Kirjat jotka muuttivat maailmaa: Sieppari ruispellossa

Listaukset ovat aina hauskoja, vaikka harvemmin niillä tavoitetaankaan mitään vankkumattomia totuuksia. Etenkään, kun kyseessä on vaikkapa elokuvat tai tässä tapauksessa kirjat.

Andrew Taylor: Kirja jotka muuttivat maailmaa

Ostin Andrew Taylorin Kirjat jotka muuttivat maailmaa (Books That Changed the World, 2008) ihan mielenkiinnosta, ja vitsaillen totesin saavani siitä lukulistan itselleni. Taylorin listassa on kaunokirjallisten teosten lisäksi myös mm. uskonnollisia, tieteellisiä ja filosofisia teoksia. Tässä kuitenkin Taylorin valikoimat kaunokirjalliset teokset, joista tosiaan näyttää muodostuvan jo aikamoinen lukulista:

• Homeros: Ilias (n. 700-l. eaa)
• Horatius: Oodit (23–13 eaa)
• Geoffrey Chaucer: Canterburyn tarinoita (Canterbury Tales, 1380-1390-l.)
• Miguel de Cervantes: Don Quijote (1605-1615) - LUETTU
• William Shakespeare: Ensimmäinen folio (kokoelma näytelmiä) (First Folio, 1623) - LUETTU OSIN
• Johann Wolfgagng von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset (Die Leiden des Jungen Werther, 1774)
• Samuel Wordsworth & Samuel Taylor Coleridge: Runoballadit (Lyrical Ballads, 1798)
• Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo (Pride and Prejudice, 1813) - LUETTU
• Charles Dickens: Joululaulu (A Christman Carol, 1843) - LUETTU
• Herman Melville: Moby Dick (1851) - NO BUT I SAW THE MOVIE..? :)
• Harriet Beecher Stowe: Setä Tuomon tupa (Uncle Tom's Cabin, 1852)
• Gustave Flaubert: Rouva Bovary (Madame Bovary, 1857) - LUETTU
• Leo Tolstoi: Sota ja rauha (Voina i mir, 1869)
• Tuhannen ja yhden yön tarinoita (1885)
• Arthur Conan Doyle: Punaisten kirjainten arvoitus (A Study in Scarlet, 1888)
• Wilfred Owen: Poems (1920)
• James Joyce: Odysseus (Ulysses, 1922) - LUETTU
• D. H. Lawrence: Lady Chatterleyn rakastaja (Lady Chatterley's Lover, 1928) - LUETTU
• George Orwell: Vuonna 1984 (Nineteen Eighty-Four, 1949) - LUETTU
• J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa (The Catcher in the Rye, 1951) - LUETTU
• Chinua Achebe: Things Fall Apart (1958)
• J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone, 1997) - LUETTU

Lista on Taylorin subjektiivinen näkemys, minkä hän viisasti johdannossa myöntääkin, mutta tuskin listatut kirjat ovat kuitenkaan aivan merkityksettömiä objektiivisestikaan (sikäli kun se olisi edes mahdollista) tarkasteltuna. Kuitenkin vähän on minunkin jupistava ja ihmeteltävä, missä ovat esimerkiksi Mark Twain, Brontët, tai vaikka Tolkien tai Steinbeck tai Hemingway tai Vonnegut tai... Kuten sanottu, tällaiset listat eivät varmasti ikinä voi saada yksimielistä hyväksyntää.

Listatuista teoksista tuoreimpana ja useimmin on tullut luettua Sieppari ruispellossa, joka kertoo 16-vuotiaasta Holden Caulfieldistä, joka on juuri ennen joulua tullut erotetuksi koulustaan, ja joka lähtee kotikaupunkiinsa New York Cityyn pyörimään muutamaksi päiväksi ennen paluutaan kotiinsa.

