Heroes & Bolla

Stephen Fry: Heroes

Kuuntelin viime vuonna Stephen Fryn Mythoksen (2017), joka käsittelin Kreikan jumaltaruston varhaisia vaiheita maailmankaikkeuden syntymästä lähtien. Nyt Fry on siirtynyt jo kenties tunnetuimpiin Kreikan taruston hahmoihin ja tarinoihin. Mythoksen jatko-osassa, Heroesissa (2018) kuullaan Fryn versiot mm. Herakleitoksen (lat. Hercules) 12 urotyöstä, Iasonista ja argonauteista, Theseuksesta ja Oidipuksesta. Vain Troijan taruston on Fry säästänyt ilmeisesti Kreikka-trilogiansa viimeiseen osaan.

Jotkin tarinat olivat tutumpia kuin toiset, ja mukana oli paljon mainioita kiva tietää -osaston sivuseikkoja, kuten se, että argonauttien kapteeni Iason perusti tarun mukaan Slovenian pääkaupungin Ljubljanan, jossa pääsin käymään alkusyksystä. Kristinusko tosin korvasi omassa versiossaan Iasonin Pyhällä Yrjöllä. Tarinat vilisevät myös tähtitaivaalta tuttuja nimiä, kuten Castor ja Pollux (Kastor ja Polydeukes kreikaksi). On merkillistä kuunnella Argolla seilanneista jumalveljeksistä ja samalla tuijotella heidän taivaallista tähtimerkkiään.

Teoksen nimestään huolimatta monet sankarit eivät ole lopulta kovin sankarillisia esimerkiksi suhteessaan naisiin, ja sangen usein sankarit lakoavat ennen aikojaan sen sijaan että kuolisivat ylistettyinä. Yksi surullisimmista hahmoista on Argon miehistöön kuulunut Orfeus, joka lähtee pelastamaan rakastettuaan Eurydikea Manalasta epäonnistuakseen yrityksessään viime hetkellä ja menettäen Eurydiken iäksi. Tämän jälkeen Orfeus huoli vain miesrakastajia, jonka seurauksena tuohtuneet naiset repivät hänet kappaleiksi. Voi elämä.

***

Pajtim Statovci: Bolla

Äskettäin Finlandia-palkinnon voittanut Pajtim Statovcin kolmas romaani Bolla (2019) on roikkunut kesästä lähtien kuuntelulistallani, mutta vasta nyt sain aikaiseksi kuunnella teoksen. Pidin Statovcin maagisen realismin kanssa leikkinyttä esikoisteosta Kissani Jugoslavia (2014) mielenkiintoisena, mutta väkivaltaisen isän ikeessä kasvaneesta Bekimistä ja tämän äidistä kertonut romaani myös ahdisti. Isän kaltainen hahmo on myös Bollassa, tällä kertaa päähenkilönä. Nuori Arsim on kirjallisuutta Pristinassa opiskeleva albaani, naimisissa kiltin ja palvelualttiin naisen kanssa. Mies aloittaa suhteen lääkäriksi opiskelevan serbimiehen, Milošin, kanssa.

Kun taustalla kytee pian syttyvä Kosovon sota ja vaimokin tulee raskaaksi ensin kerran ja sitten jo toistamiseen, Arsimin on jätettävä Pristina ja muutettava nimeämättömään maahan pakolaisena. Toisaalla Miloš liittyy serbien sotajoukkoihin ja onnistuu rikkomaan mielensä sitä seuraavien vaiheiden myötä. Arsimista on hahmona kovin vaikea löytää yhtäkään miellyttävää piirrettä - hän hakkaa puolisooaa ja lapsiaan, päätyy seksuaaliseen kanssakäymiseen alaikäisen pojan kanssa, jonka ulkonäköä vielä pilkkaa.

Siinä yksi keskeinen syy, miksi teos ei oikein puhutellut. Paskoista, tuskaisista miehistä on jo riittävästi kirjoja, olipa heidän seksuaalinen suuntautumisensa ja etninen taustansa mikä hyvänsä. Toinen syy, miksi kirja ei oikein kolahtanut, johtui aiheen sijaan sen rakenteen ja formaatin yhdistelmästä: äänikirja oli aavistuksen liian vaikeaselkoinen, kun kirjassa vuorottelivat minäkertojat Arsim ja Miloš, vuosiluvut 1990-luvusta pitkälle 2000-luvulle, sekä tapahtumapaikat Balkanilta jonnekin Länsi- tahi Pohjois-Eurooppaan. Kuka mitä häh?

Kielestä kiinni

Roosa Rentola: Kielestä kiinni

Kaikki kieleen ja kielitieteeseen liittyvät asiat kiinnostelevat, minkä vuoksi varasin kirjastosta taannoin kaksi näihin aiheisiin sukeltavaa teosta. Kääntäjä Kersti Juvan Löytöretkeä Suomeen (2019) saanen odotella pitkälle ensi vuoteen, mutta Roosa Rentolan pieni kirja forensisesta lingvistiikasta saapui nopeasti. Kielestä kiinni -teoksessa (2019) perehdytään muutamiin rikostapauksiin niin Suomessa kuin maailmalla, joissa kielentutkimuksella on pystytty tuomaan esiin ratkaisevia seikkoja tapausten selvittämisen kannalta.

Kuuluisimmat kirjan esittelemistä tapauksista ovat vuosikymmeniä Yhdysvaltoja terrorisoinut Unabomber kotitekoisine pommeineen sekä Ulvilan murha hätäkeskusnauhoitteineen. Mukana on myös yksi puhdas huijaustapaus, Carl J. Danhammerin fakseilla ja keksityillä viraonomaisilla toteutettu petos, jossa vedätettiin omasta lomakylästä haaveilevaa rovaniemeläiseläkeläistä. Muut Rentolan esittelemät tapaukset ovat hiljaiseksi vetäviä USA:ssa tai Briteissä tapahtuneita murhia tai oletettuja murhia, joissa syyllinen on yrittänyt esimerkiksi häivyttää murhan yksityiskohtia lähettämällä viestejä uhrin nimissä tai pyrkimällä lavastamaan joko uhria itseään tai ulkopuolista tekijää kuoleman aiheuttajaksi.

Tapaukset ovat häijyjä, mutta kielitieteelliset tutkimukset ja niiden avulla tehdyt päätelmät ovat mielettömän mielenkiintoisia. Niihin olisin voinut syventyä vielä enemmänkin, mutta ensimmäiseksi suomalaiseksi teokseksi aiheesta kirja oli toivon mukaan vasta varovainen avaus.

Hustlers - korkojen kera

Tällä hetkellä muodissa taitaa olla 1990-luku, mutta hyvältä näytti myös noin vuosiin 2008-2014 sijoittunut Hustlers (2019). Viisikymppinen J.Lo näyttää edelleen samalta kuin vuosikymmen sitten, samoin pienen cameon heittävä Usher, joten aikamatkailu sujuu saumattomasti. Elokuva kertoo tositarinan newyorkilaisista strippareista, jotka alkavat arveluttavin keinoin pokata baareista Wall Streetin pukumiehiä klubinsa VIP-tiloihin, joissa asiakkaan luottokortti höylätään tappiin.

Jennifer Lopez esittää strippariryhmän emohahmoa, Ramonaa, joka houkuttelee mukaan suunnitelmaansa Constance Wun esittämän Destinyn, jonka kautta tapahtumia puretaan auki Julia Stilesin esittämän toimittajan avulla. Tarina todella pohjaa toimittaja Jessica Presslerin vuonna 2015 julkaisemaan haastatteluartikkeliin. Vaikka vuosi 2008 tuo mukanaan finanssikriisi, pukumiehillä riittää yhä taaloja taskussaan ja pian ne virtaavat myös työväenluokkaisten Ramonan, Destinyn ja heidän tiiminsä taskuihin. Miehiä ei juuri käy sääliksi, mutta mukaan mahtuu kuitenkin poikkeuksiakin, jotka saavat Destinyn epäröimään. Pian mukaan hiipii myös ahneus ja seurauksena on samanlainen hybris, jonka vallassa Wall Streetkin lienee ollut. Lopputulos on myös samankaltainen.

Leffa on viihdyttävä, aikakauden musaraita rokkaa ja juoni rullaa, mutta pieneen tiivistykseenkin olisi ollut varaa. Wu on symppis Destinyn roolissa isoäidistään ja lapsestaan huolehtivana naisena, joka rahan lisäksi arvostaa naisten yhteisöllisyyttä ja ystävyyttä. Lopez on roolissaan kuin kotonaan ja irrottelee koko rahalla. Paljasta pintaakin riittää, mutta ei onneksi itsetarkoituksellisesti ja tylsistymiseen asti - tästä lienee kiittäminen ohjaaja-käsikirjoittaja Lorena Scafariaa.

Belinda Blinked

Olen sukeltanut suoraan syvään päähän omakustanteisen eroottisen kirjallisuuden maailmaan löydettyäni My Dad Wrote a Porno -podcastin.

Jamie Mortonin isä, joka käyttää taiteilijanimeä Rocky Flintstone, on toden totta kuusikymppisenä päätynyt takapihansa vajaan kirjoittamaan eroottista kirjallisuutta, ja podcastissa Jamie lukee näitä isänsä hengentuotteita ääneen ystävilleen Alice Levinelle ja James Cooperille - sekä naurusta ulvovalle kuulijakunnalleen. Teossarja on nimeltään Belinda Blinked ja podcast on edennyt jo sarjan viidenteen kirjaan.

