vähemmän höpsöön kirjallisuuteen, vaikka nyt äänikirjakuuntelussa onkin sellainen kökköyden huipentuma, että tulee hihiteltyä täysin väärissä kohdissa. Siitä kuitenkin lisää myöhemmin, nyt vuoroon asiantuntija-K.