One Hundred Names

Cecelia Ahern: One Hundred Names

Pienen äänikirjatauon jälkeen kirjaston laihasta tarjonnasta tarttui mukaan Cecelia Ahernin One Hundred Names (2012). Yleensä en tartu Ahernin kaltaisten kirjailijoiden – Cathy Kellyn, Sophia Kinsellan, Jojo Moyesin, Marian Keyesin jne. jne. – teoksiin. Ei sillä, etteivätkö kirjat varmasti olisi viihdyttäviä ja jopa hyvin kirjoitettuja, mutta chick litiin tiukasti kuuluva kaavamaisuus ja se pakollinen onnellinen loppu, jossa järkevä, itsenäinen nainen löytää itsensä unelmien miehensä käsivarsilta panee ennemmin tai myöhemmin kuitenkin miettimään, miksi tähänkin kirjaan on tullut kulutettua aikaa enemmän kuin leffaversion katsomiseen olisi mennyt. Äänikirja toimii aika hyvin kompromissina näiden välillä.

Cecelia Ahern nousi chic litin isoksi nimeksi heti esikoisteoksellaan P.S. I Love You, josta hämärästi muistan nähneeni leffaversion. Imelää, mutta irkkuaksentilla. Ihan yhtä imelä ei ole tämä tuorein teos, One Hundred Names, vaikka siinäkin esikoisteoksen tavoin keskeisessä roolissa on kuollut ihminen ja hänen viimeinen toiveensa. Plussaa tulee äänikirjan irlantilaislukijasta (Amy Creighton) - vähän höpsömpääkin kamaa kuuntelee mielellään. Tosin silti vihlaisee korvissa, kun ensimmäiset vihjaukset siitä, kuinka pomo alkaakin näyttää oikeastaan aika komealta, pääsevät lukijan suusta.

Päähenkilö on Kitty, toimittaja, jonka journalistinen maine on romutettu hänen syytettyään tv-ohjelmassa viatonta miestä lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Hän saa kuitenkin säälipalana vielä kirjoittaa jutun lehteen, jonka juuri edesmennyt päätoimittaja Constance on ollut Kittyn hyvä ystävä. Kittyn ja ystävän viimeisen keskustelun innoittamana Kitty päättää toteuttaa Constancen vielä toteuttamattoman juttuidean. Ongelma on vain, että tutustuessaan Constancen jättämään materiaaliin juttuideasta, paljastuu, että kyseessä on vain sadan nimen mittainen lista. Kitty etsii käsiinsä joukon listan nimistä ja yrittää löytää nimiä yhdistävän tekijän.

Kittyn löytämät ihmiset ja näiden tarinat ovat mielenkiintoisia ja lopun yhteinen bussimatka alkaa nousta jo aikamoisiin sfääreihin. Onneksi Ahern painaa kuitenkin jarrua lopuksi ja kirjoittaa Kittyn toteamaan, että vaikka ihmiset nyt vannovat pitävänsä yhteyttä toisiinsa, joukkoa tuskin saadaan enää ikinä kasaan. Myös Kittyn oma kohtalo jää jopa yllättävän levälleen lopuksi. Hyvä niin.

K:n levällään olo ei ole yllätys enää kenellekään.

Tappava ase

  Katsottiin Z:n kanssa kolmessa päivässä koko neliosainen Tappava ase –leffasarja (Lethal Weapon, 1987–1998). Kyseiset elokuvat ovat aitoja pre-9/11-toimintaleffagenren edustajia. Pahikset eivät ole kansainvälisiä terroristejä, korkeintaan ilkeitä apartheid-poliitikkoja tai hongkongilaisia rahanpesijöitä. Puolessa sarjan leffoista pahikset ovat itse asiassa kotimaista tekoa. Sankarit ovat omavaltaisesti toimivia poliiseja, joiden aseet laulavat leffan nimen mukaisesti. Huumori on machoilevaa ja räjähdykset suuria. Ennalta-arvattavuus on tietyllä tapaa jopa osa leffojen viehätystä. Kun poliisit ihmettelevät näkyvästi leffan alussa naulapyssyn toimintaa tai toisen poliisin kykyä paeta pakkopaidasta, tietää katsoja jo, mitä on luvassa myöhemmin.