Kirjoissa seikkailee Steeles Pots & Pans -keittiövälineyrityksen myyntijohtaja Belinda Blumenthal, joka jo työhaastattelussa pääsee esittelemään kaikki avunsa. Belinda Blinkedin maailma on kuin jokin rinnakkaisulottuvuus, jossa bisneksiä hoidetaan useimmiten alasti, jossa faksi on yhä käytössä ja jossa Saksa on yhä jakautunut vähintäänkin Berliinin osalta itäiseen ja läntiseen puoliskoonsa. Rocky Flintstonen proosa on niin kamalaa, että se on jo nerokasta, mitä podcastin Alice, Jamie ja James korostavat tuomalla esiin kaikki tarinalliset epäloogisuudet, kirjoitus- ja kielioppivirheet ja ennen kaikkea Rockyn syvän epätietoisuuden naisten anatomiasta.

Rockyn analogiat (rinnat kuin granaattiomenat), itsekeksityt sanonnat (heaven on a hatstand, cruel as an ice-cube), loputon puolipisteiden käyttö, uppoutuminen sisustuksellisten, hallinnollisten tai liike-elämän yksityiskohtien kuvaamiseen ja tietenkin törkeän hirveät seksikohtaukset sekä Jamien esittämänä toinen toistaan kummallisemmilla aksenteilla puhuvat hahmot ovat syitä siihen, miksi miljoonat ihmiset ympäri maailmaa ovat innostuneet Belinda Blinkedistä siinä määrin, että podcastilla on käynnistymässä jo toinen live-esiintymisten kiertue (Tyypit ovat tulossa myös Suomeen ensi syksynä!), ja netistä löytyy mm. Steeles Pots & Pansin verkkosivut ja vannoutuneilla faneilla on jo oma nimensäkin (Belinkers). Faneihin lukeutuvat mm. Elijah Woods, Daisy Ridley, Nicholas Hoult ja Emma Thompson, joita kuullaan podcastin Footnotes-osioissa.

Toki suuri syy Rockyn kammottavan pehmopornon suosioon on podcastin esiintyjät. Jamie isänsä enemmän kuin vaivaannuttavan tekstin ääressä kiemurtelevana lukijana, Alice teräviä ja epäuskoisia välikommentteja heittävänä kriitikkona ja hulvattomasti naurava James ovat yliopistossa ystävystyneitä kolmekymppisiä media-alan sekatyöläisiä, jotka äänittävät podcastia vuorotellen toistensa luona ja kiusoittelevat toisiaan brittiläiseen tyyliin paikoitellen melko kipakastikin. Esiintyjät ovat itseni kanssa samanikäisiä 1990-luvun lapsia ja minuun podcastissa kolahtavatkin samasta kokemusmaailmasta ammennetut elokuvareferenssit: Beethoven, Hook, Yksin kotona, Mrs. Doubtfire, Titanic ja Braveheart on lapsuudessa hinkattu puhki VHS:llä.

Belinda Blinkediin on sarjan edetessä tullut lisää suoranaista juonta ja viidenteen kirjaan tultaessa viritteillä on korkean luokan teollista vakoilua vaivaannuttavien aktien lomassa. Onnistuuko herra Bisch varastamaan Tri-Oxy-Brillon salaisen teknologian? Pystyykö Confidential Order of Cookware Knights (C.O.C.K.) pysäyttämään pahikset tällä kertaa? Entä miten aluemyyntipäälliköt saavat myyntitavoitteensa täyteen tässä kuussa? Jännityksen tiivistymistä on turha odottaa viidennen kirjan lähestyessä loppuaan...

Downton Abbey

Downton Abbey (2010-2015) oli komea 1910-20-luvuille sijoittunut sarja herraskartanosta ja sen kahden kerroksen väestä. Kausien mittaan päästiin seuraamaan Granthamin perheen ja heidän palvelijoidensa onnea ja surua läpi Titanicin uppoamisen ja ensimmäisen maailmansodan. Rakkaudet, rikokset ja onnettomuudet siivittivät hahmojen tarinalinjoja kausien varrella. Jokainen hahmo edusti tavalla tai toisella aikakauden piirteitä ja ilmiöitä lähtien sosiaalista nousua tekevästä autonkuljettaja-Tomista ja naisten oikeuksista innostuvasta Edith-tyttärestä vanhan koulukunnan jäärään hovimestari Carsoniin. Useimpien suosikkihahmo lienee kuitenkin Maggie Smithin näyttelemä leskikreivitär Violet Crawley, joka päihittää repliikkiensä mehukkuudessa koko muun näyttelijäkaartin.

Neljä vuotta sarja sai levätä nätisti tarinalinjat rusetille solmineen päätöskauden jälkeen, mutta sitten syystä tai toisesta tekijät päättivät vielä kerran kaivaa Downton Abbeyn naftaliinista täyspitkän elokuvan muodossa. Vaan siinäpä vastaan tuleekin jo ensimmäinen ongelma. Sarjamuodon suosion taustalla on sen mahdollistama syventyminen hahmoihin ja pitkiin tarinalinjoihin. Parin tunnin elokuva ehtii vain pintaraapaisuun - etenkin Downtonin kokoisen henkilögallerian kanssa. Elokuva yrittää ehtiä kertoa vähän lähes jokaisesta hahmosta ja samalla tuo uusiakin hahmoja mukaan. Lopulta yhteenkään tarinaan ei ehditä syventyä riittävästi ja toisaalta joidenkin hahmojen (Mr. Bates & Lord Merton, hello!) osuus elokuvassa jää niin kursoriseksi, että jälkikäteen en ole varma, oliko heille suotu vuorosanojakaan.

Koska elokuva ei uskalla tehdä suurta irtiottoa juonellisesti, jäävät henkilösuhteiden ja suurien tarinalinjojen kehittelyt vähiin. Elokuvan keskiöön on nostettu kuninkaallinen vierailu Downton Abbeyyn, joka tietysti saa niin Granthamit kuin palvelusväen jännityksen valtaan. Eniten juonen kaltaisia viritelmiä nähdään Tomin tarinassa, kun kuninkaallisten vieraiden mukana Downtoniin saapuu Violet Crawleyn serkku (Imelda Staunton) mukanaan seuraneitinsä Lucy (Tuppence Middleton), joka elää Tomin tavoin sosiaalisen nousun tehneenä ala- ja yläluokan välisessä ristipaineessa. Leskeytynyttä Tomia kun ei vielä sarjan aikana saatettu lopullisen onnen satamaan. Pientä kehittelyä on myös hovimestariksi nousseen Barrow'n tarinassa, kun kuninkaallisen seurueen mukana Downtoniin saapuu mies, joka jakaa Barrow'n salaisuuden.

Elokuva on kaunis silmäkarkki, mutta sen enempää siltä on turha odottaa.

This Is Going to Hurt

Adam Kay:
This Is Going to Hurt

Juliaihminen suositteli blogissaan Adam Kayn omakohtaista kirjaa This Is Going to Hurt (2017), ja kun se sattui olemaan tekijän itsensä lukemana Storytelissä, otin sen saman tien kuunteluun. Kay on nykyään kirjailija ja tv-käsikirjoittaja. Sitä ennen hän ehti kuitenkin lähes kymmenen vuoden ajan harjoittaa lääketiedettä Britannian julkisen terveydenhuollon eli NHS:n palveluksessa. Näiltä vuosilta Kay on säilyttänyt päiväkirjansa, jotka ovat täynnä toinen toistaan hurjempia ja oudompia tapauksia sairaalan arjesta, ja joiden pohjalta Kay on kirjansa koostanut.

Gynekologiaan erikoistuneen Kayn tapauksissa synnytykset ovat isossa osassa, ja lopulta Kayn urakin oikeastaan päättyy yhteen sellaiseen. Kay saa kuulijansa purskahtamaan naurusta, kakomaan ällötyksestä, ihmettelemään ihmisten kekseliäisyyttä ja tuntemaan valtavaa empatiaa hillittömiin ylityötunteihin velvoitettuja, alipalkattuja lääkäreitä kohtaan. Vapaapäivä, saati loma vaikuttaa olevan tuntematon konsepti, jonka tietää mm. Kayn kollega, joka tulee hääpäivänään tekemään aamuvuoron täydessä häätällingissä. Kay itse laskeskelee, että hänen maksullisen parkkipaikkansa parkkimittari tienaa parempaa tuntiliksaa kuin hän, kun lasketaan ylityökorvauksettomat tunnit mukaan.

Hervottomat kertomukset, jotka Kay lukee hillityllä brittiaksentillaan, saivat aikaan huomiota herättäviä pyrskähdyksiä mm. pyörän selässä ja joukkoliikenteessä. Se jos mikä on hykerryttävän hyvän kirjan merkki.

Oikukkaat puutarhat

Jeffrey Eugenides: Oikukkaat puutarhat

Otin lukuun Jeffery Eugenidesin vastikään suomennetun novellikokoelman Oikukkaat puutarhat (Fresh Complaint, 2017, suom. 2019). Eugenidesiltä olen aiemmin lukenut Middlesexin (2002, suom. 2003) ja Naimapuuhia (The Marriage Plot, 2011, suom. 2012), josta omistan myös entiseltä työkaverilta häälahjaksi saadun paidankin! Middlesexistä pidin suuresti, Naimapuuhia ei vakuuttanut ihan yhtä paljon, mutta kirjailijan tuotanto kiinnostaa kuitenkin. Tunnetuin Eugenidesin teoksista tosin lienee esikoisteos Virgin Suicides (1993, suom. 2003). Mutta sen kohdalla, you know - no, but I saw the movie (1999).