J. D. Salinger: The Catcher in the Rye

Mielestäni Taylor perustelee teoksen pääsyn maailmaa muuttaneden kirjojen listalle melko köykäisesti. Teos on Taylorin mukaan "arkkityyppinen teiniromaani", jossa kuvataan "1900-luvun teini-ikäisen angstia, moraalista hämmennystä ja kohdistamattomia tunteita" tunteita herättävämmin kuin muissa kasvutarinoissa. Lisäksi Taylor nostaa näkyvästi esiin romaanin kytkeytymisen John Lennonin murhaan. Mark Chapmanilla oli ilmeisesti pakkomielle kirjaan ja hänellä oli se mukanaan myös murhahetkellä. Hän oli vakuuttunut, että Lennon tietäisi, minne Keskuspuiston ankat lentävät talvisin. Kirjassahan Holden pohtii, miten lammessa uivien ankkojen käy talvella lammen jäätyessä umpeen.

Pidän valtavasti Siepparista, ja se on ansainnut klassikon paikan minunkin listallani, vaikkei ehkä olekaan muuttanut maailmaa kovin radikaalisti. Pidän etenkin kirjan kielestä, toisin sanoen Holdenin kertojaäänestä, joka on värikäs ja aito. Itsevarmojen puheidensa taakse Holden kätkee kaiken sen hämmennyksen ja kohdistamattomat tunteet, jotka Taylor mainitsee. Holden on ns. epäluotettava kertoja, joka vaatii lukijaansa näkemään hänen sanojensa taakse, jotta lukija pääsisi selvyyteen Holdenin todellisista tunteista. 

Teos käsittelee myös lasten ja vanhempien suhdetta. Holdenia painaa yhä hänen pikkuveljensä kuolema, mutta hän ei pysty puhumaan asiasta vanhemmilleen, sillä äiti on yhä itsekin liian järkyttynyt ja isä ilmeisen etäinen. Voisi suorastaan tulkita, että Holdenin henkisen tilan heikkeneminen romaanin edetessä johtuu juuri siitä, ettei hän yrityksistään huolimatta tunnu löytävän yhtään aikuista, joka sieppaisi hänet ruipellon laidalta turvaan.

No niin. Nyt tuli paljon ja vakavaa tekstiä. Kevennyskissa auttaa. 

Taisteluni 1

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 1

No niin. Jälkijunailija täällä taas. Akateemisen alesta tarttui mukaan norjalaisen Karl Ove Knausgårdin 6-osaisen omaelämäkerrallisen kirjasarjan ensimmäinen osa. Melko suureellisesti ja provosoivastikin nimetty teos kertoo arkisen yksityiskohtaisesti Knausgårdin elämästä. Taisteluni 1 on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä Knausgård kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan ja etenkin nihkeästä isäsuhteestaan. Toinen puolikas keskittyy isän hautajaisjärjestelyihin ja isän alkoholisoitumiseen vanhempien avioeron jälkeen.

Knausgård kirjoittaa avoimesti ja rehellisen oloisesti muistoistaan ja tunteistaan. Tämä avoimuus ja arjen pienet oivallukset tekevät tekstistä kiinnostavan. Pidin ennen kaikkea tavasta, jolla hän lipuu ajasta ja tapahtumasta toiseen jotenkin hyvin luonnollisesti ja sulavasti, ilman suuria loikkauksia tai kömpelöitä aasinsiltoja. Kirjaa lukiessa totesin lisäksi olevani aivan pihalla norjalaisista nimistä. Mistä voi tietää, onko Yngve, Tonje, Torje tai Trygve miehen vai naisen nimi?

