Kaunotar ja Hirviö & Beauty and the Beast

Ensimmäinen elokuvateatterissa näkemäni elokuva oli Disneyn Pieni merenneito (1989), mutta ehdottomaksi lapsuuden suosikikseni nousi kuitenkin Arielia seurannut Kaunotar ja Hirviö (1991), jonka pääosassa oli kirjoja rakastava Belle. Sanomattakin on selvää, että olin innoissani ja kauhuissani, kun kuulin tekeillä olevasta näytellystä versiosta. Ennen uuden version katsomista oli kuitenkin selvää, että vuosien tauon jälkeen oli muistoja verestettävä alkuperäisellä animaatiolla. Siispä kaivoin naftaliinista VHS:ni ja sain kuin sainkin videot tekemään yhteistyötä uuden vuosituhannen telkkarin kanssa. Nauha tosin vipatti eniten katsotuimmissa kohdissa (jonnet ei tajuu).

Elokuva on niin tuttu, että vieläkin vuorosanat tulivat suoraan takaraivosta ja laulut (”Vieraamme”, ”Mä aavistan”, ”Tyttö sekä hän”, jopa ”Hyökätään”) saivat kylmät väreet kulkemaan selkärangassa. Ei ihmekään, että elokuva on aikanaan ollut ensimmäisenä animaationa ehdolla parhaan elokuvan Oscarin saajaksi, ja voitti palkinnot parhaasta musiikista ja kappaleesta (”Beauty and the Beast”) Ja nimenomaan puhun nyt suomenkielisestä versiosta. Mervi Hiltunen Bellenä, Matti Olavi Ranin Hirviönä, Könninä ja Lumierenä Juha Muje ja Tom Wentzel (ja sivuhuomautuksena jälkimmäinen ehdottomasti myös Pienen merenneidon Sebastianina – en tunnusta vuoden 1997 uudelleendubbauksen olemassa oloa). Toki tarina näin aikuisena sai hieman uusiakin piirteitä. Hassulta tuntui ainakin, kun kerrottiin, että prinssin tulisi saada vastarakkautta ennen 21-vuotissyntymäpäiväänsä. Uh, aika nuorena. Muutenkin elokuvan tapahtumat ilmeisesti kestivät vain muutaman päivän, joten aika rivakasti siinä sitten rakastuttiin. Alle puolentoista tunnin leffassa oli kaikki tarvittava, eikä mitään ylimääräistä.


***


Animaation katselun jälkeen odotukset uuden version suhteen eivät suinkaan vähentyneet, mutta pelko epäonnistumisesta kasvoi. Mikään ei ole masentavampaa kuin rakkaaseen leffaan tai kirjaan tehty jatko-osa tai muunnelma, joka ei vain sovi alkuperäisen teoksen maailmaan, vaan parhaimmillaan riistää osan alkuperäisenkin taiasta. Mutta ei hätää, Bill Condonin ohjaama leffa ylittää riman kirkkaasti. Toisaalta en edes yritä arvioida leffaa objektiivisuuteen pyrkien, tunnepuoli vie tämän kohdalla täysin voiton.

Hyppääminen Emma Watsonin ja Matthew Crawl… Dan Stevensin esittämien Bellen ja Hirviön maailmaan onnistuu ehkäpä suorastaan sujuvammin, kun päässä ei ole alkuperäistä englanninkielistä versiota vertautumassa uusiin suorituksiin. Ulkonäöllisesti Watson tulee varsin lähelle animaation Belleä ja Stevensin prinssikin tuottaa samanlaisen seitinohuen pettymyksen kuin animaation liehuletti. Erityismaininta on annettava Josh Gadille, joka on kuin lihaksi tullut Töppö. Myös Emma Thompson on ehdoton rouva Pannuna. Tutut laulut ja kohtaukset saavat aikaan saman reaktion kuin animaation kohdalla. Tietyt kohtaukset oli siirretty lähes kuva kuvalta suoraan näyteltyyn versioon (esim. susien hyökkäys Bellen kimppuun ja Hirviön muuttuminen takaisin prinssiksi) ja puvustuskin oli animaation mukainen. Ilahduttavaa oli myös, että laulujen tekstitetyt käännökset oli otettu suoraan alkuperäisestä suomennoksesta.