Oikukkaat puutarhat koostuu kymmenestä novellista, jotka Eugenides on kirjoittanut usean vuosikymmenen aikana. Jos edellisessä postauksessa kuvaamani How to Be Famous kärsi liiallisesta makeudesta, on näissä pienissä tarinoissa mukana aina roima annos tummia sävyjä ja happamiakin makuja. Yhdessä tarinassa mies on saanut lähestymiskiellon omaa perhettään kohtaan, toisessa velkojat ovat niskassa, kun puoliso hassaa koko perheen rahat onnettomaan hajustettujen leluhiirien bisnekseensä. Toisaalla nuori nainen tekee rankan ratkaisun välttyäkseen vanhempiensa hänelle suunnittelemalta tulevaisuudelta. 

Novellit ovat täynnä eriasteisesti katkeroituneita, periaatteensa myyviä tai useimmiten jollain tapaa epäonnistuvia hahmoja, mutta onneksi Eugenides tarjoaa myös pieniä pilkahduksia toivoa ja humaaniutta, ystävyyttä...ja lopulta helpotustakin. Mutta helpolla Eugenides ei hahmojaan eikä lukijaansa päästä, siksi ehkä itsekin kahlasin kirjaa läpi yllättävän pitkään.

How to Be Famous

Caitlin Moran: How to Be Famous

Caitlin Moranin tuorein romaani on jatkoa vuoden 2014 romaanille How to Build a Girl (suom. Näin minusta tuli tyttö, 2015). Pääosassa on Moranin ja tämän ystävien nuoruudenkokemuksista inspiraatiota ottanut Johanna Morrigan, jonka musiikkijournalisti- alter ego Dolly Wilde luo uraa Lontoossa paettuaan kotikaupungistaan Wolverhamptonista. Lähipiiriin kuuluvat levytysyhtiön perustava toimittajaystävä Zee, The Branks -bändin keulahahmo Suzanne ja menestykseen nouseva muusikko John Kite, Johannan kaukorakkauden kohde.

Teoksen nimi viittaa paitsi ensimmäistä levyään äänittävään The Branksiin ja sen yrityksiin nousta tunnetuksi, mutta lopulta myös tapaan, jolla Dolly Wildesta tulee tahtomattaan kuuluisampi kuin oli tarkoitus niljakkaan koomikon tehtyä tälle axlsmithit. Moranin kirja käsittelee #metoo-ajan vitsauksia, mutta viattoman 1990-luvun ratkaisuin, kun todistusaineiston voi vielä tuhota vetämällä nauhan ruttuun VHS-kasetista. Ikipositiivinen Johanna ei lopulta tunnu edes paljoa järkkyvän tapahtumista. Kovin lyhyeksi sivupoluksi jää Johannan vartaloonsa kohdistamat tuntemukset, jotka eivät yllättäen ole aivan yksinkertaisia ja josta olisi varmasti löytynyt lisääkin pohdittavaa. Turhan sokeriseksi Moran kuorruttaa myös kirjan loppuratkaisun, mikä osin latistaa teoksen sinänsä tärkeääkin sisältöä.

Ei kirjaa kuitenkaan huonoksi voi moittia. Odotukset olivat vain toteutumaan nähden liian korkealla How to Build a Girlin jäljiltä. Moran osaa naurattaa ja osin kenties omakohtaisetkin anekdootit ovat mainioita, samoin kuin nyt jo ajan kultaaman 1990-luvun ja brittipopin nousuvuosien kuvaus. Ja hyvä luoja sitä röökin määrää. Seuraavaksi on otettava seurantaan, milloin juuri valmistunut leffaversio How to Build a Girlistä rantautuu Suomeen.

Once Upon a Time in...Hollywood

Käytiin katsomassa Quentin Tarantinon yhdeksäs elokuva, Once Upon a Time in... Hollywood (2019). Pari Tarantinon edellistä leffaa (länkkärimytologiasta ammentavat Django Unchained (2012) ja The Hateful Eight (2015)) eivät oikein napanneet, joten pienellä varauksella olin liikenteessä. Varautumista ei vähentänyt leffan aihe, Sharon Taten traaginen kohtalo. Leffassa tosielämän näyttelijää esittää Margot Robbie. 

Historialliset henkilöt ovat lopulta sivuosassa Once Upon a Timessa, vaikka mukana nähdäänkin niin Steve McQueen (Damien Lewis), Bruce Lee (Mike Moh) kuin Roman Polanski (Rafal Zawierucha) ja iljettävämmästä päästä Charles Manson (Damon Herriman) jengeineen (rooleissa mm. Maya Hawke, Lena Dunham ja Dakota Fanning). Pääosissa nähdään kuitenkin Leonardo DiCaprion esittämä fiktiivinen, jo hieman elähtänyt länkkärisarja Bounty Law'n pääosanäyttelijä Rick Dalton ja Brad Pittin esittämä Cliff Booth, joka toimii paitsi Rickin stunttina myös yleismiesjantusena hoitaen pomonsa askareita ja kuljettaen tätä kuvauksiin.

Polanskin pariskunta on muuttanut Daltonin naapuriin, minkä vuoksi Dalton ja Booth pääsevät seuraamaan tähtiohjaajan ja nousevan elokuvatähden elämää sivusilmällä. Sivusilmällä Tatea ja Polanskia todella seurataankin, sillä kovin monta repliikkiä ei heiltä kuulla. Daltonin ja Boothin kautta sen sijaa sukelletaan syvälle 60-luvun Hollywoodiin ja tv-sarjabisnekseen. Radio soi taustalla lähes koko ajan tuutaten ulos aikakauden musiikkia ja etenkin ilmeisen autenttisia mainoksia. Ilma on sakea tupakan savusta, Bloody Maryja kuluu ja jengi pukeutuu virkattuihin toppeihin ja mokkasiineihin. Menneen maailman luomisessa ei ole säästelty vaivaa.

Pienissä sivuosissa nähdään paljon Tarantinon vakikalustoa, kuten Michael Madsen, Zoë Bell ja Kurt Russell. Silmiinpistävää on roolituksen (60-luvun Hollywoodin?) valkoisuus, kun edes Samuel L. Jacksonia ei nähdä mukana. Sen sijaan leffasta löytyy muutama silmänisku tai suoranainen juonellinen kyynärpäätuuppaus Tarantinon vuoden 2009 leffaan Inglourious Basterds. Kuka tunnistaa tutun nimen Daltonin italowesternien ohjaajista?

Leffan juonesta ja jujusta voi olla monta mieltä, mutta tosiasia on, että elokuvan lopputulema jää askarruttamaan. Että noinkin. Ajatella.

Ruskeat Tytöt, Bad Feminist & The Girl with the Lower Back Tattoo

Olen kuunnellut viime aikoina feministinaisten esseekokoelmia. Lähdin liikkeelle Koko Hubaran Ruskeista tytöistä (2018?), jatkoin Roxane Gayn Bad Feministiin (2014) ja sen perään vielä Amy Schumerin The Girl with the Lower Back Tattoohun (2016).

Koko Hubara: Ruskeat tytöt

Hubaran Ruskeat tytöt ei ole kirjoitettu minulle. Hubara puhuttelee kaltaisiaan ruskeiksi kutsumiaan tyttöjä, jotka eivät ole mustia, mutta jotka tummapintaisina erottuvat suomalaisesta katukuvasta. Hän toteaa, ettei pysty löytämään kulttuurintuotteista representaatioita, joihin pystyisi täysin samaistumaan. Ei ihme, sillä jemeninjuutalaisen isän ja suomalaisen äidin tyttären kaltaisia ei löydy niin Suomesta kuin Israelista kuin Jemenistäkään.

Hubara luo kirjoittaen yhteisöä kaltaisilleen poceille, woceille, ruskeille tytöille, koska ei ole itse pystynyt lukemaan riittävästi itsensä kaltaisista ihmisistä. Samalla Hubara kertoo elämästään laajemmin: perheestään, lapsuudestaan, äitiydestään, itselleen tärkeistä asioista, kuten hiphopista, joka misogyynisyydellään ja kapealla naiskuvallaan on jotakin, mitä Hubaran on vaikea käsitellä kaikessa ristiriitaisuudessaan. Tärkeitä aiheita ja ajatuksia herättäviä kirjoituksia.

Roxane Gay: Bad Feminist

Haitilais-amerikkalainen Gay tunnistaa Hubaran tavoin esseekokoelmassaan Bad Feminist samaistumisen puutteen tai sen loppumisen kesken. Toisaalta hän löytää samaistumispintaa ja fanituskohteita yllättävistäkin kulttuurintuotteista, kuten Sweet Valley High -kirjasarjasta. Hubaran ja Gayn teoksissa nousee esiin myös muita samoja teemoja ja jopa yksittäisiä kokemuksia poc:ina, kuten hiusten (luvattoman) koskettelun. Molemmat tunnistavat myös vähemmistöstatuksistaan huolimatta oman etuoikeutensa. Hubara nostaa esiin juutalaisena Israelin aseman suhteesssa Palestiinaan ja Gay näkee oman korkean koulutuksensa merkityksen. Lisäksi Gay tunnistaa Hubaran tavoin tanssijalan vipatuksen sanoituksiltaan ja kuvastoltaan suorastaan vastenmielisten biisien soidessa.

Gay käsittelee teoksessaan paljon eri kulttuurintuotteita ja avaa silmiä niiden tulkinnoille rodusta ja sukupuolesta. Omansa saavat niin elokuvat Piiat (The Help, 2011), Tarantinon Django Unchained (2012), Twelve Years a Slave (2013) ja Tyler Perryn koko tuotanto kuin tv-sarja Orange Is the New Black (2013-2019) ja tietenkin Robin Thicken biisi "Blurred Lines". Myös kevyempiä aiheita käsitellään, joista ei vähäisimpänä Gayn hurahtaminen Scrabblen pelaamiseen kilpatasolla. Gay on humaani, tarkkanäköinen ja rento, kaikkea paitsi huono feministi.