Tekstistä löytyy myös samaistumispintaa, kuten Knausgårdin kuvatessa kirjallisuusopintojaan:

Selailin Adornoa, luin muutaman sivun Benjaminia, istuin muutaman päivän Blanchot'n ylle kumartuneena, vilkaisin Derridaa ja Foucault'a [...] luin niitä kuin proosaa, kuin MacLeanin tai Bagleyn romaania, enkä oppinut mitään, en ymmärtänyt mitään, mutta jo se että olin ollut heidän kanssaan tekemisissä, se että minulla oli heidän kirjojaan hyllyssäni, laajensi tietoisuuttani, jo tieto heidän olemassaolostaan oli rikkautta [...] Tällä ei tietenkään voinut päteä tutkinnossa tai keskustelussa, mutta minä, summittaisuuden kuningas, en sitä tavoitellutkaan. Se oli rikkautta. Lukiessani esimerkiksi Adornoa minua ei niinkään rikastuttanut se mitä luin kuin käsitys jonka sain itsestäni samalla kun luin. Minä lukemassa Adornoa! (s. 367–368, suom. Katriina Huttunen)

 Kuulostaa etäisesti tutulta.

Sinänsä teoksessa ei ollut sen kummempaa juonta, kuten ei kai elämässä yleensäkään. Edes hautajaisiin asti ei kirjan lopussa päästä ja monta seikkaa jää vielä avoimeksi. Toisaalta kirja myös paljastaa pääkohtia seuraavista osistaan: Knausgårdista tulee kirjailija, hän eroaa ensimmäisestä vaimostaan, muuttaa Ruotsiin, menee naimisiin toistamiseen ja saa lapsia. En tiedä, miten Knausgårdin tyyli ja elämäntarina jaksavat kantaa kuulemma yli 3000-sivuisen sarjan loppuun, mutta aloitin kuitenkin jo seuraavan osan lukemisen. Katson sen jälkeen, jatkuuko yhteinen matkamme pidemmälle.

K:ta ei ainakaan kiinnosta.

Leffaviikko

Tällä viikolla ehdin yllättäen katsoa neljä elokuvaa. Harvemmin nykyään on riittävästi aikaa ja/tai keskittymiskykyä yli tunnin mittaisiin audiovisuaalisiin tuotoksiin, etenkään arkena.

Viikon ensimmäinen leffa oli Jacques Audiardin ohjaama Luihin ja ytimiin (De rouille et d'os, 2012). Suhtautumiseni elokuvaan on hieman kaksijakoinen. Päähenkilö Alain (Matthias Schoenaerts) vaikutti lähinnä ajattelemattomalta nilkiltä. Toinen päähenkilö, Marion Cotillardin esittämä Stéphanie ja hänen tarinansa oli helpommin lähestyttävä. Miekkavalaiden kouluttaja menettää onnettomuudessa jalkansa ja samalla elämänilonsa. Näiden kahden hahmon kohdattua Stéphanie alkaa jälleen löytää onnen hetkiä. Alainin ryhdistäytyminen sen sijaan vaatii vielä vakavamman onnettomuuden. En oikein jaksa lämmetä näille ongelmasta toiseen kulkevien nuorten miesten kertomuksille. Cotillard saa kuitenkin pisteet roolistaan.

Beginners (2010) oli viikon toinen leffa. Christopher Plummer voitti roolistaan kyseisessä elokuvassa sivuosa-Oscarin. Hän onkin hyvä isänä, joka vaimonsa kuoltua 45 avioliittovuoden jälkeen paljastaa pojalleen olevansa homo ja ryhtyy toteuttamaan tätä piilotteemaansa puolta itsestään. Yllättäen isän ja pojan välit lämpenevät viileän lapsuusajan suhteen jälkeen, ja isän kuoltua poika (Ewan McGregor) yrittää oppia rakastamaan yhtä rohkeasti kuin isänsä. Rakkauden kohteena on Kunniattomien paskiaisten (Inglourious Basterds, 2009) ihana Mélanie Laurent. Tarina oli ehkä kuitenkin hieman ohut ja leffa vähän liian taiteellis-indie-wannabe omaan makuuni.

Todistusaineisto

 Kolmantena leffana oli jo etukäteen mainitemani 12 Years a Slave (2013). Elokuva perustui Solomon Northup -nimisen vapaan mustan miehen tositarinaan, jossa hän tulee kaapatuksi ja myydyksi orjaksi 1840-luvun Amerikassa. Elokuva oli vaikuttava, ja on uskomatonta, ettei aiheesta käytännössä ole aiemmin juuri tehty elokuvia tästä eli orjien näkökulmasta. Ja vielä nytkin tekijäksi tarvittiin brittiläinen ohjaaja (Steve McQueen).

