sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Star Wars: The Last Jedi

Ajjaijai, se on täällä! Kolmannen Star Wars -trilogian keskimmäinen osa, The Last Jedi (2017), saapui kuin pelastava enkeli keskelle pimeintä talvea tuomaan Vastarintaliikkeen ilosanomaa maailmalle. Viime vuonna jouduttiin tulemaan toimeen irrallisella prequel-osalla, joka oli ihan mukiinmenevä, mutta josta en tänne kirjoittanut, koska saatoin nukahtaa muutamaksi hetkeksi kesken leffan. Ja taisi siinä olla jotain vauvahommeleitakin silloin meneillään. Nyt oli T teemavaatetettu ja lapsenvahdit varmistettu, joten Z ja minä kirmasimme katsomaan, tarttuuko Luke vielä valomiekkaan!

Episodi VIII:ssa oli jo karistettu edellisessä osassa vahvasti mukana ollut nostalgia ja ensimmäisen trilogian fiilistely. Nyt hypättiin jo täysillä uusiin tapahtumiin ja uusien sankarien matkaan. Rey löysi viimeisen jedin, Luken, edellisen osan lopuksi ja yrittää nyt saada Luken tulemaan Vastarinnan avuksi. Toisaalla Vastarinnan emoalus on vaarassa, kun sitä uhkaa polttoainepula ja Snoken johtama Ensimmäinen ritarikunta seuraa sitä kuin hai laivaa. Vastarinnan lentäjä Poen suunnitelmaa toteuttaen entinen storm trooper Finn, BB8-robotti ja uusi tuttavuus Rose (Kelly Marie Tran) lähtevät tuhoamaan ritarikunnan jäljitintä, jotta Vastarinnan alus pääsisi pakoon. Samaan aikaan Snoken oppipoika, Kylo Ren/Ben Solo ja Rey löytävät yhteyden, joka tuo heitä lähemmäksi toisiaan, ja yhtä elokuvan merkittävintä käännettä.

Koska kyseessä on trilogian keskimmäinen osa, en odottanut näinkään selvää päätöstä The Last Jedille. Oikeastaan leffa tarjosi monta kohtaa, johon se olisi jo voinut päättyä jatkuakseen viimeisessä osassa, mutta olen tyytyväinen, että loppuun saatiin vielä muutama odotettu kohtaaminen ja näyttävä taistelu suolaplaneetalla. Planeetan ohuen valkoisen suolakerroksen alta paljastuu verenpunaista maata, ja sanomattakin on selvää, että taistelukohtauksissa maan pöllyäminen näytti uskomattoman hienolta ja dramaattiselta. Todella tyylikäs ja kekseliäs toteutus. 

Leffa oli kaikkea mitä toivoa saattoi: onnistunut jatko-osa Tähtien sodan saagaan, täydellistä viihdettä, hienoja efektejä, söpöjä otuksia, mainioita sivuroolisuorituksia (mm. Laura Dern, Benicio Del Toro, Carrie Fisherin tytär Billie Lourd) ja vieläpä niin monta naispuolista sankaria, että Z sanoi epäilleensä, mahtaako Vastarintaliikkeeseen edes kuulua miehiä! Ensi jouluna on luvassa nuoren Han Solon tarina, ja sitten kahden vuoden päästä päätösosa trilogialle. Toivon mukaan kuningatar Leian kohtalo saadaan päätettyä tyylillä, nyt kun Carrie Fisher ei ole enää saatavissa rooliin.

perjantai 29. joulukuuta 2017

House of Cards



Viimein viime kesän alussa tartuttiin Z:n kanssa tähän Netflixin yhteen ensimmäisistä lippulaivasarjoista (2013-), ja hitaasti nautiskellen saatiin joululomalla urakka päätökseen. Nyt sarjasta on olemassa jo viisi kautta, ja näiden kausien aikana todellinen maailma on yhtäkkiä lakannut muistuttamasta sarjaa ja sarja alkanut muistuttaa tosielämää. Lisäksi pääosaa esittävä Kevin Spacey sai nimensä lokaan osana Hollywoodin ahdistelijaskandaalia, minkä vuoksi näyttää todennäköiseltä, että sarjan kuudennella kaudella ei enää Spaceyä nähdä. Se on valitettavaa, sillä niin ääshouli kuin mies onkin voinut olla kulisseissa, ei miehen taitoa näyttelijänä voi kiistää.

Sarja kuvaa vallanhimoista voimapariskuntaa Frank ja Claire Underwoodia (Spacey ja Robin Wright), jotka pelaavat valtapeliään Washington D.C.:ssä. House of Cardsissa yllätti, ettei valtapeli rajoitu pelkkään poliittiseen juonitteluun, vaan henkiäkin on tarpeen tullen uhrattavissa. Ensimmäisellä kaudella Frank on kongressin jäsen ja Claire johtaa hyväntekeväisyysjärjestöä. Toisen kauden alussa Frank nousee varapresidentiksi, mutta taustalta löytyy jo hyvin kyseenalaisia keinoja virkaan pääsemiseksi. Kolmannella kaudella Frank on jo presidentti ilman ainoatakaan ääntä. Vähemmästäkin alkaa arvostus demokratiaa kohtaan rapautua. Kyseisellä kaudella myös Claire keskittyy uranousuunsa hankkiutumalla YK:n suurlähettilääksi. Keskeisessä roolissa kaudella on myös Uudesta Sherlockistakin tutun Lars Mikkelsenin esittämä tutunoloinen Venäjän presidentti Put… siis Petrov. Myös tulevat presidentinvaalit nousevat jo aiheeksi. Kauden lopuksi superpariskunnan välit alkavat kuitenkin rakoilla.

Neljännellä kaudella voimapari käy keskinäistä vääntöä, mutta vallanhimo, Frankin joutuminen ammutuksi, komea haastaja presidentinvaaleissa, samoin kuin ulkoinen vastustaja, uusi terrorijärjestö ICO, saa rivit taas tiiviiksi. Viidennellä kaudella Underwoodit ottavat Valkoisen talon valtaansa jopa kansan äänin, mutta kepulikonstit uhkaavat tuon tuosta paljastua, mikä vaatii jälleen uusia kepulikonsteja. Kausi päättyy jälleen uuteen tilanteeseen, joka ehkä jopa mahdollistaisi Spaceyn hahmon uloskirjoittamisen, mutta helppoa ratkaisua katsojat tuskin hyväksyvät.

Nykyisin sarjoissa nähdään yhä moniulotteisempia ja ristiriitaisempia hahmoja, mutta harvassa ovat kuitenkin Underwoodien ja heidän lähipiirinsä kaltaiset kierot lierot, jotka kuitenkin vetävät puoleensa viekkaudellaan ja härskiydellään ja tietenkin Frankin suorilla, kameraan kohdistetuilla välikommenteilla. Tosin vielä jäätävämpää on, kun toinen hahmo kääntää yhtäkkiä katseensa kameraan ja puhuttelee katsojaa. West Wing on vielä muutamaa pätkää lukuun ottamatta näkemättä, mutta aika kovan pohjan House of Cards asettaa poliittisille tv-sarjoille.

maanantai 4. joulukuuta 2017

Nix

Nathan Hill: Nix
Yllätin itseni ja lukaisin vaaperon päikkäreiden aikana Nathan Hillin yli 700-sivuisen esikoisromaanin Nix (The Nix, 2016, suom. 2017). Kiinnostuksen herätti mm. kirjailijan vertaaminen John Irvingiin, yhteen ikisuosikeistani. Ja komeilipa kirjan kannessa itsensä Irvingin kehukin (”Nathan Hill on huikeuden mestari.”). Itselleni teoksesta ei oikeastaan herännyt suoria yhteyksiä Irvingiin, mutta sen sijaan paikoitellen voimakkaastikin mieleen tuli Jussi Valtosen He eivät ole He tietävät TÄMÄ Finlandia-voittajaromaani.

Nix kertoo kymmenen vuotta sitä kirjoittaneen Hillin tapaisesta kirjailijasta, Samuelista, joka on jo vuosien ajan yrittänyt pusertaa esikoisromaaniaan paperille, mutta on juuttunut tylsään opetustyöhön chicagolaiseen collegeen ja käyttää vapaa-aikansa pelaten World of Elfcraft -nimistä nettipeliä. Samuelin äiti on hylännyt perheensä pojan ollessa varhaisteini, mutta pulpahtaa yhtäkkiä uudelleen Samuelin tietoisuuteen, kun tulee pidätetyksi heitettyään hiekkaa poliitikon naamalle. Kun kustantaja vaatii kustannussopimuksen purkamista ja ennakon palautusta korkoineen, keksii Samuel ehdottaa paljastuskirjan tekemistä otsikoihin nousseesta äidistään. Niinpä kirjailija lähtee selvittämään äitinsä hämyisiä taustoja.

Äidin taustan selvittämisen myötä sukelletaan vuoden 1968 Chicagoon ja tätä edeltäviin vuosiin Yhdysvaltain Keskilännessä, jossa äiti viettää nuoruutensa kärsien paniikkikohtauksista ja kuunnellen isänsä tarinoita norjalaisista taruolennoista, kuten näkistä, johon teoksen nimikin viittaa. Vuonna 1968 sukelletaan myös historiallisten hahmojen runoilija Allen Ginsbergin ja uutistoimittaja Walter Cronkiten päiden sisään, mikä tuo aina oman jännän lisäkerroksensa fiktioon. Pidän tekniikasta, kun se tehdään sopivan hienovaraisesti ja osana historian kuvausta, kuten esim. E. L. Doctorowin Ragtimessa (1975), ja Nixissä Hill hoitaa homman tyylillä kotiin.

Välillä käydään myös vuodessa, jolloin äiti jättää perheen ja jolloin Samuel tapaa ikäisensä kaksoset, jotka vaikuttavat vielä aikuisenakin hänen elämäänsä. Kirjan nykyhetkessä Samuelin vaivana on kirjaprojektin lisäksi hankalaksi heittäytyvä opiskelija ja apuaan pelimaailman ulkopuolella tarjoava himopelaaja Pwnage. Juuri yliopistomaailman ja internetin syövereiden kuvauksessaan teos muistuttaa Valtosen kirjaa. Molemmissa on myös keksitty i-tuote: Valtosella älypuhelimen uusi muoto iAM ja Nixissä alkuaikojen Facebookia muistuttava some-sovellus iFeel. Valtosen kirjasta pidin kovasti, enkä voi sanoa, ettenkö olisi Nixistäkin pitänyt, joskaan se ei yhtä vahvasti jäänekään mieleen pyörimään. Mutta nimen sentään muistan.

tiistai 14. marraskuuta 2017

Suurin kaikista

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista
Ruotsalainen rikosromaani, joka ei edusta nordic noiria...onko se mahdollista? Malin Persson Gioliton romaani Suurin kaikista (Störst av allt, 2016, suom. 2017) taitaa olla tällainen. Nyt ei pääosassa ole nuhjuisia ja kulmikkaita poliiseja tai etsiviä, vaan 18-vuotias eliittilukion oppilas, joka on syytettynä koulusurmasta. Mistään kepeästä aiheesta ei siis tosiaan ole tässäkään teoksessa kyse.