Amy Schumer: The Girl with
the Lowe Back Tattoo

Amy Schumerin kirjassa The Girl with the Lower Back Tattoo harmittaa eniten se, ettei Schumer luota lukijoihinsa. Koomikko Schumer vesittää omat vitsinsä lisäämällä tuon tuostakin juttujensa perään "JK", eli just kidding, vitsi, vitsi. Ihan jos lukija ei muuten tajuaisi. Schumer paljastuu ihmisenä aika mukavaksi ja oikeastaan hyvinkin erilaiseksi kuin alapääjuttuihin keskittyvä lavapersoonansa. Hyvä niin. Kirja on hieman sekalainen joukko erilaisia listauksia ja sekalaisia muisteloita Schumerin tähänastisesta elämästä. Joukkoon mahtuu lapsuuden ja nuoruuden kuvailua, parisuhteita, komediauran vaiheita ja henkilökohtaista ja yhteiskunnallista heräämistä. Eniten kirjassa koskettaa Schumerin avoin kuvaus epätäydellisistä vanhemmistaan ja mahdollisuudesta auttaa Parkinsonin tautia sairastavaa isäänsä.

Vaikka kirjojeni aihevalinnoissa on jotain samaa, on aika pysäyttävää, että niin Hubaralta, Gayltä ja Schumeriltakin löytyy taustalta seksuaalista hyväksikäyttöä ja rankkojakin ongelmia kehonkuvan kanssa. Mitä helvettiä, maailma? Leffaroolejakin tehnyt Schumer kuvaa Hollywoodin odotuksia ja haistattaa niille pitkät. Välillä tosin tuntuu, että Schumer lyttää omaa olemustaan vain, jotta voi sanoa jo itse todenneensa todeksi ulkonäöstään kaiken sen, mistä (sosiaalinen) media häntä piikittelee. Melko masentavaa sekin. 

Seuraavaksi taidan palata fiktion pariin todellisuutta pakoon.

Kesälomalaisen tv-sarjakatsaus

Kesälomaan sattui osittain viileät säät ja kun juniori ei ilman ryhmäpainetta suostu enää päiväunille, oli iltaisin yllättävän paljon aikaa vaihteeksi katsella suoratoistopalvelujen helmiä.

Killing Eve, kaudet 1-2 (HBO Nordic)

Killing Eveä (2018-) on hehkutettu ja kehuttu sen naispääosia. Ensimmäinen jakso vetäisi maton jalkojen alta röyhkeän raa'alla palkkamurhaaja Villanellella (Jodie Comer). Oli asennoiduttava aivan uudella tavalla sarjan katsomiseen, sillä Killing Eve ei todellakaan ole iltaseiskan K-12-dekkarisarja, vaan mustaa absurdia huumoria sykkivä kekseliään väkivaltainen kissa-ja-hiiri-leikki, jota enkelinkasvoinen Villanelle pyörittää. Itse sarjan nimihenkilö, Eve (Greyn anatomian tohtori Yangina tunnettu Sandra Oh), on MI-6:n tutkija, joka alkaa epäillä, että tuoreiden salamurhien sarjan tekijänä saattaisi olla nainen. Villanellesta ja Evestä tulee pakkomielle toisilleen, kun he saavat vainun toisistaan.

Ensimmäisellä kaudella MI-6 jahtaa Villanelleä, mutta kauden edetessä ja etenkin toiselle kaudelle tultaessa hyvisten ja pahisten roolit alkavat limittyä ja mennä iloisen tappavasti sekaisin. Vaikka Even ja Villanellen välillä kipinöi ja räiskyy suorastaan romanttisesti, kuplan ulkopuolella Villanelle ja kilpaileva palkkamurhaaja jatkavat raakoja murhiaan. Sarjan tuore toinen kausi lähti jo aikamoiselle lennolle ja jäi vähintään yhtä jännittävään paikkaan kuin ensimmäinen kausi, joten jatkoa lienee luvassa. Comerin ja Oh'n lisäksi sarjassa nähdään brittikonkari, Mrs. Dursleynäkin tunnettu Fiona Shaw. Villanellen jonkin sortin mentorina tahi managerina toimii Sillan parilta ekalta kaudelta tuttu ihana Kim Bodnia.




Stranger Things, kausi 3 (Netflix)

No nyt! Stranger Thingsin (2016-) kolmas kausi paljastui yhtäkkiä sarjan toistaiseksi parhaimmaksi ja aivan täydelliseksi kesäkatsottavaksi. Pelkäsin kakkoskauden jälkeen, että sarja alkaisi liikaa toistaa itseään, kun sama yliluonnollinen voima palaa aina vain Hawkingin kaupunkiin. Nyt uutta twistiä on saatu tuomalla mukaan hieman zombimenoa ja etenkin sekoittamalla henkilöhahmojen pakkaa. Yliluonnollisia kykyjä omaava Eleven seurustelee Miken kanssa, Max ja Lucas ovat on-off-suhteessa, Dustin väittää löytäneensä tyttöystävän kesäleiriltä ja reppana Will seuraa vierestä muiden aikuistumispyrkimyksiä. Hawkingiin on rakennettu uusi ostoskeskus, jossa Miken Nancy-isosiskon ex Steve myy jätskiä. Kollegana hänellä on kauden uusi kasvo Robin (Maya Hawke, Uma Thurmanin ja Ethan Hawken tytär). Isomman roolin ovat saaneet myös Lucasin pikkusisko Erica jätskinkipeänä ostarihengarina sekä Maxin isoveli Billy (Dacre Montgomery, kuin uudestisyntynyt nuori Rob Lowe), joka kääntää maauimalan äitien päät saapuessaan uimavalvojan vuoroonsa.

Jälleen tietysti alkaa tapahtua kummia, ja vaikuttaa että venäläisillä on tällä kertaa jotenkin näppinsä pelissä. Willin vilunväreet palaavat ja Elevenkin havaitsee, että jotain muutakin kuin pelkkää teinidraamaa on tekeillä. Mike, Lucas, Will, Max ja Eleven muodostavat yhden tapahtumien jäljille pääsevän ryhmän, ostarijengi Steve, Robin, Erica ja Dustin toisen, sanomalehdessä harjoittelevat Nancy ja Jonathan omansa ja pientä sutinaa välillään herättelevät sheriffi Jim Hopper ja Willin äiti (Winona Ryder) vielä yhden. Välillä tulee jo GoT-fiilis, kun eri ryhmittymät pysyttelevät niin pitkään erillään toisistaan.

Ykköskauteen verrattuna Eleven, Nancy ja Willin aavistuksen reppana äiti ovat saaneet varmuutta omaan toimintaansa ja seurakseen muita vahvoja naistoimijoita, kuten edellä mainitut Maxin, Erican ja Robinin. Myös Miken ja Nancyn äidillä on pieni mutta tärkeä rooli kauden tapahtumien käynnistymisessä. Duffereille pisteet siis representaatioiden laajantamisesta. Viimeinen jakso kannattaa katsoa loppuun asti ja kuunnella huolella mitä sanotaan. Itse päättelin lyhyestä repliikistä, että erään hahmon kohtalo ei ehkä olekaan niin sinetöity kuin sarjan päätös muuten antaa olettaa. Neloskautta odotellessa...




Rahapaja, osat 1-3 (Netflix)

La Casa de Papel (2017-) on Z:n ja minun aivan sattumalta viime vuonna löytämämme helmi. Yleensä tulee pitäydyttyä tylsästi englanninkielisessä viihteessä, mutta Rahapajan traileri ryöstökeikkaa suunnittelevista rikollisista, jotka käyttävät koodiniminään kaupunkien nimiä, sai meidät panemaan ensimmäisen jakson pyörimään. Porukan koonnut ja sitä johtava Professoriksi kutsuttu mies (Álvaro Morte) esittelee suunnitelman Espanjan rahapajan ryöstämiseksi. Väkivallattomaksi aiotussa ryöstösuunnitelmassa on rooli paitsi jokaisella ryöstöjengin jäsenellä, myös panttivangeilla ja jopa kansalla, jonka ryöstäjät saavat puolelleen. Keskeisessä osassa ovat myös Salvadro Dalí -naamarit ja punaiset haalarit, johon pukeutuvat niin ryöstäjät kuin panttivangit.

Sarjan kertojaäänenä kuullaan Tokiota (Úrsula Corberó), kolmekymppistä naista, jonka Professori pelastaa kiinnijäämiseltä ja pestaa joukkoonsa. Tokio ystävystyy rikollisjoukon jäsenten kanssa ja ryhtyy suhteeseen itseään nuoremman Rion kanssa. Ryöstötiimiin kuuluvat myös isä ja poika Denver ja Moskova sekä itäeurooppalaiset Oslo ja Helsinki, vaarallisen kehräävällä äänellä puhuva Berliini sekä rahanpainannasta vastaava Nairobi. Panttivankien puolella esille nousevat rahapajan johtaja Arturo sekä hänelle raskaana oleva sihteeri Mónica, joka huomaakin viihtyvänsä Denverin seurassa. Vastapuolella panttivankitilannetta ratkoo Raquel Morillo, johon ainoana tapahtumia rahapajan ulkopuolelta tarkkaileva Professori uhkarohkeastikin päättää tehdä tuttavuutta läheisessä baarissa. Tapahtumia, läheltä piti -tilanteita ja erinäisiä suunnitelman muutoksia siis riittää välillä jopa liiaksi asti, mutta silti sarja ja sankariryöstäjien selviytyminen pitävät mielenkiinnon yllä.

