perjantai 30. marraskuuta 2018

Woman at War


Pääsin katsomaan Orioniin erikoisnäytöstä tuoreesta islantilaisleffasta Woman at War (Kona fer í stríð, 2018). Kuten usein käy, leffasta ennakkoon mitään tietämättömänä tulin iloisesti yllätetyksi. Kyseessä ei ole mikään taidepläjäys vaan oikeastaan hiipivällä ja hieman kulmikkaalla huumorilla varustettu jännäri ja ihmissuhdedraama, joka tuntee elokuvalliset trooppinsa ja käyttää niitä anteeksi pyytelemättä omiin tarpeisiinsa. Jos elokuvassa näytetään paperista leikattu Nelson Mandelan pää, sille tulee varmasti käyttöä myöhemmin elokuvan aikana.

Woman at War kertoo Hallasta, keski-ikäisestä naisesta, joka vastustaa kansainvälisten suuryritysten tuloa Islantiin halvan energian vuoksi ja sabotoi näitä laajenemispyrkimyksiä katkomalla vuorilla kulkevia voimalinjoja. Halla saa tietää, että hänelle olisi vuosien odottelun jälkeen löytynyt adoptiolapsi, mutta samaan aikaa kansalliset ja kansainväliset viranomaiset alkavat päästä Hallan jäljille. Mitä tehdä, kun sotaorpo Nika olisi vailla kotia, mutta Hallaa uhkaa kiinni jääminen ja varahuoltajaksi lupautunut siskokin suunnittelee kahden vuoden retriittiä Intiaan. Kuvioissa pyörii myös pyöräilevä turisti, mahdollinen maanviljelijäserkku sekä muutama lammas. Niin ja tietysti elokuvan muusikot.

Woman at Warin musiikki ei totuttuun tapaan ole ekstradiegeettistä eli kuvan ja elokuvan maailman ulkopuolelta tulevaa, vaan soundtrackin soittajat ja laulajat hengaavat esiintyessään aina kohtauksen taustalla. Vähän samaan tyyliin kuin toisinaan Gilmoren tytöissä nähty trubaduuri tai Mel Brooksin Villiä hurjemmassa lännessä (Blazing Saddles, 1974) aavikolla soittava Count Basie. Jälleen yksi trooppi, jota elokuva hyödyntää. Elokuvan huumori rakentuukin osin juuri tällaisten keinojen tunnistamisesta.

Pääosanäyttelijä Halldóra Geirharðsdóttir tekee huippusuorituksen koko elokuvaa kantavana vakaumuksensa ajamana naisena, ja hänestä tulee ajoittain mieleen Michelle Fairley, joka GoT:in Catelyn Starkinakin tunnetaan. Woman of War on ehdoton pieni elokuvahelmi, joka hykerryttää vielä jälkeenpäinkin.

tiistai 13. marraskuuta 2018

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Sisko Savonlahti:
Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
Olen kuullut monesta tuutista hehkutusta Sisko Savonlahden esikoisromaanista Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (2018) - 
kirjasta, jolla on jälleen yksi näistä nimistä, joista kykenen muistamaan lähinnä ensimmäisen sanan. Pirjo Heikkilä oli lukenut kirjan pikavauhtia ääneen, joten pääsin kuuntelemaan teosta saman tien ilman odottelua yli nelinumeroiseksi venyneessä kirjaston varausjonossa. Jälleen kerran on pakko hehkuttaa Storytelia ja kiittää kustantajien intoa tehdä teoksistaan äänikirjoja yhä nopeammin. Näin ikiväsynyt, väliaikaisesti(?) keskittymishäiriöinen ja vapaa-ajaton ruuhkavuosien eläjäkin saa nauttia kirjallisuudesta.