Aihe on tärkeä, ja olen iloinen, että kävin katsomassa leffan, mutta en tiedä, haluanko nähdä sitä enää uudestaan, sen verran ahdistava kuvaus oli kuitenkin kyseessä. Ennen kaikkea Michael Fassbenderin esittämä plantaasinomistaja on sadismissaan ja silkassa kyvyssään olla näkemättä toista ihmistä ihmisenä todella vastenmielistä katsottavaa. Roolituksesta on vielä todettava, että enpä heti muista toista elokuvaa, jossa olisi vilissyt näin paljon tuttuja naamoja. Pääosassa oli joulun vakkarihömpästä Rakkautta vain (Love Actually, 2003) tuttu Chiwetel Ejiofor. Muissa vaihtelevan suuruisissa rooleissa saattoi bongata mm. Kunniattomista paskiaisista tutun Fassbenderin, Mad Menin Salvatore Romanon eli Bryan Battin, The Wiren suosikkihahmo Omarin eli Michael K. Williamsin, aina näihin hyypiörooleihin päätyvän Paul Danon (mm. There Will Be Blood, 2007), Paul Giamattin ja Brad Pittin. Ja tietenkin Benedict Cumberbatchin.

Viikon päätti David O. Russellin Taistelija (The Fighter, 2010). Leffa oli tositapahtumiin perustuva kuvaus nyrkkeilijä Micky Wardista (roolissa yllättävän hyvä yhden ilmeen mies Mark Wahlberg). Sinänsä leffa on melko perinteinen vaikeuksista voittoon -tarina, mutta lisämaustetta siihen tuo Mickyn värikäs perhe: narkkarivalmentajavelipuoli Dicky, manageriäiti, tossun alla oleva isä ja seitsemän siskon kanalauma. Perus kolmen tähden sunnuntai-illan viihdyke siis.

Nyrkkeilyleffat eivät kuulu suosikkeihini, mutta tämä leffa kiinnosti ennen kaikkea tekijäkaartinsa puolesta. Sekä narkkariveli-Dickyä esittänyt Christian Bale että äitiä esittänyt Melissa Leo pokkasivat rooleistaan sivuosa-Oscarit. Tällä elokuvalla ohjaaja Russell tuntui myös pääsevän kunnon Oscar-imuun, sillä Taistelijaa seurasi Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook, 2012), joka toi Jennifer Lawrencelle pääosa-Oscarin ja oli ehdolla seitsemässä muussa kategoriassa. Tänä vuonna Russellin American Hustle on yksi kärkiehdokkaista, ja jälleen ohjaaja on piiskannut etenkin näyttelijänsä ehdokkuuksien arvoisiin suorituksiin, sillä leffalla on Unelmien pelikirjan tavoin ehdokas jokaisessa näyttelijäkategoriassa. Nyt vain on toivottava, että Yle haluaisi näyttää gaalan, sillä Nelonen ei aiemmista vuosista poiketen tänä vuonna sitä kuulemma aio tehdä. Grrr.

K:n leffatuoli. Vain popparit puuttuu.

Oscar-tilannekatsaus

Alkuvuosi on mielestäni ehdottomasti parasta aikaa käydä elokuvateatterissa, kun Oscar-ehdokasleffat vyöryvät jopa tänne Pohjolan elokuvasaleihin. Hömppäelokuville on aina oma sijansa, mutta parempi mieli jää yleensä, kun lipun hinnan pulittaa jostain oikeasti hyvin tehdystä pätkästä. Alkuvuoden katsomisaktiivisuuteen vaikuttaa myös tänä vuonna 2.3. järjestettävä Oscar-gaala, joka Z:lla ja minulla on ollut tapana katsoa suorana lähetyksenä keskellä yötä. Mitä enemmän ehdokasleffoja on gaalayöhön mennessä nähnyt, sitä asiantuntevammin voi esittää tyrmistyksensä väärästä voittajasta. Voittajaveikkauksien lisäksi gaalassa kiinnostaa, pinnallista eli ei, näyttelijöiden näkeminen ilman roolia. Kuka on hauska vapaallakin? Kuka jäätyy kesken puheen? Tai kuka, luoja paratkoon, sortuu kirjoitettuun puheeseen?! Niin ja mitä niillä on päällä? Ja onko Benedict Cumberbatch siellä?

