Sarja kertoo mainostoimiston maailmasta 1960-luvulla. Ensimmäinen kausi alkaa vuodesta 1960 ja seitsemäs kausi päättyy vuoteen 1969. Siinä välissä ammutaan pari Kennedyä ja Martin Luther King. Vietnamin sota alkaa ja elokuvateattereissa pyörii Bye Bye Birdie (1963) ja Apinoiden planeetta (Planet of the Apes, 1968). The Beatles, Cassius Clay, väritelevisio, minihameet, ehkäisypillerit, avioerot, loppumaton tupakointi, hipit, rotumellakat, kuukävely ja tietokoneet. Kaikki nämä ja monta muuta aikakauden ilmiötä ovat osaltaan rakentamassa sarjan välittämä kuvaa vuosikymmenestä, jolloin maailma muuttui uskomattoman paljon. Lähes jokainen Mad Menin jakso on mahdollista paikallistaa päivämäärän tarkkuudella, niin täynnä se on historiallisia viittauksia.
Vuosikymmenen ilmiöt (mukaan lukien sarjan huikea puvustus) ja historiankirjoihin jääneet tapahtumat eivät kuitenkaan ole ainoa asia, joka sarjassa vetoaa. Matthew Weinerin luoman sarjan hahmot ovat ehdottomasti tv:n herkullisimpia tapauksia. Vuorotellen kutakin hahmoa kannustaa ja vuorotellen pitää täytenä ääliönä, joka on epäonnistumisensa ansainnut. Hahmot ovat ilkeitä, itsekkäitä, lapsellisia, epävarmoja, ymmärtäviä, rakastavia, rakastettavia.
Pääosassa on mainostoimiston luova johtaja Don Draper, sarjapettäjä ja oikullinen mies, jolla on salattu menneisyys ja toisen miehen identiteetti. Hänen perheeseensä kuuluu ensimmäinen vaimo Betty, entinen mannekiini ja äiti, joka ei oikein osaa osoittaa hellyyttä. Lapsia syntyy yhteensä kolme, joista tytär Sally on vanhin. Työpaikalla Sterling Cooperilla esimiehinä ovat Roger Sterling, asiakkuusmies, joka on perinyt työn ja firman isältään ja palkannut Draperin, sekä Bert Cooper, mies, jonka työhuoneeseen ei saa astua kengät jalassa. Kollegoina ja alaisina Draperillä on mm. Peggy Olsen, joka nousee sihteeristä firman ensimmäiseksi nais- copy writeriksi, Peter Campbell, joka talloo usein vääriä varpaita kunnianhimossaan ja jonka uran käynnistyminen lienee ollut osin mahtisuvun ansiota, sekä Joan Holloway, joka on koko toimiston kuningatar.
En halua jättää mainitsematta kuvittajia Salvatore Romanoa ja Stan Rizzoa, copy writereita Paul Kinseyä ja Michael Ginsbergiä, asiakkuuspäälliköksi nousevaa Ken Cosgrovea, tv-mainosspesialisti Harry Cranea, talousjohtaja Lane Prycea, osakas Ted Chaogh’ta, Donin toista vaimoa ja entistä sihteeria Megania, tai naista Donin salaisuuden takana, Anna Draperiä. Ja vieläkin voisin luetella helposti liudan nimiä, jotka ovat merkityksellisissä rooleissa ja joiden kohtalosta katsoja kiinnostuu.
K:n versio seiskakauden kannesta |
Katsoja myös palkitaan mielestäni hahmojen rohkeilla tarinalinjoilla. Kaikille hahmoille ei käy hyvin, kuten ei tosielämässäkään. Joidenkin ongelmat ovat nähtävissä jo pitkän aikaa, joillekin kohtalo suo julmemman ratkaisun ja joidenkin päivät päättää pelkkä vanhuus. Lopussa kukin tarinalinja saa omanlaisensa, mielestäni onnistuneen, päätöksen. Joku joutuu maksamaan suurimman hinnan vuosikymmenten ketjutupakoinnista, joku löytää rakkauden nenänsä edestä, joku saa rakkaansa takaisin, joku tajuaa, ettei tarvitse rakkautta pärjätäkseen maailmassa. Ja Don. No, hän ehkä keksii yhden vuosikymmen kuuluisimmista mainoksista, vai..?