Maja on hyvin toimeentulevien vanhempien melko tavallinen tytär, joka käy samaa koulua parhaan ystävänsä Amandan kanssa. Majasta kiinnostuu myös törkyrikkaan isän ongelmainen poika Sebastian. Vajaata vuotta myöhemmin Sebastian makaa kuolleena Majan sylissä ja Amanda ja kolme muuta lojuvat ammuttuina luokkahuoneessa. Maja joutuu vankilaan odottamaan oikeudenkäyntiään. Kirja seuraa Majan oikeudenkäynnin kahta käsittelyviikkoa ja lopputulosta. 

Tapahtumien kertojana toimii Maja, joka välittää teoksen alussa vähintäänkin aavistuksen rasittava kuvan teiniangsteineen ja maneerisine kerrontakeinoineen. Tarinan edetessä Majan kuori kertojana alkaa kuitenkin pehmetä, mutta loppujen lopuksi on todettava, että liian vähän, liian myöhään: en jaksanut olla kovin kiinnostunut Majan kohtalosta. Ehkä jonkinlaista psykologista syvyyttäkin olisin kaivannut tällaisen rikoksen yhteyteen. Nyt syinä tapahtumille tuntuvat lähinnä olevan huumesekoilut ja harvinaisen mielipuolinen isä-poika-suhde.

Pysyn kannassani ja säilytän edelleen etäisen suhteeni rikosromaaneihin.

torstai 26. lokakuuta 2017

Yösyöttö



Tämähän se oli osoittautua murheenkryyniksi. Viimeisiä vanhenevia leffalippuja oli säästelty tätä varten, mutta ahneeksi yltynyt Finnkino sai nenilleen ja leffa vedettiin pois sen teattereista. Onneksi uusilta kotinurkilta pääsee nopeasti Bio Grandiin, jossa leffa pyöri. Ja leffahan oli nähtävä, koska se oli kuvattu vanhoilla kotinurkilla ja sitä paitsi siinä seikkaili kovin samanikäinen bebbeleissön kuin meidän T.

Yösyöttö (2017) perustuu Eve Hietamiehen samannimiseen kirjaan vuodelta 2010. Leffaversion on ohjannut Marja Pyykkö. Pääosassa Yösyötössä on kuitenkin Antti-niminen mies (Petteri Summanen), josta tulee yksinhuoltaja vastasyntyneelle lapselleen, kun vaimo karkaa synnytyslaitokselta suoraan Espanjaan löytämään itseään. Antti arpoo, mitä kertoo niin kotikäynnille tulevalle neuvolantädille kuin isälleen ja veljelleen, saati työnantajalle, naapureille ja perhekahvilan Ennille (Marja Salo). Tästähän tietysti seuraa huumoria, mutta myös keksityn oloisia konflikteja. Siellä täällä esiin nousevat yhäkin tutut oletukset isästä äidin ”apurina” ja siinä leffa on tietenkin paikallaan osoittamassa, että mies pärjää siinä missä nainenkin (lukuun ottamatta alun löperöä korvikkeenmetsästyskohtausta). 

Odotukset olivat ehtineet kohota turhan korkealle, mutta olihan leffa kuitenkin mukava maanantai-illan viihdyke. Pisteet on annettava itse Bio Grandin tunnelmallisen salin lisäksi leffassa nähdyille tutuille maisemille ja tietyille, kovin tutunoloisille tilanteille ja tunteille, joita Antti kohtaa. Puolikkaaksi vitsiksi Yösyötössä jää kätilön alussa painottama röyhtäytysohje. Jenkkikomediassa jossain vaiheessa leffaa ohje olisi todellakin tullut tarpeeseen. Tähän liittyen olisin toivonut leffaan ylipäätään enemmän kanssakäymistä Antin ja vauvan välille, koska uskokaa tai älkää, vauvoista voi oikeasti olla iloakin ja vauvat osaavat olla aikamoisia humööristejäkin.

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Matkalla kotiin

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin
Kirjaston varauspalvelu yllätti nopeudellaan, kun luulin yhä olevani noin viidennellä sadalla sijalla, mutta sainkin jo saapumisilmoituksen Yaa Gyasin (s. 1989!) kehutusta esikoisteoksesta, Matkalla kotiin (Homegoing, 2016, suom. 2017).

Romaani kertoo kahdesta toisilleen tuntemattomaksi jäävästä nykyisen Ghanan alueella syntyneestä sisarpuolesta ja heistä versovista tulevista sukupolvista. Jokainen luku kertoo jommankumman sisaren suvun tarinaa aina yhden sukupolven kerrallaan. Toinen sisaruksista, fantiheimon ašantiorjanaisen synnyttämä Effia, naitetaan brittikomentajalle, joka työskentelee orjakaupan parissa Cape Coastin linnoituksessa. Effian suku jää näin Afrikan puolelle. Esi sen sijaan napataan ašantikylästä ja viedään Cape Coastin kautta orjaksi Yhdysvaltoihin.

Sukupolvien tarinat kääriytyvät historian vaiheisiin, ja vaikka Afrikassakin soditaan ja otetaan toisia heimoja orjiksi, on etenkin Yhdysvaltoihin joutuvan sukuhaaran tarina paikoin julmaa luettavaa – vaikka Gyasi ei väkivallalla mässäilekään. Fyysinen väkivalta on vain yksi osa Esin suvun kokemaa julmuutta. Lapsia viedään vanhemmiltaan, orjilta kielletään heidän oma kielensä ja monen sukupolven kohdalla yhteys omaan sukuun katkeaa täysin. Etenkin juuri tämä juurettomuus kosketti, sillä pystyin itse seuraamaan siististi sukupolvien yhteyttä ja etenemistä sitä kuvaavasta sukupuusta kirjan alussa, mutta hahmot saattoivat kadottaa yhteyden vanhempiinsa pahimmillaan jo ennen syntymäänsä.

On uskomatonta, miten julmia ihmiset osaavatkin olla toisilleen – niille, joita kieltäytyvät näkemästä kaltaisinaan. Historiallisesti katsottuna rotuerottelun päättymisestäkin on vain kulunut vain hetki. Gyasin tekstin hienous on kuitenkin sen nouseminen näiden julmuuksien yläpuolelle ja oikeasti hienojen tarinoiden kerronta molemmin puolin sisarushaaraa. Teoksen nimikin jo kertoo, että lopussa haarat kohtaavat, vaikkakin tietämättään, ja kauas historiallisesta kotimaastaan joutunut Marcus palaa isoisoisoisoisoäitinsä maahan ja paikalle, josta orjalaiva lähti Esi mukanaan valtameren yli kohti Amerikkaa. Pidin kirjasta todella paljon ja nautin ennen kaikkea saada sukeltaa Ghanan alueelle jääneen sukuhaaran merkillisiin kohtaloihin, samoin kuin Toni Morrisonin Jazzin (1992) kaltaisiin tunnelmiin vievässä Willien tarinassa Harlemissa.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Lumotut



Lumotut (The Beguiled, 2017) on Sofia Coppolan tuorein ohjaustyö. Tajusin nähneeni kaikki Coppolan viisi aiempaakin ohjausta (Virgin Suicides, 1999; Lost in Translation, 2003; Marie Antoinette, 2006; Somewhere, 2010 ja Bling Ring, 2013) joten tässähän voi pitää itseään jo puolivahingossa ihan asiantuntijana! Tämä kuudes leffa on uusintaversio vuoden 1971 leffasta Korpraali McB, jonka ohjasi mm. Likaisen Harryn ohjannut Don Siegel ja jossa pääroolissa oli Clint Eastwood. Hieman sävyeroa siis eri versioiden ohjaajissa. Molemmat leffat perustuvat alun perin Thomas Cullinanin romaaniin, jota en tietenkään ole lukenut, koska muutenhan blogini nimi saattaisi jopa olla osuva.

Coppolan Lumotuissa Eastwoodin roolissa eli jenkkikorpraali McBurneynä nähdään Colin Farrell. Hänet löytää loukkaantuneena metsästä etelän puolella sijaitsevan tyttökoulun oppilas, joka taluttaa miehen paikattavaksi koululle. Siellä naisopettajat ja oppilaat alkavat piankin tuntea suurta vetoa vihollismieheen. Paljastamatta sen enempää juonesta leffa muuttaa jyrkästi suuntaansa yhteisen illallisen jälkeen. Leffa muistuttaa tunnelmaltaan paitsi Coppolan esikoista, Virgin Suicidesia, jossa siskokset tekevät yhdessä itsemurhan, myös Peter Weirin vuoden 1975 Huviretki hirttopaikalle -leffaa (Picnic at Hanging Rock), jossa joukko koulutyttöjä opettajineen katoaa kesken kesäretken. Jotain kammottavaa näissä tällaisissa pinnalta kovin puhtoisissa ja viattomissa eristäytyneissä ryhmissä aina on. Niinpä selkäkarvat nousevat pian pystyyn Nicole Kidmanin esittämän johtajan koulussa, jonne vain kourallinen oppilaita ja Coppolan luottonäyttelijän Kirsten Dunstin esittämä opettajatar ovat jääneet värjöttelemään kesken ympärillä riehuvan sisällissodan. Kaikkea kiitosta karmivuudesta ei tosin voi antaa naisryhmälle, sillä myöskään McBurney ei ole niin puhtoinen kuin antaa olettaa.

Kauniisti kuvattu ja ihan kiinnostavakin leffa kertaalleen katsottuna, mutta koska en ole nähnyt Siegelin versiota, saati lukenut Cullinanin kirjaa, on vaikea sanoa, onko Coppola versiossaan tehnyt jotain, mikä erityisesti nostaisi sen tarpeelliseksi uudelleentulkinnaksi aiheesta.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Sully & Logan Lucky

Läppärin avaaminen on nykyään niin työlästä ja kiusallista, että kuun leffakokemukset on jäänyt kirjaamatta ylös. 