Tällä hetkellä ehdokasleffojen katselu on vielä alkutekijöissään, mutta jo perjantaina tarkoitus on kaunistella tilastoja 12 Years a Slave -elokuvalla (9 ehdokkuutta ja Benedict Cumberbatch!). Tätä ennen nähtynä on The Wolf of Wall Street (5 ehdokkuutta), Gravity (10 ehdokkuutta), Blue Jasmine (3 ehdokkuutta), Rakkautta ennen keskiyötä (Before Midnight, 1 ehdokkuus), The Great Gatsby (2 ehdokkuutta) ja Suomen oma lyhäriehdokas Pitääkö mun kaikki hoitaa?.

Ehdokasleffoista haluan vielä ehdottomasti nähdä Dallas Buyers Clubin (6 ehdokkuutta), Philomenan (4 ehdokkuutta), nimihirviöleffan Perhe - August: Osage County (2 ehdokkuutta ja Benedict Cumberbatch!) ja American Hustlen (10 ehdokkuutta), joka tosin tulee teattereihin vasta gaalan jälkeen. Näitä siis odotellessa kuin K putoavaa herkkupalaa.

K the meerkat

Uusi Sherlock

Eilen se viimein alkoi! Uuden Sherlockin kolmas tuotantokausi, nimittäin. Sarjahan on nykyaikaan tuotu versio Sir Arthur Conan Doylen viktoriaanisen ajan mestarisalapoliisista, Sherlock Holmesista, jota tulkitsee sarjassa ylitsevuotavan mahtavasti Benedict Cumberbatch.

Loistavien näyttelijöiden, nerokkaan dialogin (mm. vihjailut Watsonin ja Holmesin suhteen laadusta) ja täydellisen tunnusmusiikin lisäksi sarjassa kolahtaa nimenomaan sen silmäniskut niille, jotka ovat lukeneet alkuperäisteokset. Itse jaksojen juonethan eivät ole kovin läheisesti mukailleet alkuperäistarinoiden juonia, mutta hauskuus löytyykin yksityiskohdista, kuten Holmesin kohdalla ratkaisut rikoksiin. Eilisen jakson nimi ("The Empty Hearst") jo viittasi tarinaan "The Empty House", jossa Holmes palaa "kuolleista" pudottuaan edellisessä tarinassa arkkivihollisensa Moriartyn kanssa Reichenbachin putoukseen. Myös sarjan jaksossa Holmes palaa uskoteltuaan tätä ennen (lähes) kaikille pudonneensa sairaalan katolta kuolemaansa. Lisäksi jakson pahiksen nimi, Moran, on napattu suoraan tarinasta. Vielä enemmän hihkuntaa aiheuttivat jaksossa Watsonin parrakkaan potilaan esittelemät eroottisen elokuva- ja kirjakauppansa tuotteet, kuten The Origin of Tree Worship ja British Birds. Tarinassa kyseiset teokset löytyvät Watsonin kirjahyllystä. Mahtavuutta!

Seuraavaa annosta odotellessa voi vaikkapa virkistää muistiaan parilla alkuperäistarinalla. Niitä löytyy esimerkiksi täältä. Itse ajattelin lukaista tarinan "The Adventure of Charles Augustus Milverton"...

Loppuun meitsie à la K.