Mutta siis itse teokseen. Savonlahden teoksen päähenkilö on kolmekymppinen kalliolaisnainen, joka ajelehtii elämässään ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Vapaan toimittajan ura on kuivunut kasaan ja päähenkilö etsii laiskasti töitä, mutta lähinnä syö sipsiä ja Thai cubeja, vippaa rahaa läheisiltään ja murehtii päättynyttä lyhytkestoista parisuhdettaan. Vellomisen lisäksi maistuu uni ja nihkeät tosi-tv-ohjelmat. Ylipäätään päähenkilön maailmasta välittyy kertakaikkisen tahmea kuva: ruoka, uni Ketipinorien voimalla, ihmissuhteet, työnhaku, jopa kuivashampoo, jonka avulla voi olla vielä yhden päivän käymättä suihkussa.

Kirjaa kuunnellessa ei ainakaan voi saada mitään suuria voimaantumisen kokemuksia. Sen sijaan tunsin, että kuuntelu paikoin masensi ja veti mukanaan sipsinhimoiseen oman navan tuijotteluun ja itsesääliin. Ehkä on niinkin, että kun elämässä on nykyisin ihminen, jonka vuoksi on jaksettava käydä töissä ja jonka takia ei voi vain yksinään sännätä ulkomaille tai jäädä koko päiväksi sänkyyn, alkaa Savonlahden kirjan päähenkilö tuntua melko kaukaiselta hahmolta, vaikka toki hänen kokemuksissaan on paljon tuttuakin. Savonlahti kirjoittaa vetävästi ja Pirjo Heikkilä on täydellinen ääni hahmolle.

sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Mythos

Stephen Fry: Mythos
Stephen Fryta on aina mukavaa ja sivistävääkin kuunnella. Tällä kertaa Fry oli ilokseni lukenut äänikirjaksi omat versionsa Kreikan myyteistä. Mythos (2017) ei ole mikään moderni tulkinta, vaan hellävarainen kerronnallistaminen ja siinä ohessa valtavan mielenkiintoinen annos kulttuurihistoriallista etymologiaa. Myyttinen Kreikka ja sen hahmot ovat tuottaneet valtavan määrän sanastoa ja käsitteistöä, joka näkyy ja tuntuu englannissa, mutta myös suomessa mm. erilaisia tieteenaloja kuvaavissa sanoissa.

Myytit ovat silkkaa saippuasarjaa juonitteluineen ja rakkauskuvioineen. Väkivaltaa, mielivaltaa ja intohimoa on riittämiin. Silti Fry löytää myös sangen inhimillisiä piirteitä myyttien hahmoista. Mielenkiintoisimpien joukossa ovat eläinten tai kasvien synnystä kertovat myytit. Suorastaan yllättävän ajankohtainen on tarina mestarikutoja Arachnesta, joka kilpailee taidoissaan jumalatar Athenea vastaan ja kuvaa kankaissaan jumalten tapoja hyväksikäyttää kuolevaisia naisia (#metoo). Yleensä jumalia vastaan kilvoitteleville kuolevaisille käy myyteissä surkeasti, mutta Athene muuttaa Arachnen lopulta hämähäkiksi, joka saa jatkaa kudontaansa tästä ikuisuuteen. Ehkäpä tämä oli jonkinlainen myötätunnon osoitus naiselta naiselle.

Fry kuvailee myös mm. Melissan muuttumisen mehiläiseksi ja lukuisia tuttuja myyttejä Midaksesta Sisyfokseen. Jännittäviä ovat myös myyteistä vanhimmat, maailman syntyä kuvaavat myytit Uranoksesta ja Gaiasta, sekä heidän lapsestaan Kronoksesta, joka söi omat lapsensa Zeusta lukuun ottamatta.

Hullunkuriset ja usein varsin traagisetkin tarinat veivät mukanaan, ja kirja loppui suorastaan kesken kaiken, vaikka olikin yli 15-tuntinen. Käsittelemättä jäivät ns. tuoreemmat tarinat Odysseuksesta, Troijasta jne. Jatkoa odotellessa, Stephen..?