torstai 25. kesäkuuta 2015

Mad Men

Aaaaaa! Nyt se on ohi. Seitsemän täyttä kautta tyylikkäintä amerikkalaista tv-sarjaa. Tarkoitan tietenkin Mad Meniä (2007-2015). Ensimmäiset kuusi kautta tuli katsottua jo toista kertaa ja viimeinen, kahteen osaan jaettu seitsemäs kausi nyt ensi kertaa. 

Sarja kertoo mainostoimiston maailmasta 1960-luvulla. Ensimmäinen kausi alkaa vuodesta 1960 ja seitsemäs kausi päättyy vuoteen 1969. Siinä välissä ammutaan pari Kennedyä ja Martin Luther King. Vietnamin sota alkaa ja elokuvateattereissa pyörii Bye Bye Birdie (1963) ja Apinoiden planeetta (Planet of the Apes, 1968). The Beatles, Cassius Clay, väritelevisio, minihameet, ehkäisypillerit, avioerot, loppumaton tupakointi, hipit, rotumellakat, kuukävely ja tietokoneet. Kaikki nämä ja monta muuta aikakauden ilmiötä ovat osaltaan rakentamassa sarjan välittämä kuvaa vuosikymmenestä, jolloin maailma muuttui uskomattoman paljon. Lähes jokainen Mad Menin jakso on mahdollista paikallistaa päivämäärän tarkkuudella, niin täynnä se on historiallisia viittauksia.

Vuosikymmenen ilmiöt (mukaan lukien sarjan huikea puvustus) ja historiankirjoihin jääneet tapahtumat eivät kuitenkaan ole ainoa asia, joka sarjassa vetoaa. Matthew Weinerin luoman sarjan hahmot ovat ehdottomasti tv:n herkullisimpia tapauksia. Vuorotellen kutakin hahmoa kannustaa ja vuorotellen pitää täytenä ääliönä, joka on epäonnistumisensa ansainnut. Hahmot ovat ilkeitä, itsekkäitä, lapsellisia, epävarmoja, ymmärtäviä, rakastavia, rakastettavia.

Pääosassa on mainostoimiston luova johtaja Don Draper, sarjapettäjä ja oikullinen mies, jolla on salattu menneisyys ja toisen miehen identiteetti. Hänen perheeseensä kuuluu ensimmäinen vaimo Betty, entinen mannekiini ja äiti, joka ei oikein osaa osoittaa hellyyttä. Lapsia syntyy yhteensä kolme, joista tytär Sally on vanhin. Työpaikalla Sterling Cooperilla esimiehinä ovat Roger Sterling, asiakkuusmies, joka on perinyt työn ja firman isältään ja palkannut Draperin, sekä Bert Cooper, mies, jonka työhuoneeseen ei saa astua kengät jalassa. Kollegoina ja alaisina Draperillä on mm. Peggy Olsen, joka nousee sihteeristä firman ensimmäiseksi nais- copy writeriksi, Peter Campbell, joka talloo usein vääriä varpaita kunnianhimossaan ja jonka uran käynnistyminen lienee ollut osin mahtisuvun ansiota, sekä Joan Holloway, joka on koko toimiston kuningatar.

En halua jättää mainitsematta kuvittajia Salvatore Romanoa ja Stan Rizzoa, copy writereita Paul Kinseyä ja Michael Ginsbergiä, asiakkuuspäälliköksi nousevaa Ken Cosgrovea, tv-mainosspesialisti Harry Cranea, talousjohtaja Lane Prycea, osakas Ted Chaogh’ta, Donin toista vaimoa ja entistä sihteeria Megania, tai naista Donin salaisuuden takana, Anna Draperiä. Ja vieläkin voisin luetella helposti liudan nimiä, jotka ovat merkityksellisissä rooleissa ja joiden kohtalosta katsoja kiinnostuu.


K:n versio seiskakauden kannesta
Hahmojen keskinäiset suhteet ovat merkittävässä osassa Mad Menissä. Donilla ja Peggyllä on erityinen luottamussuhde. Samoin Peggyä ja Peteä yhdistää tietty side. Pete tietää Donin salaisuuden, joten heidän välillään kipinöi aina välillä. IMDb:ssä jaetulle ykkösijalle rankattu jakso (kausi 4, jakso 7) keskittyy lähes pelkästään Donin ja Peggyn suhteeseen: siihen, miten paljon he ymmärtävät toisiaan, koska ovat kokeneet jotain hyvin samanlaista. Yksinkertaisuudessaan nerokasta. Viimeisellä kaudella ei voi myöskään olla hykertelemättä kun kyseinen kolmikko istuu yhdessä ravintolassa ja kaikki tietävät toisistaan jotakin salaista.