Kangastus 38

Kjell Westö: Kangastus 38

Westöllä on kyky elävöittää menneet aikakaudet, ja mikä jännittävintä, sijoittaa tapahtumat tuttuihin Helsingin maisemiin. Vuoden 1938 Helsingissä Olympiastadion on vasta valmistunut ja Mannerheimintie on vielä nimeltään Heikinkatu. Stockmann ja Kluuvikadun Fazer ovat jo paikoillaan. Westö on ripotellut mukaan myös muutamia tosielämän hahmoja, kuten Tukholman erikoilähettiläs Paasikiven, Ansa Ikosen ja vielä tuntemattoman Tove Janssonin. Tällaiset (lähi-)historialliset teokset ovat ehdottomia suosikkejani!

Vuonna 1938 teoksen kaksi päähenkilöä, konttoristi Matilda Wiik ja asianajaja Claes Thune edustavat Suomen senhetkisen historiallisen vaiheen eri puolia. Kostoa hautova Wiik muistaa yhä kokemansa vääryydet nuorena punavankina valkoisten rangaistusleirillä vain parikymmentä vuotta aiemmin. Thune taas seuraa huolestuneena kansallissosialistien ja Hitlerin toimia Euroopassa. Rotuopin vaikutukset näkyvät jo Suomessakin, jossa Thunen juutalaisystävän sukulaispojan voittosuoritus juoksukilpailussa vaihdetaan tulosluetteloon neljänneksi sijaksi.

Elävän ajankuvan lisäksi teosta vie eteenpäin Wiikin hiljalleen toteuttama kostosuunnitelma. Hän tunnistaa leirillä häntä raiskanneen, Kapteeniksi kutsumansa miehen Thunen herrasmieskerhon jäsenien joukosta. Kerhon jäsenet esitellään lukijalle, mutta vasta teoksen epilogissa Kapteenin identiteetti paljastuu. Westö rakentaakin tätä juonta kuin dekkaria, jossa lukijaa ohjataan epäilemään yhtä, mutta samalla tiputellaan puolihuolimattomasti vihjeitä myös toisesta. Pidin tästä ratkaisusta - etenkin kun älysin oikean pahiksen ennen paljastusta!

Tykästyin romaaniin, vaikka se jättikin sekä lukijansa että hahmonsa vailla toivoa seuraavana vuonna alkavan toisen maailmansodan partaalle.

The Wolf of Wall Street

Kävin viikonloppuna Z:n kanssa elokuvissa katsomassa Martin Scorsesen uutuuden, The Wolf of Wall Streetin (2013). Tiesin etukäteen suurin piirtein, mistä leffa kertoo, ja että edessä olisi kolmisen tuntia istumista. Yleensä nurisen leffojen liian pitkästä kestosta, mutta ajattelin, että istumisen jaksaa, sillä herran leffat ovat olleet yleensä vähintäänkin kohtalaisen hyviä. 

Jaksoipa hyvinkin!

Leffa oli suorastaan anarkistista komediaa alusta loppuun, aina Matthew McConaugheyn inkkarimeditoinnista ja Rob Reinerin brittiaksentilla puhelimessa puhuvasta kilariherkästä isästä Leonardo DiCaprion lihasvoimat vievään huumetilaan, jota hänen hahmonsa kutsuu "CP-vaiheeksi". Sanotaanko näin, että Leon nuoruudenrooli Arnie Gilbert Grapessä vaikuttaa Mensan jäseneltä nyt nähdyn kuolauksen rinnalla.

Epäkorrektia - todellakin.

Öykkäröintiä ja mauttomuuksia - koko ajan.

Mutta hauskin leffa, jonka olen nähnyt ainakaan vuoteen. Uskomattominta on, että koko juttu perustuu DiCaprion esittämän Jordan Belfortin omaelämäkertaan. Ja mistä tämä Scorsesen komedialäpimurto sitten kertoo? Osakekaupoista.

W00t??+

Ritari Siniparta

Tällä kertaa lähdin kirjastosta mukanani Chaplinin elokuva Ritari Siniparta (Monsieur Verdoux, 1947). Olipa muuten skarpinnäköistä kuvaa blu-rayllä, etenkin kun nyt vertaa tuohon suttuiseen traileriin. 