Rahapajan ryösto kattaa sarjan osat - kuten sarjan kausia nimitetään - 1 ja 2. Tänä kesänä ilmestyi osa 3, jossa ryöstäjäjoukkio kokoontuu uudelleen pelastamaan yhtä kiinni jäänyttä jäsentään. Samalla päätetään toteuttaa Berliinin toinen ryöstösuunnitelma, Espanjan keskuspankin kultavarannon ryöstö. Mukana on muutama uusi jäsenkaupunki, joista tosin Tukholma ja Lissabon ovat vanhoja tuttuja uusissa rooleissa. Vastapuolella on nyt viimeisillään raskaana oleva kuulustelija-neuvottelija Alicia Sierra, joka on keinoissaan julma ja salakavala. Mutta voihan vietävä! Olihan se arvattava! Tarina jää aivan kesken, eikä 4. osan ilmestymisestä ole vielä edes tiedotettu. Ja päässä soivat siihen asti korvamatoina vuorotellen sarjan tunnusbiisi "My Life is Going On" ja Professorin ja Berliinin voimabiisinä toimiva partisaanilaulu "Bella Ciao".


Big Little Lies, kausi 2 (HBO Nordic)

Niin vain tekijöiden päät saatiin kääntymään ja Big Little Liesiin (2017-) tehtiin toinen kausi. Yhtenä kannustimena tekijöille lienee ollut Meryl Streepin saaminen mukaan jo tähtiä vilisevään joukkoon (Kidman, Witherspoon, Dern, Kravitz, Woodley). Edelliskauden keskiössä ollut kuolemantapaus on arvioitu kompastumiseksi, mutta ratkaisevan tönäisyn antaja kokee kovia tunnontuskia. Muitakin naisia peitelty totuus hiertää enemmän tai vähemmän. Streep esittää Kidmanin hahmon anoppia, joka on saapunut auttamaan lastenhoidossa, mutta joka ei suostu uskomaan pojastaan kuulemiaan totuuksia, mikä saa naisten välit hiertämään. Toisaalla Witherspoonin hahmon avioliitto on kriisissä ikävän paljastuksen vuoksi, kun taas Dernin hahmon mies syyllistyy sisäpiirikauppoihin, minkä seurauksena pariskunta joutuu konkurssiin. Lapset sentään tuntuvat vihdoin tulevan hyvin toimeen ja selviävän tapahtumista kutakuinkin. Kauden loppuratkaisussa nähdään jälleen naisten keskinäisen solidaarisuuden osoitus ja se tekee lopetuksesta yllättävänkin tunteellisen ilman turhaa vellontaa. Go Monterey Five!

The Rosie Result

Graeme Simsion:
The Rosie Result

Graeme Simsionilta ilmestyi tänä vuonna kolmas osa hänen erikoislaatuisesta genetiikan professori Don Tillmanista kertovaan kirjasarjaan. Ensimmäisessä osassa (The Rosie Project, 2012, suom. Vaimotesti, 2014) sosiaalisesti taidoton Don etsi itselleen kumppania tarkkaan määritellyn kyselylomakkeen avulla. Kriteerit räikeästi sivuuttava Rosie vei kuitenkin miehen sydämen. Seuraavassa osassa (The Rosie Effect, 2014, suom. Vauvatesti, 2015) australialaispariskunta muutti New Yorkiin ja Rosie järkytti miehensä kertoessaan olevansa raskaana. Samalla vaimotestiin liittyneellä perehtyneisyydellä Don ryhtyi tuolloin tutkimaan tulevan perheenlisäyksen kehitystä. Esille nousivat muistaakseni myös Donin lapsuudesta lähtien kokema toiseus ja erilaisuus ns. normaaleihin lapsiin.

Kolmas osa, The Rosie Result (2019), sijoittuu noin 10 vuotta edellisosaa myöhemmäksi, jolloin Donin ja Rosien poika Hudson on jo 11-vuotias, eikä ota uutista perheen muutosta takaisin Australiaan iloisesti vastaan. Hyvin koulussa pärjänneen pojan arvosanat alkavat laskea Melbournessa ja koulu ilmoittaa pojan saaneen hermoromahduksia, jotka viittaisivat autismiin. Don päättää luennollaan tapahtuneen selkkauksen jälkimainingeissa jättäytyä pois päivätyöstään ja keskittyä poikansa tukemiseen ja opastamiseen samoissa sosiaalisissa taidoissa, joissa Don on itse nuorena kompastellut.

Siinä missä aiemmissa osissa autismispektrumiin on vihjannut vain Donin käytös ja lyhyt pohdinta Asperger-piirteistä Vauvatestissä, trilogian viimeinen osa nostaa aiheen keskiöön, ja tällaisen asiasta tietämättömän lukijan mielestä aihetta yllättävän avoimesti ja monipuolisesti tutkien ja ihmetellen. Kirjassa käydään keskustelua mm. siitä, tuliko sanoa, että ihmisellä on autismi (kuin flunssa), vai että ihminen on autistinen. Lisäksi pohditaan, tarvitseeko ihminen autismi- tai Asperger-nimikettä itseään määrittelemään. Niin Donin yliopistolla kuin Hudsonin koululla ovat omat intressinsä diagnoosin saamiseksi, mutta Donia mietityttää suostuminen ulkoa annettavaan leimaan. Don tarkkailee poikaansa ja pitää kirjaa niin spektrumiin kuuluvista kuin kuulumattomista piirteistä Hudsonissa.

Aiemmissa Rosie-sarjan osissa minua on vaivannut hahmojen ohuus, ehkä lukuun ottamatta Donia. Sama ongelma kolmattakin kirjaa vaivaa - etenkin Rosien hahmon ohuus ihmetyttää, kun kyseessä kun on kirjojen eponyyminen hahmo. Vaikutuin kuitenkin kirjan kiinnostavasta ja varmasti monin tavoin kiistanalaisestakin aiheesta, enkä voinut olla tsemppaamasta nuorta Hudsonia. Kirjan loppu yllätti vielä Donin sivulauseenomaisella ilmoituksella. Ehdottomasti suosikkiosani ja ansiokas päätös sarjalle.

Olipa kerran äiti

Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti

Näin Hesarissa jutun Helmi Kekkosen kirjasta Olipa kerran äiti (2019), joka kaiketi autofiktioksi luokitellaan. Nimensä mukaisesti Kekkonen kertoo kirjassaan äidiksi tulemisestaan ja äitinä olemisesta ensin yhdelle ja sitten kahdelle tyttärelle. Väliin mahtuu myös keskenmeno. Teoksessaan Kekkonen tuo esiin, kuinka jännitteistä ja asenteellista äitiyteen liittyvä puhe ja kirjoitukset usein ovat. Niistä ei löydy keskimaastoa hyvän ja huonon äitiyden välistä. Niinpä Kekkonen pyrkii itse kirjoittamaan äitiydestään vailla arvottamista, ja avaa siten tuuletusaukkoja äitiyspuheeseen.

En tarttunut kirjaan sinänsä hakeakseni raikasta tulokulmaa vaan oikeastaan vertaistuen tahi -kokemuksen vuoksi, mutta ehkäpä juuri Kekkosen lähestymistavan vuoksi vertaistuki toimikin. Vaikka ajatukset eivät ole minulle tai lähipiirin äideille uusia, ei haittaa, että joku kirjoittaa auki sen, että äitiyteen ei tarvitse kadota, oman itsensä saa säilyttää äitinäkin, ja että omaa tilaa saa tarvita. Olkoonkin, että ikävä lapseen iskee usein samantien, kun omaa tilaa ja rauhaa on viimein saanut.

Kekkonen nostaa esiin, kuinka paljon helpompaa onkaan kuvata lapsiperheen kauhuja kuin niitä onnen hetkiä, jotka saavat sydämen sykkyrälle. Ja kuitenkin kuinka kiellettyä äitipuheessa on tuoda esiin esimerkiksi ahdistumista lapsen ainaisesta läsnäolosta. Jotkin kohdat kirjassa osuivat ja upposivat, kuin omasta elämästään olisi lukenut. Toisia kohtia luin kiinnostavina kuvauksina Kekkosen äitiyden kokemuksista, jotka eivät olleet tuttuja itselleni. Kaikesta äitipuheesta kun ei aina ilmene se tosiasia, että jokainen äiti on erilainen ja eri tavoin hyvä tai huono, aivan kuten jokaikinen lapsikin on erilainen. Kekkosen kirja onnistuu jollain tapaa valottamaan tätä seikkaa yllättävän objektiivisesti huomioiden sen subjektiivisen luonteen. En voi kuin suositella.

Tähän hetkeen tämä oli eniten mieleen jäänyt ajatus kirjasta:

Ennen sanoin "jos kaikki menee hyvin", mutta en ikinä oikeasti ajatellut että olisi olemassa se jos, oli vain kun. Nyt tiedän paremmin. Nyt tiedän, että milloin tahansa mikä tahansa saattaakin mennä toisella tavalla, kaikki suunnitelmat muuttua.

Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru

Indrek Hargla: Apteekkari
Melchior ja Gotlannin piru

HS:n kesädekkari katsauksessa virolaisnimimerkki Indrek Harglan teos Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru (Apteeker Melchior ja Gotlandi kurat, 2017, suom. 2019) oli saanut täydet viisi tähteä, joten kun bongasin sen Storytelin äänikirjavalikoimasta, otin kirjan samantien kuunteluun. Kirja on jo kuudes sarjassaan, mutta toimii mainiosti myös irrallaan aiemmista osistaankin, joskin niihin selvästi viitataankin silloin tällöin. Kirjasarjassa seurataan 1400-luvulla elävää tallinnalaista apteekkari Melchior Wakenstedea, joka ilmeisesti kerta toisensa jälkeen päätyy selvittämään murhia.