Netflix tarjosi ihan kotitelkkarista viime vuonna valmistuneen, Clint Eastwoodin ohjaaman Sully-leffan, joka kertoo - tietenkin - tositapahtumiin perustuvan tarinan matkustajakoneen onnistuneesta hätälaskusta Hudson-jokeen vuonna 2009 kapteeninaan Chesley ”Sully” Sullenberger. Sullysta tuli välitön sankari, kun lintuparvea päin lentäneen koneen molemmat moottorit sammuivat pian nousun jälkeen ja lentokapteenin oli nopeasti ratkaistava, mihin saa koneensa laskettua New Yorkin pilvenpiirtäjien lomassa.

Tarinahan on hieno, ja kukapa muukaan kuin planeetan symppiksin näyttelijä Tom Hanks sopii kuin nenä päähän Sullyn rooliin. Leffan ongelma on kuitenkin draamaan puute. Itse hätälasku kestää vain muutaman minuutin ja kaikki matkustajat saadaan vedellä täyttyvästä koneesta järjestyksessä ulos siiville, joilta joella kulkevat alukset saapuvat heidät noukkimaan. Hurraa! Siispä jotenkin hakemalla haetulta ja turhanpäiväiseltäkin tuntuu, kun jännitystä rakennetaan lentoturmatutkinnasta ja epäilyistä siitä, olisiko Sullyn ja perämies Skilesin (Aaron Eckhart) kuitenkin ollut mahdollista ehtiä laskeutumaan jollekin lähialueen kentistä. Pisteet kuitenkin siis ehdottoman kiinnostavasta tositarinasta, napakasta puolentoista tunnin kestosta ja lopussa nähtävistä tosielämän Sullysta, Skilesista ja kyydissä olleista lentoemoista ja asiakkaista.

***



Logan Lucky (2017) on Steven Soderberghin tuorein ryöstöleffa. Sodergberghin ykkösteoshan on äärimmäisen cool kasinoryöstökomedia Ocean’s Eleven (2001), jonka jatko-osat tosin voidaan koettaa unohtaa. Logan Lucky on joissain arvosteluissakin varsin osuvasti nimetty juntti-Oceaniksi. Itse asiassa leffassa itsessäänkin viitataan tähän selvään vertailukohtaan. Logan Lucky on muutenkin kulttuuristen viittaustensa tasalla, ainakin GoT:in ystävät arvostanevat.

Leffan pointtina on autoradan ryöstö suuren autoilutapahtuman aikana. Juonta ovat punomassa Loganin veljekset, autoradan työmaalta potkut saanut Jimmy (Channing Tatum) ja sodassa kätensä menettänyt Clyde (Adam Driver). Kuskina toimii sisko Mellie ja räjäytyseksperttinä Joe Bang (Daniel Craig), joka tosin sattuu olemaan ikävästi telkien takana. Samaan aikaan Jimmyn tytär Sadie valmistautuu lapsimissikisaan. Ocean-tyyliin rosvojengi koostuu toisiaan täydentävistä osaajista ja ryöstö toteutetaan mitä ovelimmalla huijauksella, jossa katsojaakin taas vedätetään hetken aikaa. Vaikka leffasta puuttuukin Danny Oceanin jengin tyylikkyys, tekevät näppärä juoni, värikkäät hahmot ja hyvät näyttelijät siitä varsin viihdyttävän katselukokemuksen. Kiinnostusta herättää myös salaperäinen ensikertalainen käsikirjoittaja Rebecca Blunt, jonka todellisuutta on epäilty.

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Vanhempainvapaalaisen tv-sarjakatsaus, osa 4

Vaihdettiin taas Z:n kanssa vanhempainvapaavuoroa, joten otsikon nimeke pätee jälleen. Tällä kertaa tasapainoisesti draamaa ja komediaa:

Game of Thrones, kausi 7 (HBO)

No nyt! GoT:in toiseksi viimeinen kausi on viimein katsottu. Kausi oli aiempia lyhyempi, vain seitsemän jaksoa. Vauhti oli koko kaudella kova: jo kauden toisessa jaksossa nähtiin mm. kauan odotettu Jon Snow’n ja Daenerysin kohtaaminen. Neljänteen jaksoon mennessä ensimmäisellä kaudella eri teille lähteneet, yhä elossa olevat Starkin lapset olivat kohdanneet viimein toisensa. Toiseksi viimeisessä jaksossa mentiin jo sellaista vauhtia, että jakson tasokin jo kärsi, kun tapahtumien uskottavuus rapisi sitä mukaan, kun ensin Gendry juoksi maratonmatkan sprinttiaikaan, sitten viestinviejäkorpit hyödynsivät jonkin sortin hyperlooppia ja puolta vuorokautta myöhemmin Dani lohikäärmeineen olikin jo muurin tuolla puolen. Tällaista kiirettä on vaikea ymmärtää, kun katsojia on tähänkin saakka kiinnostanut seurata hitaasti eteneviä tarinalinjoja, eikä sarjan suosio osoita laskemisen merkkejä. Kauden tapahtumat noudattelivat pitkälti internetissä jo velloneita faniteorioita lähtien Jon Snow’n todellisesta perimästä ja päättyen viimeisen jakson viimeisiin kuviin. Jälleen henkensä sai heittää yksi keskeinen hahmo, kuten GoT:issa on tapana ollut – tosin tällä kertaa kuolemaa osattiin veikata jo kauden alusta, vaikka sen hetki koittikin vasta viimeisessä jaksossa. Paljon jää kuitenkin vielä asiaa viimeiselle, vain kuuden jakson mittaiselle kaudelle. Huhujen mukaan jaksot olisivat puolitoistatuntisia, mutta siltikin vähän jännittää, meneekö touhu tämän kauden kuudennen jakson tapaiseksi juosten kusemiseksi.




GLOW (Netflix)

GLOW (2017-) eli Gorgeous Ladies Of Wrestling on Netflixin 1980-luvulle sijoittuva komediasarjauutuus, jossa keskiössä on naisten vapaapainiohjelman tekeminen. Pääosassa sarjassa nähdään Mad Menistä tuttu Alison Brie, jonka säntilliset 1960-luvun kotirouvan mekot ovat vaihtuneet permikseen ja jumppatrikoisiin. Hieman järkyttävästi Brie nähdään harrastamassa seksiä myös Mad Menistä tutun Rich Sommerin hahmon kanssa. Pete Campbellin vaimo ja Harry Crane! Eeeei! 

Brien hahmo on Ruth, tarjoilijana työskentelevä näyttelijä, joka alkaa olla valmis rooliin kuin rooliin. Ruth löytää tiensä uuden tv-ohjelman koekuvauksiin. Ohjelma paljastuu vapaapainiksi, josta mm. Hulk Hogan on jo noussut tunnetuksi. Ohjaajaksi on palkattu omintakeisista indie-töistä tunnettu auteur Sam Sylvia (Marc Maron, jolla on Netflixissä muuten myös oma stand-up-spesiaali) ja tuottajana toimii säilykkeillä rikastuneen perheen musta poika, Bash (Chris Lowell). Painijoiksi värvätään värikästä joukkoa lähtien kampaajista Olympia-urheilijaan ja oman elämänsä susinaiseen. Treenisalilla tapahtuvan riidan seurauksena myös Ruthin äitiyslomalla oleva saippuatähtiystävä Debbie (Betty Gilpin) hyppää kiiltäviin trikoisiin ja alkaa harjoitella vapaapainiliikkeitä. Sarjan taustalla ovat Orange Is the New Blackin tekijät, mistä johtuen naishahmot ovat muutakin kuin seksikkäitä leidejä leotardeissaan. Debbien maitoa falskaavat rinnat ja Ruthin kylmän järkevä suhtautuminen aborttiin ovat harvinaisen todentuntuisia kohtauksia muuten paikoitellen riemukkaasti yliampuvassa sarjassa. Jatkoa odotellessa!

torstai 31. elokuuta 2017

Kesä

Karl Ove Knausgård: Kesä
Ärrh! Sössin Kesä-varaukseni ja sain sen vasta elokuun puolella luettavakseni. Taktikoin hakevani kirjan varauksen viimeisenä noutopäivänä, mutta uusi lähikirjastoni olikin siirtynyt kesäaikaan ja mennyt kiinni 18 minuuttia ennen paikalle saapumistani. Ei muuta kuin uutta varausta kehiin ja uudelleen odottelemaan…

Kesä (2017) palaa romaanimuotoisen Kevään (2016) jälkeen aiempien vuodenaikojen esseemuotoon. Kesän kuiden välissä on kuitenkin aimpia osia pidemmät päiväkirjaosiot, joihin sisältyy myös ikään kuin pieni novelli, jossa Knausgård siirtyy kertomaan minämuotoista, tositapahtumiin perustuvaa tarinaa norjalaisaisesta, joka toisen maailmansodan lopussa karkaa itävaltalaismiehen mukaan. Novelli on hauska tyylikokeilu ja lukijan roolinkin nopeasti niksauttava leikki, kun Knausgård sekoittaa sen muun päiväkirjakerrontansa joukkoon varoittamalla lukijaansa seuraavassa virkkeessä vaihtuvasta kertojasta (s. 152-153):
Tähän saakka tässä tekstissä "minä" on tarkoittanut 47-vuotiasta, Ruotsissa asuvaa norjalaismiestä, jolla on vaimo ja neljä lasta, mutta kohta, tämän virkkeen päätyttyä, se tarkoittaa 73-vuotiasta naista, joka istuu eräänä kesäiltana kirjoituspöydän ääressä malmöläisessä asunnossa. Tuntuu oudolta istua tässä, kun en ole vuosiin kirjoittanut kirjeitä enkä ole koskaan pitänyt päiväkirjaa.
Esseet järjestyvät jälleen vuodenajan kuiden mukaisesti kolmeen osaan ja käsittelevät arkisia ilmiöitä ja asioita ja saattavat joskus karata kaukaisillekin poluille, kuten "Sähkövatkaimissa", jossa keittiövempaimen kuvailusta siirrytään löytämään ihmisyyden syvin merkitys. Knausgårdin kerronnassa viehättää jostain syystä myös hänen anteeksipyytelemätön rehellisyytensä (vaikka muutoin hän kuvaakin itseään vaivaantuneeksi ja sosiaalisesti jopa kömpelöksi) esimerkiksi perheen tavoista (s. 240-241):
Perheemme kuuluu niihin, jotka jättävät tavaransa talveksi ulos, ja joka toinen vuosi ostamme uuden grillin puhki ruostuneen tilalle, halvimman mahdollisen, koska tiedämme, että sekin jää talveksi pihalle.
Kesässä on myös kaksi esseetä, joissa käy ilmi Knausgårdin ja tämän vaimon ero. Ne on sijoitettu mielestäni hieman kummallisesti jo kirjan alkuun, josta ne luovat varjoaan loppuosalle kirjasta ja ennen kaikkea kuvauksille perheestä.