Chaplin esittää leffassa Siniparta-hahmoa eli vaimojaan tappavaa miestä. Monsieur Verdoux'n toimien takana on kuitenkin jalo ajatus: oman perheen elättäminen 1930-luvun lamakautena. Niinpä Verdoux oikealta vaimoltaan salaa esiintyy monina eri persoonina ja huijaa rikkaita naisia puolisoikseen päästäkseen käsiksi näiden varoihin. Leffan katsottua minulle selvisi, että hahmo perustuu osin myös todelliseen 1910-20-lukujen Ranskassa toimineeseen naistentappajaan, jolla tosin ei tainnut olla yhtä ylväitä motiiveja tekojensa takana.

En tiedä voiko elokuvaa aiheensa puolesta edes kutsua komediaksi. Siinä on monia koomisia hetkiä, mutta huumori on sysimustaa, ja toisaalta teoksen päätös on kaikkea muuta kuin kepeä. Lopussa Chaplin välittää kitkerän näkemyksensä vasta muutamaa vuotta aiemmin päättyneestä toisesta maailmansodasta. Monsieur Verdoux toteaa: "Wars, conflict - it's all business. One murder makes a villain; millions, a hero. Numbers sanctify, my good fellow!" Karua, mutta voittajaosapuolen näkökulmasta totta.

Synkkyydestään huolimatta pidin elokuvasta, vaikkei se Chaplin-suosikikseni noussutkaan. Hirmutekojen lomassa Chaplin välitti hahmostaan hyvin herkän ja empaattisen kuvan. Kissoista monsieur Verdoux piti erityisen paljon, mitä K alias ritari Valkopartakin varmasti arvostaa - vaikka nukkuikin koko leffan ajan.

Ritari Valkoparta

Kuinka äkäpussi kesytetään

William Shakespeare: Kuinka äkäpussi kesytetään

Tiikerin vaimon lisäksi kirjastosta tarttui mukaan Shakespearen näytelmä Kuinka äkäpussi kesytetään Leena Tammisen tuoreehkona (2007) käännöksenä. Olen lukenut aiemmin ehkä puolisen tusinaa Shakespearen näytelmää ja jotenkin aina yllätyn niiden luettavuudesta ja, no, upeudesta.

Äkäpussissakin oli paljon tuttua kekseliästä ja pisteliästä sananvaihtoa ja kepposia kuten muissakin herran komedioissa, mutta modernina ihmisenä näytelmän loppu oli kyllä melko vaikeasti nieltävä. Äkäpussi "kesytettiin" pitämällä hänet nälässä ja univajeessa, ja lopuksi äkäpussi jo julistaa vaimokollegoilleen miehen asemaa vaimon herrana, elämänä, elättäjänä, päänä ja hallitsijana. Pidättäydyn siis tästedeskin näytelmän sovelletussa elokuvaversiossa eli aikoinaan nuoren 13-vuotiaan hurmanneessa teinipätkässä 10 Things I Hate About You (1999).

10 Things I Hate About You

Näin jälkikäteen verrattuna teoksissa ei ole juuri muuta yhteistä kuin alkuasetelma, joka leffassa on sovellettuna high schoolin deittiskeneen: päähenkilöinä ovat sisarukset Katherina (Kat) ja Bianca, joista jälkimmäisellä riittäisi kosijoita, mutta joiden isä haluaa ensin naittaa vanhemman ja pahasisuisen Katin. Sopimuksen myötä veronalainen Petruchio (elokuvassa Patrick Verona) lupaa naida Katherinan, jotta kosijat pääsevät kilpailemaan Biancasta.