Jotain kertoo myös tarinan vahvuudesta se, ettei saman tarinan katsominen peräkkäisinä päivinä tuntunut lainkaan tylsältä. Tietysti yli kahteen tuntiin venytetty uusi versio sisälsi myös lisäyksiä tarinaan, mutta niidenkin osalta olin pääosin tyytyväinen. Hirviön ja Bellen menneisyyttä taustoittavat kohtaukset olivat motivoituja ja liittivät ihan näppärästi ruusuteeman Bellenkin tarinaan. Sitä paitsi viimein selityksen saa se, miten ihmeessä Belle sai yksin nostettua loukkaantuneen Hirviön Filip-hevosen selkään. Uudet, Alan Menkenin säveltämät laulut olivat hyviä ja täydensivät uusia kohtauksia.

Aivan ruusunpunaisin (pun intended!) lasein en sentään leffaa kuitenkaan katsonut. Haltiattaren roolin kasvattamista en oikein ymmärtänyt, samoin nykyleffoja vaivaava pakonomainen anakronismien viljely oikeastaan ärsytti – siis se, että 1700-luvun ranskalaiset hahmot heittävät nykyajan (amerikkalaiselle) katsojalle tarkoitettuja onelinereita (toisaalta myönnettäköön, että animaatiossakin nähdään ennenaikainen lautas-Eiffel-torni, kun taas näytellyssä leffassa tuo ikoninen monumentti hyvin selvästi puuttuu Pariisi-kohtauksessa). Vaikka muutamia alkuperäisiä, lähinnä visuaalisuuteen perustuvia vitsejä uupuikin, oli joukossa myös pari hyvää uutukaista, niin sanallista kuin kuvallista, kuten kohtaus, jossa Belle tervehtii hiusharjaa, joka ei olekaan lumottu palvelija. Eniten jäin ehkä kaipaamaan Gastonin nielemiä kananmunia. Muutenhan erikoistehosteilla oli pystytty toteuttamaan hienosti mm. ”Be Our Guest” -kohtaus elävine kattauksineen, samoin taian raukeaminen linnassa.

Näin suoratoiston aikakautena leffa herätti tunteen, että tämä on vielä pakko saada omaksi. Mieluiten VHS-formaatissa. Hintaan 160 mk.

Moonlight

Tänäkin vuonna pidettiin Z:n kanssa perinteiset Oscar-valvojaiset, joskin tämän vuoden ehdokaselokuvat olivat kaikkea muuta kuin hallussa. La La Landin kävin katsomassa vauvakinonäytöksessä, joten muistijäljet siitä ovat vähän comme ci comme ça. Oscar-yötä edeltävänä päivänä jätimme kuitenkin naperon hoitoon ja kävimme katsomassa Moonlightin. Aika hyvä valinta, niin henkilökohtaisena leffakokemuksena kuin palkintojenkin suhteen – voittihan leffa lievien sekoilujen jälkeen itse illan pääpalkinnon, parhaan elokuvan Oscarin.

Elokuva pohjautuu Tarell Alvin McCraneyn näytelmään In Moonlight Black Boys Look Blue, ja näytelmällisyys puskee leffastakin esiin. Moonlight jakautuu kolmeen osaan tai jaksoon, joissa kussakin seurataan Chiron-nimisen pojan elämää tämän eri ikävaiheissa. Tästä syystä leffaa on joissain yhteyksissä verrattu muutaman vuoden takaiseen Boyhoodiin. Chiron on musta miamilaispoika, joka asuu yhdessä yksinhuoltajaäitinsä kanssa. Äiti (Naomi Harris) ajautuu huumekoukkuun samalla kun Chiron tutustuu huumediileri Juaniin (roolista sivuosa-Oscarin voittanut vakuuttava Mahershala Ali) ja tämän puolisoon (Janelle Monáe). Jo lapsena äiti näkee pojassaan ”homomaisia” piirteitä ja teini-iässä Chiron kohtaa tuon puolen itsestään ystävänsä Kevinin avulla. Teini-ikäisen Chironin elämässä tapahtuu myös käänne, joka vaikuttaa hänen tulevaisuuteensa. Viimeinen, elokuvan kolmas jakso, seuraa täysi-ikäistä Chironia, josta on tullut huumediileri ja joka yllättäen saa yhteydenoton nuoruudenystävältään Keviniltä.