Aika aikansa kutakin. Taisteluni- ja vuodenaikasarjat ovat nyt valmistuneet ja Knausgårdin tekstien ydinperhe hajonnut. Kesän jälkeen Knausgård on kirjoittanut ainakin kirjan Edvard Munchin teoksista, mutta omaelämäkerrallisesta jatkosta ei vielä ole tietoa. Kenen elämästä sitä tämän jälkeen muka pitäisi lukea?

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Wonder Woman & Florence

Viime viikonloppuna tuli tehtyä koko vuoden ennätys: kaksi katsottua leffaa yhden viikonlopun aikana! Perjantaina päästiin Z:n kanssa elokuvateatteriin. (Ja sitä ennen syömään ja drinkillekin!) Sopivan alkamis- ja päättymisajan perusteella katsottavaksi elokuvaksi siilautui Wonder Woman (2017), joka positiivisten arvioidensa myötä oikeastikin kiinnosti.

Itse supersankarileffoihin suhteeni on hieman kaksijakoinen. Suursuosikkejani ovat olleet Tim Burtonin ja Christopher Nolanin Batman-tulkinnat, mutta Marvelin Avengers- ja nyt DC Comicsin Justice League ei nappaa pätkääkään. Enemmän synkeyttä ja sielun riutumista ja vähemmän avaruusrobottiörkkejä, kiitos. Ylipäätään pidän enemmän yhteen sankariin keskittyvistä leffoista, koska niissä saatetaan ehtiä keskittymään muuhunkin kuin mäiskintään.

Wonder Womanissakin keskityttiin Diane Princen (Gal Gadot) taustaan ja ensimmäiseen sankaritekoon ensimmäisen maailmansodan lopulla. Diane on amatsoniäidin ja Zeus-jumalan jälkeläinen, jonka Zeus on luonut aseeksi pahispoikaansa Aresta vastaan. Lapsuutensa ja nuoruutensa Diane saa elää todellisessa kuplassa – maailmalta piilossa näkymättömän kuplan sisällä olevalla paratiisisaarella, jolla amatsonit harjoittelevat taistelutaitojaan. Tapahtumat käynnistyvät, kun Chris Pinen näyttelemä jenkkisotilas Steve syöksyy lentokoneellaan mereen kuplan sisäpuolelle. Pian perässä lipuu saksalainen alus ja seuraa taistelu sotilaiden ja amatsonien välillä. Diane vakuuttuu Aresin paluusta ja lähtee Steven mukana kuplan ulkopuolelle etsimään velipuolivastustajaansa. Samaan aikaan antautumaan valmistautuvassa Saksassa kenraali Ludendorff (Danny Huston) suunnittelee viimeistä iskua kemistinsä kehittelemän supermyrkyn avulla.

Seuraa rymistelyä ja tietenkin hassuja sivuhahmoja, kuten Lucy Davisin (britti-Konttori) esittämä sihteeri ja ympäripäissään oleva skottitarkka-ampuja Charlie (Ewen Bremner, Trainspottingin Spud). Muissa rooleissa nähdään mm. Robin Wright ja David Thewlis (Potterien Remus Lupin). Sopivassa määrin nähdään myös feminismiagendaa, kun satoja kieliä osaava Diane lyö paitsi pahikset, myös brittiaristokraateilta luun kurkkuun, kun uskaltautuu naisena miesten keskelle päätöksiä tekemään aikana, jolloin brittinaiset vasta taistelivat äänioikeudesta. Myös aikakauden naisten muoti korsetteineen, kuristavine kauluksineen ja liikkumista vaikeuttavine helmoineen asetetaan vastakkain fyysiseen toimintaan tottuneen Dianen tarpeiden kanssa. Samalla toki vähän puolivillaisesti perustellaan, miksi Wonder Womanin pitää esiintyä pikkuruisessa supersankariasussaan.

Leffa oli mainiota perjantai-illan viihdettä, mutta ei loppujen lopuksi paljoa sen kummempaa. Ensisijaisesti nautin elokuvateatterikokemuksesta ja siitä, että onnistuin pysymään hereillä leffan loppuun asti.




***

Sunnuntai-iltana hieman jo silmät ristissä katsottiin Florence (2016), tositapahtumiin perustuva leffa oman elämänsä Idols-koelaulajasta, 1868-1944 eläneestä Florence Foster Jenkinsistä, joka omasta mielestään lauloi taivaallisen kauniisti klassista musiikkia. Tosiasiassa Jenkinsin Yön kuningattaren aaria oli aikamoista kynsien raapimista liitutaululla. Toisen maailmansodan aikaisessa New Yorkissa musiikki- ja taide-elämää perintörahoillaan tukenut Jenkins oli kuitenkin hellämielisten ihmisten ympäröimänä, ja nämä pitivät huolen, ettei Jenkins saanut tietää taidon puutteestaan. Kaikessa huonoudessaan Jenkinsistä tuli yllättäen kuitenkin niin suosittu, että hän myi kuuluisan Carnegie Hallin täyteen.

Jenkinsin roolissa nähdään jälleen itsensä likoon laittava Meryl Streep, jonka laulutaidot ovat tiedossa jo mm. Mamma Mia! -musikaalista (2008). Jenkinsin hyväsydämistä, platonista nuorempaa aviomiestä St. Clairia esittää harmaantunut Hugh Grant ja epäuskoisena säestäjänä nähdään Rillit huurussa -sarjan Wolowitz eli Simon Helberg. Ohjaajana toimii tositapahtumiin perustuvien (lähi-)historiallisten elokuvien erikoismies, Stephen Frears (The Queen (2006), Philomena (2013)).

Seurauksena on nätti pieni elokuva, josta päällimmäisenä jää mieleen hämmästys ihmisten kiltteydestä. Joskus näinkin. 


maanantai 24. heinäkuuta 2017

Logan



Liian nopeasti ohi kiitänyt viikonloppu päätettiin Z:n kanssa leffailtaan pikkuihmisen painuttua unten maille. Valittiin vuokraleffaksi kehuja saanut Logan (2017), joka olisi kiinnostanut nähdä jo elokuvateatterissakin. Logan on osa X-Men-elokuvasaagaa, josta olen täällä ja täällä raapustellut.

Toisin kuin viime vuosien sarjassa, jossa on kerrattu professori Xavierin ja Magneton tarinaa aina 1940-luvulta lähtien Apocalypsen pastellinsävyiseen 1980-lukuun, nyt ollaan lähitulevaisuudessa, tarkemmin ottaen vuodessa 2029. Vanhentunut Logan eli Wolverine (Hugh Jackman) elättää itseään autonkuljettajana lähellä Meksikon rajaa. Ränsistyneellä farmilla hänen kanssaan elää albiinomutantti Caliban (Stephen Merchant) ja hauras Charles Xavier (Patrick Stewart), jonka mieli on nykyisellään vaaraksi ympäröivälle maailmalle ilman turruttavaa lääkitystä. Elokuvassa vihjataan vuoden takaiseen Xavierin mielen aiheuttamaan tapahtumaan, jossa ilmeisesti suurin osa mutanteistakin on saanut surmansa. Uusia mutantteja ei toisaalta ole syntynyt enää aikoihin.

Varsinaiset tapahtumat saavat alkunsa, kun meksikolaisnainen tulee pyytämään Wolverinen apua. Naisella on pahikset perässään ja mukanaan tuimailmeinen mykkä tyttö (Dafne Keen), joka olisi kuljetettava Etelä-Dakotaan. Alkaa synkkä pakomatka, jossa veri roiskuu ja ruumiita syntyy. Logan on leffana huomattavasti tummempi, verisempi ja raaempi kuin X-Menin muut, sarjakuvamaisemmat osat. Itse asiassa X-Menien menneisyys ja loiston päivät näyttäytyvätkin elokuvassa nimenomaan Laura-tytön lukemien Ryhmä-X-sarjakuvien muodossa.

Pahiksena leffassa nähdään Richard E. Grantin (kertymänaama, joka on vilahtanut niin Girlsissä, Downton Abbeyssä kuin Game of Thronesissakin) esittämä tohtori Rice, joka vertautuu Loganin omaan menneisyyteen kuuluvaan William Strykeriin. Ricen robottikätisenä kätyrinä toimii Boyd Holbrookin esittämä hahmo. Lopussa tietenkin paha saa palkkansa, mutta tällä kertaa sankaritkaan eivät selviä ehjin nahoin. Tästä selkein osoitus on lopputekstien jälkeisen jatko-osa-teaserin puuttuminen.

Logan ei nouse X-Men-leffojen suosikikseni, vaikka siinä onkin uutta ja erilaista karheutta. Väkivalta tuntui itsestäni jo hieman liialliselta. Kehuja ansaitsee kuitenkin nuori Dafne Keen Lauran roolistaan. Suorituksessa on samanlaista intensiivisyyttä kuin Låt den rätte komma in -ruotsalaiskauhun (2008) pääosan näytelleessä Lina Leanderssonissa.

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Hidden Figures: varjoon jääneet



Meillä on ollut juhannuksesta lähtien päällä muuttorumba, jossa päivät ovat jatkuneet aamusta yöhön, kun työpäivän jälkeen on ensin pakattu ja nyt purettu. Hommaa riittää vielä, mutta päätettiin viettää väli-ilta lettujen ja leffan parissa. Elisa Viihde tarjosi ensimmäisen vuokrauksen ilmaiseksi, ja päädyttiin tsekkaamaan Hidden Figures (2016), koska siinä oli Z:lle avaruushommia ja minulle naisasiahommia ja Mahershalalalalali.

Leffa kertoo tositarinan NASA:n laskentaosastolla työskennelleistä mustista naisista rotuerottelun viimemetrillä 1960-luvun alussa, kun kilpailu avaruuteen pääsystä käy kuumimmillaan. Mustat naismatemaatikot tekevät tärkeää taustatyötä tarkastaen insinöörien laskelmia. Keskiössä ovat itsekin insinööriksi haluava Mary Jackson (Janelle Monáe), mustien naisten osastoa ilman nimikettä johtava Dorothy Vaughan (Octavia Spencer) sekä Katherine Goble, sittemmin Johnson (Taraji P. Henson), joka pääsee laskijaksi Mercury-ohjelmaan, jota johtaa Kevin Costnerin esittämä fiktiivinen hahmo. Taitavana lentoratojen laskijana Katherine saa positiivista huomiota, mutta joutuu yhä kulkemaan naisille pakollisissa korkokengissä lähes kilometrin matkan toiselle puolelle tutkimuskeskusta, jossa sijaitsee mustien naisten vessa.