Gotlannin pirussa seurataan paitsi Melchioria, myös hänen samannimistä poikaansa, joka kertoo isälleen olevansa apteekkariopissa Lyypekissä, mutta onkin liittynyt salamurhaajien veljeskuntaan ja haikailee rakastettua Luciaansa, jonka isä uhkaa velkojaan vastaan kaupata tämän kilpakosijalle. Melchior Jr saa kuulla Gotlannin pirusta, salaperäisestä tappajasta, joka on matkalla Tallinnaan ja joka saattaa yrittää vahingoittaa isä-Melchioria. Varoituskirje tavoittaa isän, mutta apteekkarilla on muitakin huolia, kun asiat apteekissa ovat rempallaan ja kuoleva kauppias pyytää Mechioria selvittämään murhan, johon kauppias kertoo joskus sotkeutuneensa. Onneksi Piritan luostarin puutarhurina toimiva tytär Agatha näkee isäänsäkin tarkemmin, mihin isä on itsensä sotkenut.

Juoni ja rikokset kirjassa ovat aikamoisen kylmääviä ja raakoja, kuten ehkäpä elo ylipäätään tuona aikana. Kirjassa itse rikosjutun lisäksi kiinnostavinta on nimenomaan Harglan historiallisiin tosiasioihin tarkasti perustuva kuvaus 1400-luvun Tallinnasta ja Euroopasta laajemmin. Gotlannin pirun tapahtumat ajoittuvat tarkasti vuosiin 1432-1433, sillä tapahtumien taustalla vaikuttaa keväällä 1433 Tallinnassa suurta tuhoa aiheuttanut tulipalo. Tuon ajan maailmassa uskonnolla on merkittävä asema ja rikostentekijöillä julma kohtalo. Hirsipuussa on aina syytä killua jonkun varoittamassa muita pahantekijöitä. Ainakaan kuunnellussa muodossa pitkähkötkin kuvailut ajan tavoista eivät haitanneet, sillä oikeastaan ne ovat tarpeellinen vastapaino tyypillisen pintapuolisille henkilöhahmoille.

Educated

Tara Westover: Educated

Educated (2018, suom. Opintiellä) pääsi Barack Obaman viime vuoden kesälukulistalle. Eikä syyttä. Muistelmateos kertoo poikkeuksellisen hurjan kasvukertomuksen Tara Westoverista (s. 1986), jonka perhe elää Idahon vuoristossa survivalistimormoneina kaihtaen liittovaltiota, modernia lääketiedettä ja virallista koulutusta. Perheen seitsemästä lapsesta nuorimpana Tara saa syntymätodistuksensakin vasta 9-vuotiaana, jolloin kukaan ei enää muista lapsen tarkkaa syntymäpäivää. Puhelin perheeseen tulee sentään sen myötä, kun isä päättää, että äidin on ryhdyttävä kätilöksi, jotta lastenlasten syntymät voidaan hoitaa lähipiirissä - jollei maailmanloppu koita sitä ennen. Äiti valmistaa yrteistä homeopaattisia lääkkeitä ja eteerisiä öljyjä ja käy auttamassa lähialueiden synnytyksissä salaa, jottei liittovaltio saa tietää laittomasta kätilötoiminnasta. Samoja äidin tekemiä lääkkeitä käytetään niin palovammoihin kuin murtumiin.

Yksi isoveljistä kannustaa Taraa opiskelemaan itsenäisesti ja kuin ihmeen kaupalla Tara pääsee 17-vuotiaana suoraan yliopistoon. Alkaa maailman ja toisenlaisen totuuden paljastuminen. Tara joutuu kohtaamaan oman tietämättömyytensä, kun ei tunnista sanaa holokausti tai ei tiedä, kuka Martin Luther King Jr. on. Silti Idahon perhe pitää Taraa otteessaan vielä pitkään. On yllättävän vaikeaa irrottautua katsomaan isän luomaa maailmankuvaa ulkopuolelta ja todeta sen mahdottomuus. Yksi isoveljistä on väkivaltainen tavalla, joka nöyryyttää ja kovettaa Taran vuosiksi. Isä ei suostu näkemään veljen väkivaltaisuutta vaan näkee vian yksistään Luciferin ja sosialistien haltuun joutuneessa tyttäressään. Tässä maailmassa naiset ovat lähtökohtaisesti arveluttavia ja kuuluvatkin hellan ja nyrkin väliin. Samalla tytär jatkaa kouluttautumista Brigham Young Universityn jälkeen Cambridgessä, sitten vielä Harvardissa, aina väitöskirjaan saakka. Uuden maailmankuvan lisäksi Taran on pohdittava, voiko perhe olla jotakin muuta kuin omista vanhemmista ja sisaruksista koostuva yksikkö.

Westoverin tarina on niin hurja, että sellaista tuskin voisi vain keksiä. Kirjailija kerii auki lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiaan apunaan vuosien varrella kirjoittamansa päiväkirjat, jotka jälkikäteen paljastavat hänelle myös, kuinka nuori nainen on pyrkinyt kirjaamaan tapahtumat itselleen muistiin parhaiten päin, vähätellen veljensä väkivaltaa tai puolustellen isänsä outoa ja arvaamatonta ajatusmaailmaa. Tämä teos jää mieleen pitkäksi aikaa - ja saa tutkimaan Westoverin myöhempiä vaiheita. Löytyypä internetin syövereistä myös Taran äidin homeopaattisten lääkkeiden nettikauppa. Huh.

Manhattan Beach

Jennifer Egan: Manhattan Beach

Olen lukenut Jennifer Eganin kaksi aiempaa romaania, Sydäntornin (The Keep, 2006, suom. 2013) ja Aika suuren hämäyksen (A Visit from the Goon Squad, 2010, suom. 2012). Sydäntorni ei jättänyt suurta muistijälkeä, mutta koko romaanin muodolla leikittelevä Aika suuri hämäys iski kovaa. Mielenkiinnolla otin kuunteluun Eganin tuoreimman teoksen, Manhattan Beachin (2017), joka on myös suomennettu viime vuonna.

Manhattan Beach on muodoltaan hyvin perinteinen, joten uutta kikkailuteosta ei ole luvassa. Teoksen päähenkilö on Anna Kerrigan, joka asuu äitinsä ja vaikeasti kehitysvammaisen sisarensa kanssa New Yorkissa ja osallistuu sotaponnisteluihin työskentelemällä laivastolle. Annan isä on kadonnut jälkiä jättämättä ennen toisen maailmansodan alkua. Lapsuudestaan Anna muistaa yhteiset retket isänsä kanssa ammattiliiton asialla. Yksi retkistä suuntautui rikkaan liikemiehen, Dexter Stylesin kotiin. Aikuistuttuaan Anna kohtaa uudelleen Stylesin tämän yökerhossa ja uusi yhteys syntyy heidän välilleen. Mutta liittyykö Styles jotenkin isän katoamiseen? Annan ja Stylesin uuden tuttavuuden lisäksi seurataan Annan pyrkimystä päästä ensimmäiseksi naissukeltajaksi laivastoon.

Sukeltamiskoulutus ja harjoitussukellukset olivat mielestäni kirjan kiehtovinta antia, mutta olisin toivonut sitä jopa lisää kirjaan. Oikeastaan tuntui, että kirjassa oli paljon erilaisia aineksia: Annan ura ja perhetilanne, yksin jääminen kaupunkiin sisaren kuoltua ja äidin muutettua maaseudulle, isän bisnekset ja katoaminen, Stylesin perhe ja hämärät bisnekset. Ehkä joitain aiheista olisi voinut rajata suppeammaksi tai kokonaan pois, ja keskittyä syvemmin tiettyihin aiheisiin. Nyt kirjasta jäi hiukan sinne tänne säntäilevä tunne. Osittain tämän aiheutti myös se, että kirjassa on annettu ääni Annan lisäksi myös isä Eddielle ja Dexter Stylesille.

Aivan eivät siis odotukset täyttyneet Manhattan Beachin osalta, vaikka kiinnostava teos olikin aiheiltaan.

Aladdin

Sain sellaisen ähkyn Marvel-leffoista, etten enää kyennyt kirjoittamaan sanaakaan Endgamesta. Nähty on, kiitti riitti. Marvel-maailmasta pakenin Agrabaan, kun Disneyn Aladdinista (1992) ilmestyi näytelty elokuva. Kaunotar ja Hirviö (1991), Pieni Merenneito (1989) ja Aladdin pitkälti kiteyttävät lapsuuteni kuvaston. Kaunottaren ja Hirviön (2017) näytellystä versiosta pidin kovasti, joten odotukset olivat korkealla Aladdininkin (2019) suhteen. Onnekseni leffa ei petä.

Ilmeisesti yksi nostalgiakatsojia hiertävä seikka on ollut Will Smithin roolitus hengeksi. Animaatiossa hengen äänenä oli jo edesmennyt Robin Williams, joka todella teki roolista omansa. Sinänsä onnekkaasti dubatun version kanssa kasvaneena en tunne tämän asian suhteen juuri ahdistusta. Minulle oikea henki on tietenkin Vesa-Matti Loiri. Smith hoitaa tonttinsa mielestäni hyvin ja on sopivan fyysinen hengen rooliin. Räppäystaidostakaan ei ole haittaa.

Leffa tasapainottelee onnistuneesti tuttujen kohtausten ja uuden materiaalin kanssa. Mena Massoud näyttää animaation Aladdinilta. Tärkeimmät kohdat, kuten "Luotathan", prinssi Alin saapuminen kaupunkiin ja oikeastaan kaikki alkuperäiset musiikkikohtaukset ovat mukana. Hyvä lisä oli Jasminen (upeasti laulava Naomi Scott) roolin kasvatus, ja ihan symppis oli myös hengen sosiaalisen elämän laajennus. Suurvisiiri Jafarin näyttelijä ei täysin vastaa esikuvaansa, mutta hollantilainen Marwan Kenzari tekee roolista hyytävän omalla tavallaan.