Jokaisessa jaksossa Chironia ja Keviniä esittävät eri näyttelijät. Roolitukset ovat hyvät, joskin täysi-ikäinen Chiron ei muistuta lainkaan nuorempia, pitkänhonteloita versioita itsestään. Näyttelijä Trevante Rhodes tuo kuitenkin rooliin samaa piilevää herkkyyttä, joita nuorissakin Chironeissa on. Kolmas jakso ei kuitenkaan ehkä täysin tavoita kahden aiemman jakson intensiivisyyttä, joten loppua kohden tunnelma hieman lässähtää, vaikka itse lopetus onkin suloinen. Erityispisteet on annettava vielä Moonlightin musiikille, joka poikkeaa kulmikkuudellaan mukavasti valtavirrasta. Myös elokuvan kuvauksessa on käytetty muutamia jännittäviä kikkoja, aivan vedenpinnan tasolla keikkuvaa tai auton oveen kiinnitettyä kameraa, joka oven auetessa tarjoaa jännittävän kamerankäännöksen. Välillä tosin kamera kieppuu niin villisti, että keskittyminen itse tarinaan meinaa kärsiä. Kaiken kaikkiaan leffa onnistuu kuitenkin pääsemään ihon alle ja siten pienellä budjetillaankin päihittämään lopulta verrattain höttöiseksi jäävän La La Landin.

Sinuhe egyptiläinen

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

Aloitin jo viime syksynä Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen (1945) kuuntelemisen, kun tähän päivään mennessä en ole saanut kyseistä klassikkoa luettua. Teos jakautui 31 levylle ja kahteen eri pakkaukseen, joten kuunneltavaa riitti, etenkin kun kuuntelutahti oli pitkään noin yksi levy viikossa, jos sitäkään. Joka tapauksessa urakka tuli juuri kevään kynnyksellä suoritettua loppuun. Vähintäänkin loppuosan teoksesta vielä ollessa tuoreessa muistissa katsoin perään vielä Sinuhesta vuonna 1954 tehdyn parjatun elokuvaversionkin. No, but I listened to the audiobook and saw the movie!

Sinuhen tarina on kiinnostava katsaus muinaisen Egyptin ja sen lähialueiden elämänmenoon. Teos on tunnettu historiallisesta tarkkuudestaan ja sen perusteella ei voi kuin todeta, että aikamoista menoa on ollut. Orjia ja vähän muitakin piestään kepeillä tuon tuosta, kallonporaus on yksi lääkärinä toimivan Sinuhen suorittamista toimenpiteistä ja kuolemanjälkeiseen elämään valmistaudutaan hintavilla hautapaikoilla ja ruumiin säilömisillä. Paikoitellen kirjassa on nykyajan näkökulmasta aika lailla korvissa särähtävää sanastoa, ja toisaalta ilmestymisajankohtaansa nähden teoksessa on melkoisen rohkeitakin kohtauksia.

Eniten vaikutuin teoksessa kuitenkin kokonaistarinaan. Kyseessähän on sangen inhimilliseksi osoittautuvan Sinuhen kertomus elämästään, josta ei tragediaa puutu. Sinuhen elämään mahtuu niin petollisia kuin uskollisia naisia, ystäviä yllättävissäkin paikoissa ja päätöksiä ja tekoja, jotka johtavat Sinuhen karkoitukseen kotikaupungistaan Thebasta ja elämäkerran kirjoittamiseen.

Sinuhen elokuvaversion keskeinen ongelma on, että siitä pitkälti puuttuvat juuri ne elementit, joista eniten kirjassa pidin. Seikkailut maailmalla, samoin kuin Sinuhen orjasta ystäväksi muuttuvan Kaptahin bisnesideat ja Sinuhen suurin rakkaus Minea on skipattu elokuvassa kokonaan. Myös muuten hahmoja on yhdistelty, poistettu tai heidän tarinoitaan muutettu suuresti. Elokuva alkaa ja päättyy myös karsealla opetusselostuksella – ensin siitä, kuinka tuon ajan ihmiset olivat aivan kuin mekin, ja lopuksi vielä hämmentävällä ilmoituksella, että elokuvan tarina tapahtui 1400 vuotta ennen Jeesuksen syntymää. Jahas.

Elokuvaa ei pelasta edes Casablanca-ohjaaja Michael Curtiz, saati Sinuhea esittävä melkoisen pökkelö Edmund Purdom. Peter Ustinov sentään fiilistelee hyvin Kaptahina ja Bella Darvissa on oikeanlaista eksoottista särmää Sinuhen omaisuuden huijaavana Neferneferneferinä. Leffan käännös on myös tehty hutiloiden. Heettiläiset on käännetty hettiiteiksi englanninkielisen sanan ”Hittites” pohjalta. Come on, tuon olisi voinut ihan googlatakin, jos ei alkuperäisteoksesta ole käsitystä.

Tässäpä vielä alkumontaasi elokuvasta trailerin puutteessa.