Ylipäätään elokuvassa korostuu paitsi naisten, ennen kaikkea mustien syrjintään liittyvä uskomaton absurdius. Toisaalta jollain tapaa tätä taustaa vasten on kenties helpompi tajuta maan nykyisenkin presidentin valinta. Sekopäisestä separate but equal -hulluudesta kun ei loppujen lopuksi ole niin kovin monta vuosikymmentä. Luonnollisesti leffassa näytetään naisten onnistumiset sortoa vastaan. Eniten keskitytään Katherineen, mutta mielenkiintoisia ovat myös Dorothyn ja Maryn tarinat. Dorothy kiinnostuu tutkimuskeskukseen hankitusta ensimmäisestä IBM-tietokoneesta, opiskelee sen ohjelmointikielen ja valmistaa oman osastonsa sen käyttäjiksi, kun ihmislaskijat jäävät koneen myötä auttamatta liian hitaiksi. Mary taas joutuu taistelemaan tiensä oikeuden kautta iltakursseille valkoisten kouluun, jotta saa riittävän pätevyyden hakeakseen NASA:n insinööriksi.

Leffa on kunnon altavastaajatarina ja lopussa vielä esitellään todelliset naiset Hidden Figuresin takana, joten elokuva täytti kaikki omat historiallisen tositarinan vaatimukseni. Niin ja Mahershalalalalali. Siis Mahershala Ali, oikealta nimeltään Mahershalalhashbaz Ali. Moonlightista sivuosa-Oscarin voittanut Ali näyttelee leskeytyneen Katherinen uutta miestä, jota on kotikatsomostakin aika helppoa katsella… Seuraavaksi seurattavaksi sarjaksi voisikin valita jo kauan katselua odottaneen House of Cardsin, jossa kyseinen herra Ali myös näyttelee.

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Uraanilamppu ja muita novelleja

Harri Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja
Olen vuosia sitten muistaakseni lukenut pari Harri Salmenniemen runokirjaa (ainakin Texas, sakset, 2010). En muista enää yksittäisiä runoja, mutta niistä jäi kielellä leikittelevä, kekseliäs ja yllättävä fiilis, minkä vuoksi innostuin lukemaan nyt myös Salmenniemen ensimmäisen novellikokoelman. Kokoelmasta tekee poikkeavan se, että osa novelleista rakentuu jo jonkin aiemman teoksen päälle. Taustamateriaalina Salmenniemi on käyttänyt niin muiden kirjailijoiden novelleja kuin lehtiartikkeleita kokeellisesta elokuvasta ja piilodepressiosta. Lisäksi yhdessä novelleista on Giovanni Battista Piranesin, italialaisen 1700-luvulla eläneen taidegraafikon kuvituksia mielikuvituksellisista, jättimäisistä vankilalinnoituksista.

Mitään koko teoksen läpäisevää punaista lankaa novelleille on hyvin vaikea nimetä – ellei sitten ehkä outous, joka kaikista välittyy tavalla tai toisella. Piranesin kuvituksia sisältävä ”Kompleksi” ja ”Fantastinen salaatti” yltyvät suuruudenhulluun liioitteluun. Ensimmäinen kuvailee jumalattoman kokoista rakennuskompleksia ja jälkimmäinen on dialogi, jossa emäntä tahi isäntä kuvailee vierailleen tekemäänsä salaattia (s. 47): 
Lehtisalaatin ja rucolan lisäksi siinä on erilaisia pehmeitä ja rapeita keräsalaatteja, eniten jäävuorisalaattia. […] Latinsalaattia on myös, samoin bataviasalaattia, jääsalaattia, tavallista ja sitten rapealehtistä, samoin käytin hieman liuskalehtistä jääsalaattia. Koristeelliset osat ovat lollo rossoa. Lehdet ovat rapeudeltaan pehmeiden ja rapeiden salaattien välimuotoa. Lisäksi on kiinalaista parsasalaattia, lactuca sativa var. angustana.
Tästä ainesten luettelointi vain kiihtyy ruokaryhmästä toiseen (s. 50):
Eteläisemmän makumaailman saavuttaakseni laitoin mukaan myös pitahayaa, pomeloa, rambutania, rumeliinia eli tangeloa, sapodillaa, salakia, taateleita, tamarilloja eli puutomaatteja, viikunaa ja viinirypäleitä. En tietenkään unohtanut lempimelonejani. […] Laitoin mukaan joitakin yleisimpiä juustoja. Kuten tavallista, päätin tälläkin kertaa suosia italialaisia. Niinpä salaatissa on bel paesea, bittoa, caprinoa, fontinaa, grana padanoa, mozzarellaa, parmesaania, pecorinoa, ricottaa, robiolaa, taleggiota ja tomaa. Lisäksi laitoin […]
"Kompleksin" kuvitusta.
Tarinoissa on samanlaista vinksahtaneisuutta kuin joissain David Foster Wallacen teksteissä. Kyseessä on omituinen yhdistelmä arkipäiväistä tuttuutta ja sen viemistä yli arkipäiväisen, jolloin novelleihin tulee kummallinen, paikoin naurattava ja etäännytettykin tunnelma. En osaa oikein paremmin kuvata tuota fiilistä, mutta teos jäi kihelmöimään päähän lukemisen jälkeenkin.

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Moab Is My Washpot, The Fry Chronicles & More Fool Me

Storytelistä löytyivät Stephen Fryn kaikki kolme omaelämäkertaa herran itsensä lukemana, joten kuuntelin ne kaikki! Muistelin kuunnelleeni elämäkerroista ensimmäisen, Moab Is My Washpotin (1997) joitain vuosia sitten, mutta taisinkin sekoittaa sen Fryn romaaniin The Liar (1991). Siispä kuuntelin sen hieman epäkronologisesti kahden myöhemmän osan perään. Vaan eipä haittaa.

Stephen Fryssa tiivistyy utelias sivistyneisyys – erotuksena sisäänpäin lämpiävästä snobistisesta sivistyksestä. Hän on kiinnostunut yhtä lailla klassisesta musiikista ja musikaaleista, hengen ravinnosta, huumeista ja penkkiurheilusta, ja suurin rakkaus hänelle tuntuu olevan kaikki teknologiaan liittyvä. Hän on nuoruudessaan ollut niin nuorisovankilassa kuin opiskellut Cambridgessa. Ihastuttavan eksentrinen hahmo.

Stephen Fry: Moab Is My Washpot
Tuoreimmassa muistissa olevassa Moab Is My Washpotissa Fry kuvaa omia lapsuus- ja nuoruusvuosiaan. Vuosiin sisältyy keskeisesti sisäoppilaitokseen siirtyminen seitsemänvuotiaana. Fry maalailee laveasti poikakoulujen elämää ja tapoja ja oman seksuaalisuutensa ja seksuaalisen suuntautumisen löytymistä. Hän kuvaa ensirakkauttaan Matthew’tä ja samoihin aikoihin alkanutta kiinnostusta näpistelyyn. Näpistely kasvaa luottokorttivarkauksiksi ja pakomatkaksi, joka päättyy Stephenin 18-vuotispäivän aikoihin, kun nuoren miehen liian huonokuntoiset kengät kiinnittävät hotelliväen huomion. Seuraa tuomion odottelua vankilassa ja päätös muuttaa suuntaa, jotta rikoskierteen sijasta edessä häämöttäisi pääsy Cambridgeen.

Stephen Fry: The Fry Chronicles
Moabin jatko-osa on The Fry Chronicles (2010), joka keskittyy päähenkilönsä Cambridge-vuosiin ja näitä seuranneisiin menestyksen vuosiin 1980-luvun viihdemaailmassa. Cambridgessa näytteleminen ja käsikirjoittaminen vievät Fryn mennessään ja hän tutustuu mm. pitkäaikaiseen näyttelijäpariinsa, Hugh Laurieen. Teos vilisee brittiläisen kulttuurimaailman nimiä, joista tällaiselta ignorantilta pohjoiseurooppalaiselta menee iso osa ohi. Fryn kanssa samoissa piireissä liikkuvat Laurien lisäksi mm. Emma Thompson, Rowan Atkinson, Kenneth Branagh, Ruuvit löysällä (The Fast Show) -sarjan Paul Whitehouse ja Charlie Higson, Linnunradan käsikirja liftareille (Hitchhiker’s Guide to the Galaxy) -kirjailija ja Fryn kaltainen teknologianörtti Douglas Adams jne. jne. Kaikista Fry osaa kertoa myös toinen toistaan mainiompia anekdootteja, joiden hauskuus ei onneksi aina edes vaadi hahmojen tuntemista etukäteen. Hauskoja tarinoita ovat mm. Fryn kertomus joutumisesta osaksi modernia aarrejahtia, jossa hänen faksillaan oli merkittävä rooli, ja yhtäaikaiset kahden elokuvan kuvaukset Cambridgen ja Oxfordin kampuksilla, josta seurauksena oli yksi täysi floppi ja yksi Oscar-voittajaelokuva.

Stephen Fry: More Fool Me
Elämäkertojen toistaiseksi viimeinen osa on More Fool Me (2014), joka keskittyy Fryn niin sanottuihin kokaiinivuosiin eli pitkälti 1990-luvun alkuvuosiin. Kirja jatkuu käytännössä siitä, mihin edellinen osa jäi, eli Fryn ensimmäiseen kokaiinikokeiluun. Fry suorittaa myös melko pitkällisen kertauksen edellisistä osista, mutta se ei sinänsä haittaa, vaikka kirjoittaja itse kovasti pahoitteleekin vanhoille lukijoille tai kuuntelijoille aiheutuvaa toistoa (äänikirjaversioissa on hauskasti otettu huomioon formaatin muuttuminen). Tämän jälkeen luvassa on aiheestaan huolimatta melko riemukkaita tarinoita Fryn kokaiininkäyttöön liittyneistä toilailuista. Samalla Fry kuvaa työprojektejaan. Teoksen lopussa on lisäksi pitkä pätkä päiväkirjamerkintöjä noin vuodelta 1993, kun tekeillä on Fryn toinen romaani, The Hippopotamus (1994). Päiväkirjamerkinnöistä pilkahtava ajankuva on nostalginen: Fry käy mm. Mel Gibsonin ohjaaman ja tähdittämän Kasvottoman miehen (The Man Without a Face, 1993) ensi-iltanäytännössä.