Iloisesti yllättävä päivitys ja mielenkiintoinen lisä ohjaaja Guy Ritchien CV:hen.

Spider-Man: The Homecoming & Ant-Man & Ant-Man and the Wasp

Spider-Manin kolmas leffatuleminen tällä vuosituhannella lienee jo jonkin sortin remake-ennätys. Tobey Maguire oli käynnistämässä supersankarielokuvien aaltoa kolmessa Spider-Manissa vuosina 2002-2007. Sen jälkeen jätin väliin Andrew Garfieldin tähdittämät Amazing Spider-Manit vuosilta 2012 ja 2014. Havahduin kolmanteen Hämikseen eli Tom Hollandiin nähtyäni hänen Rihanna-vetonsa Lip-Sync Battlessa. Hänen hahmonsa liityi Marvel-maailmaan jo samassa leffassa kuin Black Panther eli Captain America: Civil Warissa (2016). Siinä 15-vuotias Peter Parker saa suojelijakseen itsensä Iron-Manin eli Tony Starkin (Robert Downey, Jr.), jolla on suuri rooli myös tämän Hämiksen ensimmäisessä omassa leffassa. Pahiksena leffassa nähdään Michael Keatonin esittämä Adrian Toomes eli Vulture. Juoni oli sinällään aika perustoimintahuttua, mutta nuoressa Hollandissa on energiaa ja vähän laajemman väripaletin käyttäminen sivurooleissa on plussaa.


Ant-Man oli ilmeisesti alun perin hieman hyljeksitty Marvel-sankari, jonka käsis pyöri Hollywoodissa, ennen kuin ohjaajaksi löytyi Peyton Reed. Ant-Manin (2015) nimisankaria esittää nykyisin jo viisikymppinen Paul Rudd. Ant-Man eli Scott Lang on parannuksen tehnyt murtovaras, joka päätyy auttamaan tohtori Hank Pymiä (Michael Douglas) ja tämän tytärtä Hopea (Evangeline Lilly). Pym on kehitellyt muurahaisteknologiaa ja tietenkin puvun, jonka avulla voi pienentää itsensä muurahaisen kokoiseksi. Ensimmäisessä Ant-Manissa hahmoihin lähinnä tutustutaan ja luodaan yhteys Kostajiin. Ensiesiintymisensä jälkeen Ant-Man nähdäänkin jo yllämainitussa Captain America -leffassa.


Ant-Man and the Wasp (2018) käynnistyy tuon leffan jälkimainingeista, kun Scott Lang on joutunut kotiarestiin ja Pym tyttärineen on joutunut pakenemaan maan alle. Kakkososan juonena on saada Hopen äiti (Michelle Pfeiffer) pelatettua kvanttimaailmasta, jonne tämä on joutunut vuosia sitten pelastettuaan maailman. Samalla kannoilla on Aave-niminen pahis, jonka solurakenne uhkaa hajota. Leffan juoni on ihan vetävä, mutta tarina jää kesken siihen samaan kohtaan, johon Avengers: Infinity War (2018) jäi viime keväänä. Seuraavaksi lienee siis käytävä katsomassa jatko-osa tälle kaikelle eli Avengers: End Game (2019).

Guardians of the Galaxy 1 & 2 & Black Panther

Liekö infantiilia degeneroitumista, mutta jostain syystä olen entistä useammin löytänyt itseni toljottamasta Marvel-elokuvia. Yksistään tämän vuoden aikana olen enemmän tai vähemmän keskittyen katsonut ainakin Captain Marvelin (2019), Guardians of the Galaxyn jatko-osineen, Oscar-ehdokasleffa Black Pantherin (2018), Spider-Man: The Homecomingin (2017) sekä - auta armias - Z:n bluray:nä ostaman Ant-Man and the Waspin (2018) jatkona ensimmäiselle Ant-Manille (2015). Tässä kuussa lienee vielä edessä Avengers: End Game (2019).

Leffoissa on aina oma tarinansa, mutta ne linkittyvät osaksi Marvel-maailman kokonaisuutta enemmän tai vähemmän näkyvästi. Galaksin Vartijat seikkailevat pitkälti omissa oloissaan avaruudessa, joskin tuttuja avaruuskansoja ja paikkoja kuvissa ja juonissa vilahteleekin. Pääosassa leffoissa on Tähtilordin eli puoliksi ihmisen ja puoliksi avaruusolion pojan Peter Quillin (Chris Pratt) vetämä joukkio, johon kuuluvat myös puhuva pesukarhu Rocket, lihaskimppu Drax, Groot-niminen puun ja ihmisen hybridi sekä vihreä salamurhaaja Gamora (Zoe Saldana). Ensimmäisessä leffassa Galaksin Vartijat muodostuu, kun sen jäsenet vuoron perään yrittävät ensin murhata toisiaan, saada toisistaan palkkion tai muuten vain käyttää toisiaan pelinappuloinaan selvitäkseen itse kauemmin hengissä. Juoni kietoutuu kuitenkin jälleen yhden ikuisuuskiven ympärille, ja kyseiset ikuisuuskivet ovat Marvelin maailmaa yhdistävä teema, jota on rakenneltu pitkään ja huolella. Kakkos-Galaxy on juoneltaan ehkä vielä ykköstä irtonaisempi, ja siinä Quill selvittelee isä-suhdettaan Kurt Russellin esittämään celestiaaliin. Guardians of the Galaxyt erottuvat muista Marveleista melko ronskilla huumorillaan ja toisinaan hieman kyseenalaisilla keinoillaan. Ja tietysti taustalla raikaavalla kasari-soundtrackilla, jota Quill kuuntelee kaseteilta Walkmanillaan.





Black Panther lähtee liikkeelle jo Captain America: Civil War (2016) -elokuvasta, jossa nimihenkilö (Chadwick Boseman) esittäytyy vannoessaan kostoa isänsä kuoltua terrori-iskussa. Black Pantherissa tutustutaan tarkemmin salaperäiseen Wakandan valtioon ja sinne pudonneesta meteoriitista saatuun vibraniumiin, metalliin, jonka avulla Wakandasta on tullut huipputeknologian kärkimaa. Musta Pantteri, siviilinimeltään T'Challa, palaa isänsä kuoleman jälkeen kotimaahansa noustakseen isänsä jäljissä maansa valtaistuimelle. Juoni kietoutuu Wakandan suljetun maailman ja salatun teknologian ympärille: pitäisikö maailman saada tiedää Wakandan ihmeestä vai ei? Leffan maisemat ovat huikean kauniit, ja annan täydet pisteet afrikkalaisille supersankareille, mutta juonellisesti leffa oli ehkä aavistuksen pitkäpiimäinen ja turhan totinenkin makuuni.



To be continued...

Storytel Reader ja tietokirjallisuusherätys

Sain jokin aika sitten lahjaksi Storytel Readerin eli Storytelin oman e-kirjojen lukemiseen (ja miksei kuuntelemiseenkin) tarkoitetun lukulaitteen. Nopeasti tilini kirjahylly alkoikin täyttyä mielenkiintoisista e-kirjoista. Valikoimani painottui itselleni hieman yllättäen tietokirjoihin. Ensin lukuun päätyi ajankohtainen Lapsiperheen parisuhdekirja (2019), jonka ovat kirjoittaneet Raisa Mattila ja Julia Thurén, jonka IG-elämää olen seuraillut jo jonkin aikaa.

Mattila ja Thurén käsittelevät kirjassaan monipuolisesti nimenomaan parisuhdetta lapsiperheessä. Käsittelyyn pääsevät niin parisuhteen talousasiat kuin ajankäyttö ja tietenkin kaikkeen tähän usein liittyvä riitely. Tekstiä piristävät haastateltujen kommentit, joskin tässä kohtaa on mainittava Readerin heikkous: se ei erottele paperikirjassa mahdollisesti eri fontilla tai sisennyksellä kirjoitettuja kommentteja itse leipätekstistä, joten välillä testiä luki jo jonkin aikaa, ennen kuin selvisi, ettei jompikumpi kirjoittaja nyt kerrokaan omasta parisuhteestaan. Kirja painottui jonkin verran ensi kertaa vanhemmiksi tuleviin käsittelemällä mm. odotusvaihetta. Näiltä osin "jo" 2-vuotiaan vanhempana käsitellyt aiheet olivat ehkä jo hieman ohi omalta kohdaltani, mutta toisaalta niitä pystyi vielä peilaamaan omiin kokemuksiin odotus- ja vauva-ajoilta.

Jatkoin Lapsiperheen parisuhdekäsikirjasta saumattomasti Julia Thurénin Kaikki rahasta -kirjaan (2018). Pidän Thurénin kirjoitustyylistä, joka on mukavan rentoa ja oikeastaan aika tuttua jo hänen Insta-storyistaan sekä Melkein kaikki rahasta -podcastista, jota olin kuunnellut jo aiemmin. Thurén on erikoistunut rahasta puhujaksi, ja rikkoo reippaalla tavalla hiljenemisen muureja kertoessaan palkastaan euromäärissä. Kirjassaan hän käsittelee palkan ja siitä puhumisen lisäksi kaikkea pikavipeistä kymppitonnin säästämiseen vuodessa, taloudellisesta väkivallasta sijoittamiseen. Kirja suorastaan koukuttaa ja saa pohtimaan omaakin rahankäyttöä monelta kantilta.