Pääosassa ovat Mel Gibsonin ja Danny Gloverin esittämät poliisit Riggs ja Murtaugh. Ensimmäisessä osassa (1987) viisikymppisiään viettävä perheenisä Murtaugh saa parikseen vaimonsa kuolemasta itsemurhan partaalle masentuneen, uhkarohkeasti käyttäytyvän Riggsin. Selvitettävänä on Murtaugh’n ystävän tyttären kuolema ja siihen liittyvä huumebisnes. Vaarassa on lopuksi myös poliisin oma perhe. Toisessa osassa (1989) pari saa vahdittavakseen Joe Peschin esittämän Leo Getzin, joka on todistajana rahanpesujutussa, jossa vastapuolena on eteläafrikkalainen diplomaatti. Elokuvassa on myös yksi kuuluisimmista vessanpönttökohtauksista. Toinen yhtä tunnettu lienee Danny Boylen Trainspotting-leffassa. Kolmannessa osassa (1992) Murtaugh valmistautuu jäämään eläkkeelle ja Riggs esittelee sotavammojaan sisäisen tutkinnan Lorna Colelle (Rene Russo). Tällä kertaa pari saa vastaansa lain toiselle puolelle loikanneen ex-poliisin. Neljännessä osassa (1998) selviää, että Murtaughista on tulossa isoisä ja Riggsistä isä. Tämä tuo tiettyä varovaisuutta kummankin toimiin, kun he selvittävät salakuljetettujen kiinalaisten tapausta.

Kuten jo sanottu, leffat ovat hyvin tyypillisiä lajityypilleen. Vain selkeä tunnusmusiikki puuttuu, mutta senkin korvaa osasta toiseen toistuva saksofoni-soundtrack. Leffoissa toistuu muutamat hokemat (”I’m too old for this shit!”) ja Riggsin putoaminen jostain korkealta. Tämän viimeisen tajusin vasta nyt, katsottuani leffat perä perään, vaikka jokaisen osan olenkin nähnyt useamman kerran. Ensimmäisen leffan putoaminen – katolta, kahlittuna itsemurhakandidaattiin, poliisien tuomalle patjalle – on huomiota herättävin ja Riggsin itsensä aiheuttama. Viimeisessä Riggs jo yrittää olla putoamatta, kun ikä ja tuleva isyys alkavat jo painaa.

Nykyelokuviin verrattuna ennen kaikkea ensimmäisessä, vuoden 1987 osassa leikkaus tuntui paikoitellen suorastaan kankealta. Näyttäväksi tarkoitettu ikkunan läpi tapahtuva ampuminenkin menetti tehoaan, kun uhrin reaktio-otos oli liian lyhyt. Joskus myös tapahtumien ja tilojen jatkumot olivat leikkauksen vuoksi hieman vaikeaselkoisia. Hätkähdyttävältä tuntuivat myös maininnat ja yhteydet Vietnamin sotaan. Tuolloin kun sodan päättymisestä oli kulunut vain reilu vuosikymmen. Tosin vielä Vietnamia pöyristyttävämmältä tuntui Tappava ase 2:ssa keskeisesti esillä ollut Etelä-Afrikka, jossa apartheid-politiikka oli täydessä voimassaan. Siitä onkin annettava pisteet leffoille. Jo ensimmäisessä osassa afrikanamerikkalaisten Murtaughien jääkaapissa näkyi kuva, jossa vaadittiin apartheidin lopettamista. Toisessa osassa kantaa otettiin jo selkeämmin ja politiikan naurettavuutta korostettiin kohtauksessa, jossa Murtaugh esittää miestä, joka haluaisi muuttaa Etelä-Afrikkaan.

Pöhköä, paikoin jo kovin vanhentuneelta tuntuvaa toimintaa ja huumoria, mutta pelastaa kyllä sateisen päivän jos toisenkin.

Sateesta puheen ollen - tässä uitettu K.

Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

 Hesarin arvosteluilla on jännä vaikutus myyntilukuihin ja kirjaston varauslistoihin. Kun Tommi Kinnusen esikoisromaanin ylistävä arvostelu julkaistiin tuoreeltaan helmikuussa kirjan ilmestyttyä, ei mennyt kauaa, kun kirjakaupat jo myivät ei-oota ensimmäisen painoksen loputtua. Tätä kirjoittaessani Helmetin varauslistalla on 1117 lainaajaa. Ehkä jo vuonna 2016? Oma lukukappaleeni sattui Kahvila Mabillonia hakiessani nököttämään kirjaston ei varattavien Bestseller-kirjojen hyllyllä, joten en malttanut olla hyödyntämättä tilaisuutta.

Neljäntienristeys (2014) kertoo pohjoissuomalaisen sukutarinan 1800-luvun lopulta aina 1990-luvulle, ja suvun vaiheita tarkastellaan neljästä eri näkökulmasta. Ensin seurataan 1890-luvulta kätilönä toimineen Marian vaiheita. Maria on kouluttautunut, itsenäisesti pyörän selässä liikkuva nainen, joka kasvattaa naimattomana Lahja-tyttärensä ja sanoo suorat sanat isännille, jotka takovat emäntänsä vuodesta toiseen paksuksi. Lahja seuraa äitiään tiettyyn pisteeseen: ensimmäinen lapsi syntyy avioliiton ulkopuolella ja nainen ryhtyy valokuvaajaksi - yksityisyrittäjäksi siis. Puolisoksi ja lasten isäksi löytyy kuitenkin Onni, puuseppä, joka sotien jälkeen rakentaa perheelle valtavan talon saksalaisten polttaman tilalle. Lahjan ja Onnin poika Johannes nai Kaarinan, joka yrittää sopeutua asumaan samassa talossa etäisyyttä pitävän, vastahankaisen ja katkeroituneen anoppinsa kanssa. Lopuksi vielä palataan Onnin tarinaan, johon sisältyy tragedia rakastumisesta väärää sukupuolta olevaan ihmiseen aikana jolloin homoseksuaalisuus oli rikos.

Kinnunen osaa kyllä asiansa. Hän kuvaa tarkasti, mutta silti riittävän väljästi, jotta lukijalle jää vapaus kuvitella ja täyttää tarinan aukkopaikat. Juuri siten tarina värittyy eloon. Hahmoihinsa kirjailija suhtautuu lempeästi, mutta siloittelematta liikoja. Mikään hyvän mielen kirja Neljäntienristeys ei ole, vaikka muutaman vilauksen onnestakin se tarjoaa. Kaunista ja nopealukuista tekstiä ja mielenkiintoinen sivukatsaus pohjoisen Suomen vaiheisiin läpi 1900-luvun.

Jännä muuten, miten kätilö on valikoitunut päähenkilöksi kahdessa eri Pohjois-Suomeen sijoittuvassa kirjassa aivan lähivuosina.

K sijoittuu eteläsuomalaiselle parvekkeelle.

Kahvila Mabillon

Satu Waltari: Kahvila Mabillon

 Bongasin Hesarin nettisivuilta listauksen suositelluista 1950-luvun kirjoista. Heti ensimmäiseksi luetellun kirjan kohdalla kolahti Suvi Aholan kuvaus: "suloinen ja haikea rakkaustarina, kuin Richard Linklaterin Rakkautta ennen aamua -elokuvan varhainen edeltäjä". Siis kirjaversio ehkä maailman ihanimmasta leffasta? Tämä on luettava!

Satu (Mikan tytär) Waltarin esikoisteos, nuoruusmuistelma Kahvila Mabillon (1952) ei tuottanut pettymystä. Kuvaus vuoden 1951 Pariisista oli juuri sopivalla tavalla herkkä, cool ja hassu kaikessa ajatusvirtamaisuudessaan. Virkkeet voivat viedä yllättäviinkin suuntiin: "Nauroin ja nousin ja menimme ulos etsimään Louista, ja kaikki valot hehkuivat elävinä, ja puitten lehdet kiilsivät mehukkuuttaan, ja ohitse kiirehtivä nainen naurahti omalle kaula-aukolleen" (s. 107). 