Elämäkertojen juonista on paha mennä esittämään kritiikkiä, vaikka eipä sille Fryn värikkään elämän vuoksi ole aihettakaan. Toisaalta Fryn tulkitsemana tylsemmätkin tarinat kuulostavat hurjan mielenkiintoisilta ja jopa paikoittaiset jaarittelut ja hyppäykset aiheesta toiseen sopivat erinomaisesti kuunnelmaversioihin teoksista. Monta leppoisaa vaunulenkkiä ja bussimatkaa ehti näiden tahtiin tehdä. Ja vielähän Frylla riittää tarinaa kerrottavaksi, joten mielenkiinnolla odotan, milloin mahdollisesti seuraa jatkoa...

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Vanhempainvapaalaisen tv-sarjakatsaus, osa 3

Otsikon titteli ei varsinaisesti tällä hetkellä pidä paikkaansa, kun vaihdoimme Z:n kanssa vuoroa kesän ajaksi, mutta toisaalta kyseisiä sarjoja tuli pääsääntöisesti katsottua otsikon kuvaamassa tilanteessa.

Breaking Bad (Netflix)

Jo pitkään olen halunnut katsoa tämän huumeidenvalmistajaksi ryhtyvästä syöpäsairaasta kemianopettajasta kertovan sarjan (2008-2013), ja tätä aloimmekin Z:n kanssa katsoa heti Netflixiin Uuden Sherlockin myötä sorruttuamme. Sarjan alussa Walter White (Bryan Cranston) saa syöpätuomion. Samoihin aikoihin huumepoliisissa työskentelevä lanko Hank ottaa Waltin mukaan huumeratsiaan. Syntyy idea perheen - pojan, vaimon ja vielä syntymättömän tyttären – elintason turvaamisesta metamfetamiinin valmistamisen ja myymisen avulla, ja Walt ryhtyy hommiin entisen oppilaansa, Jesse Pinkmanin (Aaron Paul) kanssa. Parivaljakon lisäksi sarjassa keskeisiin osiin nousevat mm. pikaruokaketjua vetävä Gus Fring, nallekarhumainen entinen poliisi Mike Ehrmantraut sekä lipevä lakimies Saul Goodman. Hahmot ovat värikkäitä, kuten myös sarjan tapahtumat. Breaking Bad on ajoittain erittäin brutaali ja pääosahenkilöt osaavat olla aika ajoin todellisia kusipäitä, joille ei oikeastaan edes toivo menestystä. Silti sarja piti herkeämättömästi otteessaan alusta veriseen loppuunsa. Ennen kaikkea tästä lienee kiittäminen sarjan kehittäjää, Vince Gilligania ja käsikirjoittaja-tuottaja Peter Gouldia. Tyypit ovat luoneet sarjan, jonka todella voisi uskoa olleen alusta lähtien kirjoitettu loppuun asti: niin sulavasti juonen osaset liittyvät toisiinsa kausien sisällä ja välissä. Loppu ei vaikuta Lost-tyyliseltä hatusta tempaisulta, vaan loogiselta päätökseltä viiden kauden tapahtumille. Tiukka sarja, joka kestänee aikaa ja uudelleenkatselukertoja.



Better Call Saul (Netflix)

Hah, vielä ei tarvinnutkaan päästää irti Breaking Badin maailmasta, sillä Gilligan ja Gould loivat sarjalle spin-offin (2015-) suoraan Netflixille. Better Call Saul keskittyy seuraamaan lakimies Saul Goodmania (Bob Odenkirk) ennen Breaking Badin tapahtumia, kun Goodman oli yhä nimeltään Jimmy McGill. Tosin kolmanteen kauteen edenneen sarjan kunkin kauden aloitusjaksossa nähdään myös lyhyt katsaus siihen, mitä Goodmanille tapahtui Breaking Badin jälkeen, kun tämä joutui vaihtamaan henkilöyttään ja oli varma, että päätyy vuoroesimieheksi nebraskalaiseen Cinnabon-kahvilaan. Saulin lisäksi sarjassa nähdään muitakin Breaking Badista tuttuja hahmoja, joista suurimmassa roolissa on oma suosikkini Mike (jonka kohtalo sinetöi suhtautumiseni Walter Whiteen). Kolmannella kaudella sarjassa nähdään jälleen Los Pollos Hermanosin vetäjä Gus Fring. Pienissä rooleissa nähdään myös hahmoja, joiden tunnistaminen Breaking Badista tutuiksi vaatii jo vähän paneutumista. Uusia hahmoja sarjassa ovat mm. Jimmy-Saulin veli Chuck, sähköallergiseksi itsensä diagnosoinut McGillin perheen ”kunnollinen” isoveli, sekä Kim Wexler, Jimmyn asianajajakollega ja jonkin sortin suhdeviritys. Vaikka tässäkin sarjassa sivutaan huumebisneksiä, keskittyy Better Call Saul enemmän veljeksien suhteeseen ja ennen kaikkea Jimmyn vaiheittaiseen muuttumiseen Saul Goodmaniksi. Päähenkilönä Jimmy-Saul on Breaking Badin Waltia ja Jesseä symppiksempi, mikä vuoksi hahmo onkin ihan ansaitusti saanut oman sarjansa.



Hakekaa kätilö! (Netflix & Areena)

Tiesin Hakekaa kätilö -sarjan (Call the Midwife, 2012-) ja sen pohjana olevien Jennifer Worthin muistelmien olemassa olosta, mutta oikeastaan vasta omakohtaisen kätilökohtaamisen jälkeen ja kaverin suosittelemana päädyin katsomaan sarjaa. Netflixissä on toistaiseksi sarjan ensimmäiset viisi kautta ja Areenassa oli kevään mittaan nähtävissä tuoreeltaan sarjan kuudes kausi. Sarja kertoo Lontoon East Endissä 1950-60-lukujen taitteessa työskentelevistä kätilöistä. Kätilöistä osa on nunnia ja kaikki asuvat nunnien kanssa Nonnatus-talossa. Itä-Lontoo kuhisee lapsia ja naisia, jotka synnyttävät vauvoja toisensa perään, joten kätilöillä riittää työtä. Suurin osa tuon ajan synnytyksistä tapahtuu lisäksi yhä kotona. Sarjassa nähdäänkin vielä alueen sodanjälkeinen infrastruktuurin rappio ja hiljalleen nousevat uudet asuintalot. Sen lisäksi nähdään valtava määrä pikkuruisia vauvoja, tekonapanuoria ja ajalle tyypillisiä sosiaalisia ongelmia. Alun perin sarjan pääosassa on itseoikeutetusti muistelmien kirjoittaja Jenny (Jessica Raine), mutta hän jää sarjasta pois jo kolmannen kauden jälkeen. Keskiössä pysyvät jonkin verran vaihtuva, mukavan värikäs kätilöiden joukko, lääkäri Turner ja talkkarin hommia hoiteleva Fred. Itse potilaat vaihtuvat pääsääntöisesti jaksoittain lukuun ottamatta Mullucksin perhettä, joka on keskiössä useammassa jaksossa, kun talidomidin vaikutukset alkavat ilmetä 1960-luvun alussa. Aiheet ovat usein vakaviakin, mutta sarjaa leimaa silti Sydämen asialla –tyylinen leppoisuus ja sydämellisyys. Kevyttä, miellyttävää katsottavaa. Papukaijamerkit ansaitsevat vielä erikseen koomikko Miranda Hart Chummy Noakesin roolistaan ja Pam Ferris sisar Evangelinan roolistaan.

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Salaisuuden kantaja

Kate Morton: Salaisuuden kantaja
Kesän kunniaksi teki mieli lukea jotain aavistuksen keveämpää, joten pyyhin pölyt tabletistani ja otin sillä lukuun Storytelistä löytyneen Kate Mortonin teoksen Salaisuuden kantaja (The Secret Keeper 2012, suom. 2016). Mortonilta olen pari vuotta sitten lukenut teoksen Hylätty puutarha, ja se oli mukavan joutuisa eri aikatasoihin sijoittunut lukuromaani. Myös Salaisuuden kantaja sijoittuu eri aikatasoille: tällä kertaa ollaan lähinnä toisen maailmansodan ajassa, vuodessa 2011 ja hetkellisesti 1960-luvulla. Australialaisen Mortonin teos sijoittuu edellisen tavoin pääsääntöisesti Englantiin, mutta pieni välipyrähdys tehdään myös Australian Queenslandiin ja siellä Tamborine Mountainille, jossa tuli vajaa kolme vuotta sitten itsekin käytyä. Todistusaineistona kuva!


Salaisuuden kantajassa tarina kehittyy 1960-luvulla kesäisenä päivänä tapahtuneen tapon ympärille. Tuolloin teini-ikäinen Laurel todistaa puumajasta, kuinka kotitalon pihaan saapuu vieras mies, joka kutsuu perheen äitiä nimeltä, jonka jälkeen äiti surmaa miehen kakkulapiolla (täytyy olla vähän erilainen kakkulapio kuin meikäläisen omistama…). Vuonna 2011 Laurelin äiti on heikossa kunnossa ja loppu on jo lähellä. Menneisyyden tapahtuma, joka on luokiteltu itsepuolustukseksi hyökännyttä kiertolaisukkoa vastaan, painaa edelleen Laurelin mieltä, joten hän päättää viimein penkoa äitinsä menneisyyttä. Selviääkin, että sodan aikana äiti on ollut sangen erilainen ihminen kuin on kaikille lapsilleen ja miehelleen ollut sodan päätyttyä.

Sodanaikainen äiti on ollut oikeastaan niin nihkeä hahmo, että kirjan puolivälin paikkeilla aloin jo tympääntyä teokseen ja sen vastenmielisiin hahmoihin. Vasta puolivälin jälkeen mielessäni heräsi epäilys, että Moranilla on muita suunnitelmia, mikä lisäsikin romaanin imua loppua kohden. Lopussa mentiin jo täysillä kohti katharsista ja reippaasti sen ylikin, niin hyvin oli romaanin palikat kirjoitettu loksahtelemaan kohdilleen ja hahmojen loput onnellisiksi. Liiasta loppuimelyydestä huolimatta Salaisuuden kantaja oli kuitenkin mukavan kepeä kesäkauden aloittaja, ja juuri sopiva uneliaille aamun työmatkoille. Ehkäpä taas parin vuoden päästä lukaisen seuraavan Moranin teoksen.