Rahasta etenin suoraan tiukkoihin ja sitäkin yllättävämpiin faktoihin, kun tartuin seuraavaksi Hans, Ola ja Anna Roslingin teokseen Faktojen maailma (Factfulness, 2018, suom. 2019). Teoksessa viime vuonna kuollut Hans Rosling iskee faktat pöytään ja paljastaa, kuinka ihmiset ovat juuttuneet näkemään maailman sellaisena, kuin se on ollut vuosikymmeniä sitten: jakautuneena kehittyneisiin ja kehitysmaihin. Fakta faktalta Rosling suorastaan lohdullisesti osoittaa, miten pielessä ihmisten kuva maailmasta onkaan. Hän myös käsittelee vääristymän syitä, mm. kuiluvaistoa, yleistämisvaistoa ja syyttelyvaistoa, jotka kaikki tavallaan estävät meitä näkemästä muuttunutta ja monimuotoista todellisuutta edessämme. Rosling osoittaa omatkin virheelliset tulkintansa pitkän ja värikkään uransa aikana, ja lopuksi neuvoo lukijoitaan ottamaan antamansa faktatietoisuuden opit käyttöön jokaisella elämänalueella.

Virkistävää lukea vaihteeksi ihan asiaakin, mutta seuraavaksi Reader saa taipua fiktioon.

Captain Marvel

Oscar-tykityksen jälkeen päädyttiin Z:n kanssa katsomaan Captain Marvel (2019), ensimmäinen naispääosainen Marvel-leffa. Leffa on paitsi vastaus DC:n supermenestyneelle Wonder Womanille (2017), myös viimeinen Marvel-universumin puuttuva palanen, joka tarvitaan ennen huhtikuussa ensi-iltaan tulevaa Avengers-leffaa, jossa jatketaan Thanos-pahiksen päihittämistä.

Captain Marvel iloittelee Jonnet ei muista -meiningillä sijoittaessaan leffan tapahtumat 1990-luvulle, jolloin sellaiset menestysfirmat kuin Blockbusters ja RadioShack sijaitsevat jokaisella ostarilla ja radiossa soi mm. No Doubtin Tragic Kingdom -levy ja päälle on puettu flanellia. Tähän maailmaan syöksyy kree-sotilas Vers (Brie Larson) paettuaan skrullien väijytystä. Jotenkin kaikki kietoutuu Versin hähmäisiin muistoihin naisesta - ja kissasta. Onko Vers ollut jo tällä planeetalla? Perässä seuraavat skrullit, mutta onneksi Vers saa pian avukseen CGI-nuorennuksen saaneen ja yhä kaksisilmäisen Nick Furyn (Samuel L. Jackson). Ja nimenomaan apupoikana Fury saa olla Versille, joka yrittää selvittää omaa menneisyyttään ja samalla estää skrullien aikeet.

Juoni on menevä ja sopivasti mutkitteleva, mutta kuitenkin takuuvarmaa ja sopivan hattaraista supersankarimättöä. Vahva naissankari ja ysärityyli saa pisteet kotiin, joskin suurimmat naurut aikaan saa Goose-kissa, jonka nimi ei ehkä Jonneille aukea, mutta lentämisestä kertovan Top Guninsa nähneet tietävät viittauksen ja huomaavat muutakin tutunoloista Versin muistoissa. Leffateatterissa huomasi lisäksi jälleen, että yhä oli katsojien joukossa uupeloita, jotka eivät tiedä, että Marvel-leffoissa tulee aina lopputekstien jälkeen vielä pieni lopputeaseri tai vitsi.

The Favourite

Kävipä sitten niin, että kirjoitus jäi julkaisematta ja Oscaritkin ehdittiin jakaa tässä välissä. Laiskana ihmisenä julkaisen nyt kuitenkin ennen Oscareita kirjoittamani tekstin. Todettakoon, että yksi Oscar-veikkauksista osui kohdilleen.


Tässäpä elokuva, joka vielä kymmenen vuotta sitten olisi todennäköisesti tehty miesversiona. Poliittista ja seksuaalista juonittelua ja kähmintää 1700-luvun hovissa. Ammuntaa, eritteitä, tällättyjä hupakoita. Ai niin paitsi että elokuvan tällätyt hupakot ovatkin peruukkipäisiä miehiä ja eritteistä ja ammunnasta pitävät huolen naiset. Ajatella, kolme naista elokuvan pääosassa. Bechdelin testistä tulee 3/3 ja papukaijamerkki.

The Favourite (2018) kertoo kuningatar Annasta, jonka sairaalloisuuden vuoksi asioita hovissa hoiti hänen puolestaan läheinen ystävä Marlborough'n herttuatar Sarah. Tästä historiallisesti todenmukaisesta asetelmasta Yorgos Lanthimosin ohjaama ja Deborah Davisin ja Tony McNamaran käsikirjoittama leffa lähtee liikkeelle. Draamaa tarinaan saadaan, kun hoviin saapuu kovia kokenut Sarahin Abigail-serkku, jonka asema on pudonnut kyökkipiaan tasolle tämän isän menetettyä omaisuutensa. Hiljalleen avulias ja herttainen Abigail löytää tiensä kuitenkin itse kuningattaren suosioon. Mutta onko Abigail todella niin viaton kuin miltä vaikuttaa?

Kaikki kolme roolia on huomiotu Oscar-ehdokkuuksilla: The Crown -sarjan Elizabethina seuraavaksi nähtävä Olivia Colman kuningatar Annana, Rachel Weisz Sarahina ja Emma Stone Abigailina. Eikä suotta. Kaikki heittäytyvät rooleihinsa täysillä ja tekevät hahmoista moniulotteisia. Pääosa-Oscar on mielestäni jo jaettu Colmanille, niin mahtavan suorituksen hän tekee koko vartalollaan heittäytyessään 17 lasta menettäneeksi, kipujen vääristämäksi, ylipainoiseksi, hieman lapsekkaaksi ja tuittupäiseksi kuningattareksi, joka kaiken tämän lisäksi on seksuaalinen olento.

Muitakin ehdokkuuksia elokuvalla riittää, mukaanlukien keskeisimmät eli paras elokuva, ohjaaja ja käsikirjoitus. The Favourite on ehdolla myös kuvauksestaan, joka onkin hieman poikkeuksellinen: upeasti lavastetuissa (tästä myös ehdolla) sisätiloissa käytössä on usein kalansilmälinssi, joka vääntää seinät mutkalle. Tästä hassusta efektistä huolimatta elokuva näyttää mukavalla tavalla vanhanaikaiselta. Kuvissa on tiettyä luonnollisuutta ja reaktio-otoksissa käytetään usein huomattavan pitkiä lähikuvia kasvoista. 

The Favourite on mainio, viisto ja huumoriltaan tumma, mutta ennen kaikkea kokonaisuutena ehyt. Siinä mielessä se nousee omalla listallani Oscar-leffojen kärkikahinoihin.

If Beale Street Could Talk

Tämän vuoden monissa Oscar-elokuvissa nousee erittäin kirkkaasti esiin yksi teema: rasismi Yhdysvalloissa mustia kansalaisiaan kohtaan. BlacKkKlansman, Green Book, jopa Black Panther voimaannuttavuudessaan, sekä Moonlightin ohjaaja Barry Jenkinsin uutukainen If Beale Street Could Talk (2018) kaikki käsittelevät aihetta. Huomattavaa on tosin, ettei yksikään elokuvista sijoitu nykyaikaan, vaan ne menneestä (tai fantasiamaailmasta) käsin kommentoivat maailmaa ja nykytilannetta. Leffoista kiltein on Green 
Book, rähinöivin Spike Leen BlacKkKlansman ja musertavin James Baldwininin kirjaan perustuva If Beale Street Could Talk.

Beale Streetin pääosassa on nuoripari Tish ja Fonny, jotka ovat kasvaneet lapsista asti yhdessä. Pari suunnittelee tulevaisuuttaan, kun Fonny tulee mielivaltaisesti pidätetyksi epäiltynä raiskauksesta. Mies joutuu telkien taa odottamaan oikeudenkäyntiään samalla kun Tish ja molempien perheet yrittävät saada kasaan todisteita miehen syyttömyydestä. Tish huomaa myös olevansa raskaana, ja vatsan kasvaessa toiveikas tunnelma alkaa vaihtua epätoivoon. Järjestelmä on viritetty takaamaan, että mustat miehet pysyvät lukkojen takana, olivatpa he syyllisiä tai syyttömiä.

Elokuva kommentoi viistosti myös #metoo-ilmiötä. Kahdesti elokuvassa tuodaan esille, että hahmot uskovat puertoricolaisnaisen todella tulleen raiskatuksi. Toisaalta raiskatun naisen halu unohtaa ja saada kenties jonkinlainen hyvitys kokemalleen vääryydelle sallii hänen tuomita väärän miehen loppuiäkseen. #metoo:nkin aikana on nähty ylilyöntejä, jossa viattomatkaan eivät ole selvinneet iskuitta.

Oscareista leffalle lienee ennen kaikkea tyrkyllä naissivuosan palkinto Regina Kingin roolityöstä Tishin äitinä. Sekä tytärtään että Fonnieta rakastava äiti Sharon antaisi kaikkensa voidakseen tarjota onnen nuorelleparille. Hyvin roolinsa vetävät myös pääosien KiKi Layne ja Stephen James, sekä omalla tavallaan auttavat tulevat isoisät molemmilta puolilta (Colman Domingo ja Michael Beach). Roolitöitä enemmän leffasta kuitenkin jää mieleen sen herättämä voimaton raivo jalkoihinsa tallaavaa ja rasismista voimansa saavaa systeemiä kohtaan. Melkoinen amerikkalainen unelma.