Taisteluni 6

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 6

Nyt se on ohi. Koko Karl Ove Knausgårdin elämää kuvaava kuusiosainen Taisteluni-kirjasarja ja sen yli 1200-sivuinen viimeinen osa. Itseni kaltainen hidas lukija sai aikamoisen haasteen, kun kirja oli ehdittävä lukea kirjaston neljän viikon laina-ajan puitteissa tenttikauden jyllätessä siinä sivussa. Eniten jännitti jo etukäteen pelotellut sadan sivun runoanalyysi ja neljän sadan sivun Hitler-essee. Huoli oli lopulta turha, ja sain kirjan luettua loppuun jo pari päivää ennen palautusta. Koska olihan se nyt vaan jälleen kerran aivan helvetin hyvä. 

Kävin itse asiassa kuuntelemassa Nide-kirjakaupassa kirjailija Juha Itkosen ja kääntäjä Katriina Huttusen sekä haastattelijana toimineen Philip Teirin Knausgård-iltaa samana päivänä, kun kävin kuittaamassa tiiliskiven kirjastosta. Ilta toimikin mainiosti innoittajana ja rohkaisunakin lukemiselle, etenkin kun Huttunen lupasi, että analyysin ja esseen läpi tarpominen kannattaa.

Knausgård-ilta

Kuudes kirja sijoittuu pääsääntöisesti kirjasarjan kirjoittamisen ajanjaksolle. Joissain kohdissa Knausgård tulee jo aivan kiinni kuudennen osan kirjoittamishetkeen kuvatessaan konkreettisesti nyt istuvansa työhuoneessaan kirjoittamassa kyseistä osaa. Kirjan alussa Knausgård valmistautuu julkaisemaan ensimmäistä osaa ja on lähettänyt käsikirjoituksen kaikille osassa esiintyville ihmisille. Knausgårdin setä reagoi voimakkaasti teokseen ja Karl Oven siinä esittämään kuvaan isästään ja isoäidistään, siis sedän isoveljestä ja äidistä. Setä syyttää Karl Ovea tapahtumien vääristelystä ja suoranaisesta valehtelusta ja haluaa kaikki viitteet todellisuuteen poistettavaksi teoksesta. Tämä saa epävarman kirjailijan jo itsekin epäilemään omia muistikuviaan ja pohtimaan oikeutustaan kertoa isänsä tarinaa. Sedän vaatimuksestahan kirjoissa ei kuudennen osan yksittäistä mainintaa lukuun ottamatta mainita Karl Oven isän nimeä, ja ilmeisesti myös sedän nimi on mainittu. Mediahan toki kaivoi oikeat nimet (sedän itsensä avittamana) esiin hyvinkin nopeasti.

Koko tämä nimen mainitsemisen kieltäminen ja näkemysten eroavaisuus oikeastaan käynnistää Knausgårdin runoanalyysin. Hän myöntää, ettei ole hyvä analysoimaan runoja, mutta tarttuu sitten äärimmäisen tarkasti Paul Celanin runoon Ahtokulku, jonka merkitystä juutalaisvainon kokeneen runoilijan kokemuksena tarkastelee. Jakautuminen ”meihin” ja ”heihin” nousee esiin niin runossa kuin sitä seuraavassa Hitler-esseessäkin. Näitä ajatuksia on selvästi ollut herättämässä myös kirjoittamishetkeä edeltänyt Norjan joukkomurha heinäkuussa 2011. Knausgård kuvaa, kuinka on surrut joukkosurman uhreja ja kokenut voimakasta yhteenkuuluvuutta, ja tajuaa tuntevansa samaa tunnetta kuin ihmiset natsi-Saksassa (s. 845):

Vasta jälkeenpäin ymmärsin että kyseessä täytyi olla samat voimat, se valtava ”meidän” voima joka täytti Saksan kansan 30-luvulla. Niin hyvä sen on täytynyt olla, niin turvallinen sen tarjoaman identiteetin on täytynyt olla. Kaikki liput, kaikki soihdut, kaikki manifestaatiot: niin sen on täytynyt vaikuttaa.

Knausgård jatkaa edelleen ”meidän” ja ”heidän” pohdintaa ja sitä, miten saksalaisista tuli juutalaisia joukkotuhoavia natseja (s. 862):

”Meidän” voima on suuri, sen siteet lähes katkeamattomia, ja oikeastaan voimme vain toivoa että meidän oma ”me” on hyvä ”me”. Pahuus ei näet tule ”heinä”, jonakin vieraana jonka voimme helposti torjua, se tulee ”meinä”. Se tulee sellaisena mikä on oikein.