Katsoja myös palkitaan mielestäni hahmojen rohkeilla tarinalinjoilla. Kaikille hahmoille ei käy hyvin, kuten ei tosielämässäkään. Joidenkin ongelmat ovat nähtävissä jo pitkän aikaa, joillekin kohtalo suo julmemman ratkaisun ja joidenkin päivät päättää pelkkä vanhuus. Lopussa kukin tarinalinja saa omanlaisensa, mielestäni onnistuneen, päätöksen. Joku joutuu maksamaan suurimman hinnan vuosikymmenten ketjutupakoinnista, joku löytää rakkauden nenänsä edestä, joku saa rakkaansa takaisin, joku tajuaa, ettei tarvitse rakkautta pärjätäkseen maailmassa. Ja Don. No, hän ehkä keksii yhden vuosikymmen kuuluisimmista mainoksista, vai..?

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Kissani Jugoslavia

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Pajtim Statovcin esikoisromaanista Kissani Jugoslavia (2014) tuli paikoitellen mieleen Téa Obrehtin Tiikerin vaimo (2011), esikoisteos sekin. Kumpikin sijoittuu osin entisen Jugoslavian alueelle ja molemmissa eläimet (vieläpä kissaeläimet) tuntuvat edustavan jotain itseään suurempaa. Teoksia yhdistää myös jakautuminen eri aikatasoihin.

Kissani Jugoslaviassa vuorottelevat äidin ja pojan tarinat. Äiti elää 1980-luvun Jugoslaviassa ja tulee siellä perinteisin albaanimenoin naitetuksi komealle miehelle, joka paljastuu julmaksi ja perinteisiin arvoihin takertuvaksi. Miehen vankka usko oman kansan paremmuuteen verrattuna Jugoslavian muihin kansoihin selittää hyvin, miksi valtio hajosi yhä pieneneviin osiin Titon kuoltua. Titon kuoleman jälkeen albaanit joutuvat ahtaalle serbien noustessa valtaan Pristinassa, jolloin nuori perhe joutuu jättämään maan ja muuttamaan kylmään ja pimeään Suomeen. Täällä itsetuntoinen ja uskonnollinen mutta kielipuoli mies on ahtaalla, mikä väistämättä heijastuu nöyrään vaimoon ja perheen viiteen lapseen, joille uudesta kotimaasta pian tulee ainoa kotimaa.

Poika Bekim kasvaa suomalaiseksi, mutta saa silti kokea ulkopuolisuutta ja ennakkoluuloja. Poikaystäväksikin valikoituu kissa, joka kohtelee Bekimiä välinpitämättömästi ja suorastaan ilkeästi. Bekim kuitenkin näkee kissoissa jotain suloista ja suojeltavaa, toisin kuin ihmiset Jugoslaviassa, jossa kissaa tunnutaan pitävän rotan kaltaisena tuholaisena ja pahana enteenä. Käärmeitä poika sen sijaan on lapsena pelännyt painajaisissaan. Aikuisena hän hankkii sellaisen lemmikikseen, mutta yhteiselo ei taida lopulta toimiakaan. Eläinten symboliset roolit jäävät melko löyhiksi, mutta jonkinlaista isän tai vanhan kotimaan viittaakin kai voisi nähdä käärmeelle sovitettavan. Kissa kirjan nimestä huolimatta näyttäytyy mielestäni enemmän henkilöidensä uutena kotimaana huonoine ja hyvine puolineen.

Kissani Jugoslavia on mielenkiintoinen avaus Statovcilta ja Balkanin alueen lähihistoria ansaitsee tulla kuvatuksi myös suomalaisessa kirjallisuudessa.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Agatha Christie x 4

En yhäkään ole kova dekkarien lukija, mutta mielessäni yhdistän dekkarit kesään ja aurinkoisten päivien myötä olen ilmeisesti kokenut jonkin sorttisen ilmatieteellisen reaktion kirjaston äänikirjahyllyn ääressä. Mukaan on lähiviikkoina tarttunut peräti neljä Agatha Christie -tarinaa.

Agatha Christie: Paddingtonista 16.50
Ensimmäisenä kuunteluun pääsi Paddingtonista 16.50 (4.50 from Paddington, 1957, suom. 1968), osittain, koska kävin itsekin kyseisellä asemalla tässä taannoin. Lars Svedbergin luotettavasti lukemassa kirjassa rouva McGillicuddy on junassa matkalla ystävättärensä neiti Marplen luo, kun hän todistaa kuristusmurhan viereisellä raiteella kulkevassa junassa. Neiti Marple selvittää, että ruumis on saatettu pudottaa junasta Rutherford Hallin tiluksille ja ujuttaa apurinsa kyseisen kartanon taloudenhoitajaksi selvittääkseen tapauksen. Paljastuu perintöriitoja, myrkytyksiä ja salaisia identiteettejä. Marplekin – vaikka pysyttelee pääosin syrjässä – toimii aktiivisesti ja on konkreettisesti keskeisessä roolissa paljastaessaan murhaajan identiteetin.