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Vanhempainvapaalaisen tv-sarjakatsaus, osa 2

Skam (Areena)

Norjalainen teinisarja on nyt kaikkien huulilla, eikä ihme. Jotenkin kummasti sarjan tekijät ovat saaneet aistittua paitsi tämän hetken nuorten meiningin, myös jotain laaja-alaisempaa, joka vetoaa teini-iän jo ylittäneisiinkin katsojiin. Toki suvereeni somen hyödyntäminen osana juonen kuljetusta ja tarinamaailman rikastamista toimii ja vie Uuden Sherlockin aloittaman some-viestien näyttämisen ruudussa huippuunsa. Parhaimmillaan sarjassa seurataan yli minuutin ajan paikallaan seisovaa hahmoa, joka vain näppäilee puhelintaan samalla kun kuvan päällä vilkkuvat lähetetyt viestit. Sarjassa seurataan joka kaudella eri päähenkilöä, joka kuitenkin kuuluu samaan kaveriporukkaan oslolaisessa lukiossa. Ensimmäisellä kaudella seurattiin Evaa. Toisella kaudella keskityttiin Nooraan ja kolmannella Isakiin ja tämän kaapista tuloon. Paraikaa käynnissä olevalla kaudella seurataan muslimityttö Sanaa. Viimeisin kausi on oikeastaan aiheeltaan kiinnostavin, sillä harvassa on tv:ssä nähdyt muslimityttöjen roolit. Sanavalmis ja tummaa meikkiä käyttävä Sana on hahmona piristävän erilainen ja kolmen kauden jälkeen on myös hienoa päästä kurkistamaan hänenkin kulissiensa taakse. Kaiken sarjassa kruunaa lisäksi hauskan kupliva norja teinislangeineen. Særr!

Nuoret ja lupaavat (Areena)

Skamin jäljissä löysin Areenan toisen norjalaissarjan, Nuoret ja lupaavat (Unge lovende), josta on toistaiseksi ilmestynyt kaksi kautta. Sarja on rakenteeltaan Skamia perinteisempi ja sen pääosassa on kolme parikymppistä naista. Ikiensä ja elämäntilanteidensa puolesta Nuoret ja lupaavat muistuttaakin Skamia enemmän Girlsiä. Sarja kertoo stand-upia tekevästä Elisestä (sarjan myös ideoinut Siri Seljeseth), jonka isä sattuu odottamaan lasta naiselle, joka ei ole Elisen äiti, jonka kanssa isä yhä on naimisissa. Muut päähenkilöt ovat Alex, joka haluaa näyttelijäksi ja Nenne, joka haluaa vakavasti otettavaksi kirjailijaksi. Sivussa käsitellään aikuistumista, ystävyyttä, parisuhdetta ja jopa mielenterveyttä – mutta kaikkea silti humoristisen otteen kautta. Vähemmän nakuilua kuin Girlsissä, mutta muutoin pohjoismaalaiselle lähestyttävämpiä hahmoja. Lämmin suositus tällekin!



Kolmetoista syytä (Netflix)

Netissä tuli muutaman päivän sisällä vastaan useampi maininta tästä jälleen kerran alun perin kirjaan perustuvasta teinisarjasta, joten päätin sitten vilkaista tämän, kun sattui sopiva tauko sarjojen väliin. Parasta ehkä jo tähän väliin mainita: en pitänyt sarjasta millään lailla. Kolmentoista syyn (13 Reasons Why) idea on kaikessa karmivuudessaan seuraava: teinityttö tekee itsemurhan, mutta sitä ennen väkertää seitsemän c-kasetillisen verran tilitystä syistään ja nimeää käytännössä kolmetoista syyllistä teolleen. Jutun juoneen kuuluu lisäksi, että tytön uskottu katsoo, että kasetit lähtevät itsemurhan jälkeen kiertämään jokaiselle ”syylliselle” vuorostaan. Sarja käynnistyy, kun tähän itsarityttö Hannahiin ihastunut Clay saa kasetit kuunneltavakseen. Ja auta armias, kundi kuuntelee kasetteja kuin ei olisi binge-katselusta kuullutkaan. Puolikas kasetti päivässä, jos sitäkään. Ja siinä välissä Clay tuskailee, syyttelee muita ja pelkää, milloin edessä on oma kasetti. Okei, tehdään selväksi: Hannahilla on muutama ihan oikea vastoinkäyminen elämässään ja hänestä lähtee somessa kiertämään muutama epäedullinen kuva. Verkkokiusaaminen ja seksuaalinen väkivalta ovat harvinaisen perseestä, mutta herranjestas, ei se tarkoita, että sen takia tarvitsee tehdä kivasti koristeltu kokoelma muinaista teknologiaa olevia tallenteita ja ryhtyä riutuvaksi marttyyriksi, joka nauhoillaan saa viimeisen sanan. Sitä paitsi itse Hannahin itsemurha oli suoranaista itsaripornoa, jossa hehkuteltiin pitkään ja huolella Hannahin istumista ammeessa ja molempien käsivarsien viiltämistä. Ällöttävää. Puolikas piste vanhoista teinirooleista tuttujen näyttelijöiden minirooleista (Gilmore tyttöjen Keiko Agena, Niin sanotun elämäni Wilson Cruz ja That Thing You Do! ja Ihmissusi Pariisissa -leffojen Tom Everett Scott).



Girls, kausi 6 (HBO)

Vuonna 2012 alkanut Girls päättyi tänä keväänä kuudenteen kauteensa. Edellisen kauden kohdalla pohdin, vieläkö seuraavalle kaudelle irtoaa uusia käänteitä. Ei tarvinnut jännittää, Lena Dunham oli kirjoittanut etenkin omalle hahmolleen aikamoisen elämänmuutoksen, kun Hamptoneille tehdyn haastattelukeikan jälkeen Hannah tulee raskaaksi Riz Ahmedin (The Night Of) esittämälle surffiopettajalle. Viimeinen kohtaaminen Adaminkin (Adam Driver) kanssa on luvassa. Vuosien saatossa Girls on kehittynyt omaksi merkkiteoksekseen, eikä sen tarvitse enää edes tiedostaa alkuaikojensa vertautumista Sinkkuelämään. Tämä tuodaan selvästi esiin sarjassakin: vielä ekalla kaudella Shoshannalla oli seinällään Sinkkuelämää-elokuvan juliste, tällä kaudella Hannah viittaa Chris Nothiin (tunnetuin Sinkkiksen Mr. Bigin roolistaan) Oikeuden ja kohtuuden näyttelijänä.

Catastrophe (Areena)

Teineistä ja nuorista aikuisista kertovien sarjojen perään vielä arvio yhdestä tämän hetken suosikeistani, Lontoosen sijoittuvasta Catastrophesta, joka kertoo nelikymppisistä Sharonista ja Robista, jotka saavat yhteisen lapsen lyhyen työmatkasuhteen seurauksena. Irlantilainen Sharon ja jenkki Rob opettelevat nopeaan tahtiin tuntemaan toisiaan ja perustamaan perhettä. Pariskunnan välinen huumori ja siitä kumpuava kemia on valtavirtakomedioista poikkeavaa. Sarja on jännä yhdistelmä lämminhenkisyyttä ja jopa Ricky Gervais -henkistä liian-noloa-katsottavaksi-komediaa, jota tunnusmusiikki korostaa. Sarjasta pyörii nyt Ylellä ja Areenassa tuoreeltaan kolmas kausi, jonka alussa perhe on kasvanut jo nelihenkiseksi, kun joukkoon liittyy perheen kuopus, jonka nimeä kukaan ei tunnu osaavan lausua.

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Vanhempainvapaalaisen tv-sarjakatsaus, osa 1

Viime aikoina on tullut katseltua telkkaria aika lailla, etenkin kun telkkarin ääressä on pystynyt pääsääntöisesti pysyttelemään hereillä, toisin kuin kirjojen ääressä. Alkuvuodesta Uuden Sherlockin tuoreimman kauden myötä meidänkin taloutemme siirtyi viimein Netflix-aikaan, joten katseltavat sarjat eivät ole heti loppumassa – etenkään kun elämän realiteetit estävät supernopean binge-katsomisen (poisluettuna Skamin kaudet 1-3, joihin taisi mennä puolisentoista vuorokautta). Tähän mennessä katseltuihin sarjoihin on mahtunut hittejä (The Crown, Breaking Bad, Big Little Lies, Hakekaa kätilö, Catastrophe, Better Call Saul), huteja (Gilmore Girls: A Year in the Life, Kolmetoista syytä), jotain siltä väliltä (Case) ja vanhoja suosikkeja (Last Week Tonight with John Oliver, Girls). Tässäpä siis ensimmäinen osa keskeisistä mieleen jääneistä fiiliksistä:

Uusi Sherlock (Netflix)

Neljäs kausi (2017) koostui edellisten kausien tapaan kolmesta puolentoista tunnin mittaisesta jaksosta, jotka jo nimillään viittaavat alkuperäisiin Conan Doylen tarinoihin. Viimeinen jakso, ”The Final Problem” on jopa suora laina tarinasta, jonka juonta tosin hyödynnettiin jo sarjan toisen kauden viimeisessä jaksossa. Nämä viittaukset alkuperäisiin tarinoihin, taivaallinen Benedict Cumberbatch Sherlockina ja sittemmin elokuvien ja tv-sarjojen standardiksi (mm. Skam) muuttunut keino näyttää tekstarit kuvaan ilmestyvinä pop-upeina olivat keskeisiä ihastuksen aiheita sarjan alkaessa. Mutta voi, edelleen taivaallista Benedictiä lukuun ottamatta sarjan muut vetovoimatekijät ovat kausien saatossa himmenneet ja nyt alkoi jo vähän masentaa, etenkin kun kausi käsitti Conan Doylensa lukeneiden tietämän käänteen tohtori Watsonin (Martin Freeman) elämässä. Rakkautta vain -leffan Markia siteeratakseni – Enough. Enough now.



The Crown (Netflix)

Netflixin alkuperäissarja (2016) on isolla rahalla tehty upean näköinen sarja Englannin kuningatar Elisabeth II elämästä. Tämä kannattaa ehdottomasti katsoa kunnon ruudulta, on muuten terävää kuvaa! Sarjasta on valmistunut vasta ensimmäinen kausi, mutta ilmeisesti kausia on luvassa enemmänkin. Toiseen kauteen on ainakin kiinnitetty jo Dexteristä tuttu Michael C. Hall JFK:n rooliin. Ensimmäinen kausi sijoittuu noin vuosiin 1947–1956, joiden aikana nuori Elizabeth (Susipalatsista tuttu, erinomainen Claire Foy) nai Philip Mountbattenin (Tohtori Who Matt Smith), saa ensimmäiset lapsensa, nousee kuningattareksi isänsä kuoltua ja yrittää sopeutua rooliinsa, joka asettaa hänet usein poikkiteloin miehensä ja sisarensa prinsessa Margaretin kanssa. Omat mausteensa soppaan tuo uudestaan pääministeriksi noussut Winston Churchill (John Lithgow nappiroolissa!) ja rakkauden takia kruunusta luopunut Elizabethin setä David. Sarja pitää taatusti sisällään paljon taiteellisia vapauksia, mutta on silti jollain tapaa kutkuttavaa saada kurkistaa vielä tälläkin hetkellä Englantia hallitsevan kuningattaren ja koko hovin kulissien taakse. Vahva suositus historia- ja brittisarjojen faneille.