Näytelmän heikkoudeksi on edelleen mainittava siitä kokonaan puuttuva Heath Ledgerin esittämä "Can't Take My Eyes Off You" ureilukentän katsomossa koulun soittokunnan avustamana. Ja olkoonkin, että kyseessä on hömppäleffa, sen innoittamana olen tutustunut paitsi Shakespearen näytelmään, myös Sylvia Plathin tuotantoon. Lisäksi teos nimeltään The Feminine Mystique on tuttu tätä kautta. Koskaan ei pidä aliarvioida hömppäleffan sivistävää voimaa!

Loppuun tällä kertaa tuo näytelmästä puuttuva kohtaus:

Tiikerin vaimo

Téa Obreht: Tiikerin vaimo

Olen aina myöhässä vuoden puhutuimpien kirjojen lukemisen kanssa. Parin vuoden takainen Tiikerin vaimo (The Tiger's Wife, 2011) sattui nyt käteen kirjaston hyllystä.

Amerikkalaistuneen jugoslavialaissyntyisen Obrehtin esikoisteos vaati minulta melkein ensimmäiset sata sivua, ennen kuin pääsin todella sisään sen maailmaan. Tai sitten hälyiset ruokatunnit eivät vain olleet parhaita hetkiä aloittaa teoksen lukeminen.

Kirjassa entisen Jugoslavian aluetta viime vuosisadalla runnoneet sodat kietoutuvat fantastisiin tarinoihin, joissa kuolematon mies kerää sieluja hyvitykseksi sedälleen ja eläintarhasta harhaillut tiikeri rakastuu kuuromykkään tyttöön. Ehkä johtuen tiikereistä, karhuista ja Jugoslavian taistelelvista kansoista teoksesta tuli paikoitellen vahvasti mieleen John Irvingin esikoisteos Vapauttakaa karhut! (Setting Free the Bears, 1968), jonka luin noin vuosi takaperin. Irving-fanina Tiikerin vaimo siis kolahti loppua kohden kovastikin. Lisäpisteet siitä, ettei teos kosiskellut jenkkilukijoita amerikkalaisilla hahmoilla tai selostavalla Jugoslavia-historiikillä.

K:kin hyväksyy.

No, But I Saw the Movie

David Wheeler (ed.): No, But I Saw the Movie

Z osti minulle vuonna 2008 muistaakseni 50 centillä New Yorkin Strand-kirjakaupasta tämän kirjan, josta olen enemmän tai vähemmän näppärästi lainannut ja muokannut nimen myös blogilleni. Teoksesta löytyvät mm. novellit sellaisten elokuvien takaa kuin Kaikki Eevasta (All About Eve, 1950), Tapahtuipa eräänä yönä (It Happened One Night, 1934), Psyko (Psycho, 1960) ja Takaikkuna (Rear Window, 1954).

Tietyissä keskusteluissa kirjan ensisijaisuus elokuvaversioon nähden korostuu - etenkin jos keskustelija itse on sattunut kirjan lukemaan. No, But I Saw the Movie tosin taitaa kiteyttää useimman ihmisen vastauksen näissä keskusteluissa esiin nousevaan kysymykseen. Näin yleensä omassakin tapauksessani, korskeasta blogin nimestä huolimatta. Aikoinaan kun aloin lukea teoksen novelleja, huomasin kuitenkin, että suurin osa leffaversioista olikin näkemättä. Teoksen innoittamana tuli katseltua mm. kylmäävä Kauhunkierre (Don't Look Now, 1973), klassinen kauhupätkä Ruumiinsieppaajat (The Body Snatchers, 1945) ja järisyttävän epäkorrekti Freaks - kummajaiset (Freaks, 1932). Niin ja toisaalta huomasin, että eräskin novelleista vaikutti melko pliisulta elokuvaversioonsa nähden. Reiluun kymmeneen sivuun kun ei vain voi saada mahtumaan Frank Capran mahtavaa Ihmeellinen on elämä -joulunyyhkistä (It's a Wonderful Life, 1946).

Kaiketi mitä yritän sanoa on, että kirjat ja leffat ovat kummatkin tärkeitä itselleni, joten tuli tarve tulla sanomaan se tänne. Loppuun kissa.

K