***

Agatha Christie: Syyttävä sormi
Jatkoin neiti Marple -linjalla kuuntelemalla Syyttävän sormen (The Moving Finger, 1942, suom.1972). Kuuntelin levyn, ja sitten toisen, ja vielä pari lisää. Sitten luin takakansitekstin uudelleen. Kyllä, neiti Marple siinä mainitaan. Ei vain neitiä näkynyt tai kuulunut tässä tarinassa, joka kertoo Lymstockin kylässä leviävistä nimettömistä panettelukirjeistä. Kirjan kertoja on jalkansa loukannut Jerry Burton, joka sisarensa avustamana muuttaa kylään parantelemaan koipeaan. Kirjeitä seuraa itsemurhaksi uskottu kuolema, ja tämän jälkeen vielä oikea murhakin. Kun kukaan ei enää ota tolkkua tapauksesta, kutsuu pastorin rouva luokseen ihmismielen pimeän puolen tuntijan. Ollaan levyssä 6/7, kun neiti Marple ilmestyy viimein kuvioihin. Rooli on tosin tästä edespäinkin yhä mitä minimaalisin, sillä hän oikeastaan palaa vasta lopussa paljastamaan jälleen oikean murhaajan ja tämän motiivin. Marplen osa on niin pieni mutta merkittävä, että melkein ollaan deus ex machina -rajalla. Christielle on tosin annettava pisteet sopivan pisteliäästä suhtautumisesta vakiohahmoihinsa. Näin dekkarin lopussa esimerkiksi kuvataan alati käsitöitä tekevän neiti Marplen antamaa lahjaa: ”Olemme todella saaneet hauskoja lahjoja. Neiti Marplen lahjoittama pörröinen villakapine, josta ei tiedä mihin se on tarkoitettu”.

***

Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus
Seuraavaksi vuorossa oli vaihteeksi Hercule Poirot -tarina nimeltään Aikataulukon arvoitus (The ABC Murders, 1935, suom. 1938). Useissa Poirot-tarinoissa esiintyvä kapteeni Hastings toimii jälleen kertojana. Teos on siitä poikkeuksellinen, että Hastingsin kertomus katkeaa välillä kuvauksiin erään salaperäisen miehen toimista. Vaikuttaa, että lukijalle kerrotaan jo tarinan murhaajasta, joka murhaa aakkosellisesti tietyllä kirjaimella alkavassa kaupungissa ihmisen, jonka nimi alkaa samaisella kirjaimella. Onko kyseessä kerrankin aito mielivaltainen ja mielipuolinen sarjamurhaaja, vai johtavatko johtolangat Poirot’n jälleen jonkin henkilökohtaisemman rikoksen jäljille..? Christie iskee myös silmää Sherlock Holmesille pannessaan Poirot’n myöntämään, ettei hänellä ole Holmesin uskomatonta kykyä päätellä murhaajan ulkonäköä pienistä rikospaikan yksityiskohdista. Hastings saa taas esittää lukijaakin tyhmempää puupäätä, jota vasten Poirot voi loistaa.

***

Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus
Viimeisimpänä kuuntelin toisen Poirot-tarinan, Idän pikajunan arvoituksen (Murder on the Orient Express , 1934, suom. 1937). Nykyhetkestä katsottuna tuntuu aika villiltä, että Poirot hyppää junaan Syyrian Alepposta ja junassa matkustaa mm. Bagdadissa työskentelevä brittiläinen kotiopettajatar. O tempora, o mores! Poirot osoittaa teoksessa myös jokseenkin kyseenalaista moraalia, kun murhattu paljastuu itse karkuun päässeeksi lapsenmurhaajaksi. Ilmeisesti pahat ihmiset aina näyttävätkin vastenmielisiltä ja tiettyinä hetkinä oman käden oikeus on sittenkin sallittua, vaikka muutoin Christien sankarit eivät juuri armoa tunne. Kuten itse asiassa Aikataulukon arvoituksessakin, murhaan liittyy myös kummallinen jalomielisyys: se on suunniteltu niin, ettei kukaan ulkopuolinen tule epäillyksi. Lumeen jumiin jäänyt juna tarjoaa rikokselle ja sen selvittämiselle kätevän suljetun tilan, jossa Poirot saa taas panna harmaat aivosolunsa toimintaan.

Eiköhän näillä hetkeksi saanut riittävän Christie-annoksen. Vaikka murhat ovat aina mutkikkaita ja mielenkiintoisia tapauksia, alkaa niihinkin ja hahmojen samanlaisiin reaktioihin kyllästyä. Neiti Marplea muistetaan aina epäillä höpsähtäneeksi vanhaksi tädiksi ja Poirot’ssa epäilyttää hänen ulkomaalaisuutensa (ulkomaalaisiin kohdistuvia melko härskejäkin yleistyksiä tuntuu muutenkin riittävän) ja keikarimaisuutensa. Ja lopuksi kootaan epäillyt yhteen ja sankari pääsee luennoimaan ja paljastamaan murhaajan henkilöllisyyden.

K kieltää syyllisyytensä.