Gilmore Girls: A Year in the Life (Netflix)

Katsoin Gilmoren tyttöjä (2000-2007) aikoinaan Yleltä niiden ensimmäisen esityskierroksen aikana. Sarjan punainen lanka oli 16-vuotiaana äidiksi tulleen Lorelain (Lauren Graham) ja tämän Rory-tyttären (Alexis Bledel) ystävyyssuhde, samoin kuin konekivääritahtinen replikointi ja viittaukset laaja-alaisesti populaarikulttuuriin ja kirjallisuuteen. Jaksoin fiilistellä kirjatoukka-Rorya aina siihen asti, kun hän siirtyi yliopistoon, jolloin paketti lähti hajoamaan ja kyllästyin loputtomaan papatukseen, imelään Stars Hollow’n kylään ja loputtomiin kohtauksiin, joissa Lorelai ja Rory puhuvat syömistään herkkumääristä tai jossa he ovat ympäröineet itsensä valtavalla määrällä ruokaa, mutta todistetusti eivät taida kertaakaan oikeasti syödä mitään. Lähtöasetelmani Netflixin tuottamaan neliosaiseen jatkosarjaan (2016) ei siis ollut aivan niin ruusuinen kuin tekijät ehkä olisivat toivoneet. Siksi samat epäkohdat alkoivat hiertää pian. Ynseät kahvilanpitäjä Luke ja hotellin vastaanottovirkailija Michel eivät yksin riitä taltuttamaan Gilmoren naisten länkytystä länkytyksen vuoksi. Toki on myönnettävä, että sarja tarjosi myös mukavia hetkiä, kun ruutuun oli alkuperäisestä sarjasta päähenkilöiden lisäksi saatu koottua tutut sivuhahmot Melissa McCarthyn tapaturmaherkästä keittiömestari Sookiesta Roryn kaikkiin kolmeen ex-poikaystävään ja kavereihin Laneen ja Parisiin. Minun ja Gilmorejen välistä suhdetta uusi sarja ei kuitenkaan enää pystynyt herättämään henkiin.



Big Little Lies (HBO)

HBO:n uutukainen, isoja tähtiä vilisevä Big Little Lies (2017) pääsi katselulistalle. Sarja alkaa tapolla, mutta vielä ei paljasteta, kuka tai ketkä ovat tappaneet kenet. Keskiössä on joukko alakoululaisten äitejä, joiden rooleissa nähdään Reese Witherspoon, Nicole Kidman, Laura Dern, Shailene Woodley ja Zoë Kravitz. Nicole Kidmanin hahmon miehenä nähdään Alexander Skarsgård. Tätä on hehkutettava oikein erikseen, sillä harvassa ovat ne roolitukset, jossa ylipäätään puolisot ovat samanikäisiä ja naisen rooliin palkataan oikealta iältään miestä vanhempi näyttelijä (Kidman on syntynyt 1967, Skarsgård 1976). Koulussa sattuu kiusaamistapaus, jossa syyt niskoilleen saa koulun uusi oppilas, Woodleyn hahmon poika Ziggy. Myös naisten perheissä kihisee kullakin tavallaan, vaikka ulospäin näytetäänkin kiiltokuvapintaa. Vehkeilyäkin toki mahtuu mukaan, mutta naiset osaavat myös olla lojaaleja toisilleen. Big Little Liesista tulee ajoittain mieleen The Affair ja True Detective, joissa kummassakin kerrontaa kuljetetaan osittain poliisin kuulustelujen avulla. Jotain samaa HBO-maisuutta on sarjojen tunnelmissakin. Kuolemantapaus selviää sarjan lopussa, joten jatkoa ei ainakaan toistaiseksi ole luvassa. Hyvä joskus näinkin, sillä nyt 7-osaisesta sarjasta jäi hyvä maku suuhun ja korviin, josta kiitos hyville musiikkivalinnoille. 



To be continued…

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Lempi & Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Minna Rytisalo: Lempi
Minna Rytisalon esikoisromaani Lempi (2016) kiinnosti etukäteen rakenteensa vuoksi. Teos kertoo Lempistä, mutta ei hänen omin sanoin, vaan hänen lähimpiensä, miehensä Viljamin, aputyttönsä Ellin ja siskonsa Siskon kertomana. Storytelillä oli teos valikoimissaan, joten kuuntelin sen edellisten kotimaisten äänikirjojen jatkoksi.

Lempin tarina on oikeastaan varsin traaginen ja se jättää paljon avoimeksi vihjaamalla vain epämääräisesti, miten Lempin kohtalo paljastuu. Onnekas Viljami saa kouluja käyneen kauppiaan tyttären vaimokseen pohjoisen perukoilla sijaitsevalle maatilalleen. Eletään kuitenkin jatkosodan aikaa ja yhteisen kesän jälkeen Viljami saa jo kutsun rintamalle. Lempi jää tilalle yhdessä Ellin, kasvattipoika Anteron ja vatsassa kasvavan Aarren kanssa. Ellin silmissä hienohelmainen Lempi on kaksinaamainen ja ansaitsee kohtalonsa, joka avaa Ellille tilaisuuden edetä maailmassa. Lempin Sisko-kaksonen näkee Lempin itseään kauniimpana, mutta yllättäen löytääkin siskoksista ensimmäisenä sulhasen saksalaisesta sotilaasta. Siskokset myös leikillään sopivat, että Lempi ottaa puolisokseen ensimmäisen kaupalle ilmaantuvan miehen, jolloin Viljami saapuu paikalle. Sisarusten tiet eroavat, kun Lempi lähtee pohjoiseen ja Sisko päätyy sodan loppupuolella vastentahtoisen ja väkivaltaisen sulhasensa kanssa Saksaan.

Hahmoista Viljami jää ohuimmaksi ja epäkiinnostavimmaksi, kun taas naishahmot ovat Rytisalon avoimiksi jäävistä kysymyksistä huolimatta tai jopa niiden ansiosta kiinnostavia ja monisyisiä. Elliä motivoi katkeruus, mustasukkaisuus ja suoranainen julmuus mutta myös rakkaus. Sisko on hiljaisesti vahva huolimatta tuntemastaan alemmuudesta Lempin rinnalla. Lempi, tuo äänetön päähenkilö, on arvoituksellisin kaikista. Lemmekäs kirjeissään rintamalle, mutta silti jäänyt kiinni miehelleen pienistä tyytymättömyyden hetkistä. Kovasti kiinnostunutta esittävä Ellille, mutta ehkä sittenkin haluton maatilan töihin. Rakas sisar, mutta siltikin ehkä jopa niin kilpailuhenkinen, että nai kenet hyvänsä ehtiäkseen sisartaan ennen naimisiin.

Lempistä tulee ajoittain mieleen Katja Ketun Kätilö ja Tommi Kinnusen Neljäntienristeys lähinnä aikakautensa ja tapahtumapaikkojensa vuoksi, mutta myös kirjalliselta laadultaan Rytisalon esikoinen ansaitsee paikkansa samassa seurassa.

***

Chimanda Ngozi Adichie:
Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä
Kirjastosta löysin kohuakin herättäneen, kaikille yläkoululaisille jaetun Chimanda Ngozi Adichien alun perin tähän TEDx Talkiin perustuvan 45-sivuinen esseekirjasen Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (We Should All Be Feminists, 2014, suom. 2017). Afrikkalaisena Adichie luonnollisesti tarttuu omassa kulttuurissaan esiintyviin sukupuolten tasa-arvon epäkohtiin, jotka suomalaiselle voivat tuntua kaukaisilta (mm. miesseuralaisen vaatimus yökerhoon mennessä tai oletus siitä, että naisen rahat eivät ole tämä itse ansaitsemia), mutta näiden esimerkkien lisäksi Adichiella on paljon Suomeakin koskettavaa asiaa (TJEU: Suomen hallituksen kokoonpano). Onnellisempien miesten ja naisten maailma edellyttää Adichien mukaan niin tyttöjen kuin poikien kasvattamista eri tavalla kuin ennen: miehisyyden ahdas määrittely, rahan ja miehisyyden yhdistäminen ja tyttöjen opettaminen tekeytymään pieneksi ovat karhunpalveluksia kaikille. Muutokset kasvattamisessa eivät kuitenkaan tarkoita sukupuolten erojen unohtamista tai peittämistä.

Komppaan Adichien ajatuksia sukupuolten välisestä tasa-arvosta täysillä ja arvostan hänen tapaansa esittää asiansa lempeästi ja provosoitumatta ja ymmärtäen jopa aiheen käsittelemiseen liittyvän vaikeuden (s. 38): ”Aihe vaivaannuttaa ja toisinaan jopa ärsyttää monia. […] On nimittäin aina rasittavaa ajatella, että vallitseva tilanne muuttuisi.” Adichiella on myös hieno vastaus siihen, miksi meidän pitäisi olla feministejä, eikä esimerkiksi vain puolustettava ihmisoikeuksia (s. 38-39):
Olisi kuitenkin epärehellistä olla puhumatta feminismistä. Naisten oikeudet kuuluvat tietenkin yleisiin ihmisoikeuksiin, mutta jos viittaa epämääräisesti ihmisoikeuksiin, kiistää sen, että ongelmia tuottaa nimenomaan ja erityisesti sukupuoli. Se on yksi tapa teeskennellä, ettei naisilta ole kielletty vuosisatojen ajan miehille suotuja oikeuksia. Yksi tapa väittää, etteivät naiset kärsi sukupuolestaan Yksi tapa väittää, ettei ongelma liity nimenomaan naisena elämiseen vaan ihmisenä elämiseen.
Mahtavaa, että juuri tämä teos on päätetty jakaa koululaisille. Paitsi tärkeän sanomansa, se tarjoaa myös harvinaisen katsauksen afrikkalaiseen kirjallisuuteen kaikessa lyhykäisyydessäänkin.