Nuorten eksistentialistitaiteilijoiden elämä on vapaata ja helppoa: "Ja sai syödä hyvää leipää ja juoda viiniä suuresta pullosta ja haistella mansikoita ja soittaa kitaraa ja laskea marsut juoksemaan lattialle ja silittää kissaa, joka oli pieni ja pehmeä. Ja sai nauraa ja nojata päätään jonkun polviin ja katsella sinertävää taivasta, joka oli niin lähellä, ja sai kuulla lausuttavan sadannen kerran samaa, hyvin kaunista runoa" (s. 115). "Ça-tout'n" kuvaama 1950-luvun Pariisi on myös suvaitseva - homosuhteesta järkyttyy vain tyttö, joka luuli miehen olleen kiinnostunut itsestään. Lopulta on kuitenkin katkeransuloisen kotiinpaluun aika ja koko Mabillonin kanta-asiakasporukka hajoaa kukin suunnilleen. Toisin kuin Rakkautta ennen aamua -leffassa, tässä tapauksessa myös yhteystiedot on muistettu vaihtaa keskenään.

Ihana, ihana pieni kirja. Tämän ottaisin mielelläni omakseni hyllyyn. K nyt vaan ottaa koko hyllyn omakseen...

Ranskalaisen luutnantin nainen

John Fowles: Ranskalaisen luutnantin nainen

Luin vaihteeksi kirjan! Tosin siinä oli leffakansi. Mutta menköön tällä kertaa, sillä kannessa oli ihana Meryl Streep ja sitä paitsi leffaversio on ihan onnistunut poikkeuksellisuudessaan (siinä kuvataan filmiryhmää, joka kuvaa elokuvaa tästä kirjasta). Anteeksiantamattomampaa sen sijaan oli kirjoitus- ja lyöntivirheitä vilissyt teksti. Oikoluku, anyone? Edes 7. painokseen mennessä?

Kyseessä oleva kirja on John Fowlesin Ranskalaisen luutnantin nainen (The French Liutenant's Woman, 1969). Teos on rakkaustarina, kolmiodraama, joka sijoittuu 1800-luvun Englantiin. Teoksessa on kuitenkin muutama seikka, joka erottaa sen muista Austen-aikakauden tarinoista, vaikka siinä erään Austenin romaanin maisemissa seikkaillaankin. 

Kirjan kertoja sijoittuu tiukasti kirjoitusajankohtaan ja arvioi kohteitaan tästä myöhemmän aikakauden suomasta perspektiivistä. Kertoja kuvailee hahmojen ja nykyihmisen ajatusmaailmojen eroja ja arvioi niin hahmojensa ulkonäköä kuin tyyliä ja taide-esineitä 1960-luvun näkökulmasta. Kerrontaan sekoittuu anakronistisia aineksia, kun kertoja käyttää vertauksia, joissa esiintyvät mm. tietokoneet ja natsit. Yhden luvun aloittaa katkelma JFK:n kuolemaa käsittelevästä kirjasta. Kertoja valottaa myös laajemmin historiallista aikakautta viittaamalla etenkin nykyisyydestä katsottuna ajanjakson merkityksellisimpiin seikkoihin - Darwiniin, Marxiin, naisasialiikkeen syntyyn.

Kaikki tämä tekee kirjasta kirjallisuudentutkijan karkkipäivän ja ehdottomasti mielenkiintoista luettavaa, samoin kuin Fowlesin ratkaisu kirjoittaa teokseensa useita vaihtoehtoisia lopetuksia. Toisaalta nämä seikat etäännyttävät tehokkaasti lukijan hahmoista. Charles, Sarah ja Ernestina eivät nouse vereviksi ihmisiksi, vaan pysyvät kertojan paikoitellen jopa ylimielisen leikittelyn kohteina, pelkkinä aikakautensa edustumina.

K muuten edustaa hassua kasvissyöjäkissojen ryhmää.