Kaiken tämän Knausgård liittää tulkintoihin Hitleristä ja samalla osoittaa omat yhtäläisyytensä natsidiktaattoriin (s. 867):

Me vastustamme kaikkea mitä Hitler puolusti, ja perustellusti. Hitler on meidän vastakohtamme mutta vain sen perusteella mitä hän teki, ei sen perusteella mikä hän oli. Siinä hän oli kuten me. Hitlerin nuoruusaika muistuttaa omaani, hänen kaukorakkautensa, hänen epätoivoinen haaveensa tulla joksikin suureksi, jotta hän pääsisi itsensä yläpuolelle, rakkaus äitiä kohtaan, viha isää kohtaan, taiteen käyttäminen ”minän” häivyttäjänä ja suurten tunteiden kohteena.

Koko kirjasarjan nimi kaikuu Hitlerin aivopierun synkkää nimeä ja sen tähden Knausgård kertookin päättäneensä jo ennen Taisteluni 1:n kirjoittamista kirjoittaa myös Hitlerin samannimisestä teoksesta muutaman sivun. No, muutama tai muutama sata, kukas noita laskee. Knausgård jatkaa myös ajatusta siitä, kuinka Hitler tulisi tuomita teoistaan eikä siitä, minkälainen lapsi tai nuorukainen hän oli. Samalla kun Knausgård tuomitsee ehdottomasti Hitlerin omaksuman maailmankuvan ja Taisteluni-teoksen, hän kuitenkin kritisoi Hitlerin elämäkerturi Ian Kershawta tavasta, jolla tämä kuvaa miestä niin, että tämä jo nuorena kaikessa tekemisessään vaikuttaa naurettavalta tai halveksittavalta. Historiallinen etäisyys tarjoaa joskus turhankin hyvän norsunluutornin historian pahisten tarkkailuun.

Ihan pelkäksi natsipohdinnaksi Taisteluni 6 ei missään tapauksessa päädy. Mukana on jälleen sadoittain sivuja Knasun arkisesta elämästä – tällä kertaa jälleen paljolti lasten ja mielenterveytensä kanssa kamppailevan vaimon parissa. Lastenkasvatus ja vanhemman syyllisyys huonosti käyttäytyvistä lapsista saavat luonnollisesti tilaa tekstissä. Mukana on myös Knausgårdille tyypillisiä suorastaan hämmästyttävän triviaaleja yksityiskohtia arjen hetkistä. Ne saavat lukijan kerta kaikkiaan säpsähtämään ja sitten alkaa jo naurattaakin: voiko todellakin kortilla maksamisestakin kirjoittaa näin? Tai kirjoittaa ylipäätään? Ilmeisesti voi. Ja vielä useamman kerran (s. 101, 283):

– Syötä kortti tuohon, hän sanoi ja nyökkäsi kohti uutta korttipäätettä joka luki magneettijuovan sijasta sirukortin, ja se oli hyvä asia sekä hänelle että minulle, sillä magneettijuovani oli kulunut, ja hän oli useammin kuin kerran joutunut näppäilemään numeron manuaalisesti.

---

Myyjä sanoi loppusumman.

– Okei, sanoin ja työnsi[n] kortin lukulaitteeseen. Näppäilin tunnusluvun, joka ei enää ollut 0000 mutta melkein yhtä helppo muistaa, koska siinä oli neljä lukua näppäimistön oikeassa yläkulmassa, siis 2536, otin vastaan myyjän ojentamat kaksi pussia, odotin kunnes maksusuorituksen hyväksyminen näkyi näytöllä, vedin kortin ulos, työnsin sen pieneen koteloon ja panin kotelon takataskuun.

Tapa, jolla Knausgård yhdistää täysin tasapuolisesti ja sen kummemmin erittelemättä niin korkealentoista asiatekstiä kuin arkipäivän tapahtumia on vastakkaisuudessaan vastaansanomattoman mukanaan vievää. Myös tietynlainen kirjoittamisen vauhti, joka ei anna aikaa pysähtyä miettimään esimerkiksi erinäisten käyttöesineiden oikeita nimiä (”Taputin takataskuani varmistaakseni että pieni korttikansio, vai mikä se nyt oli, oli paikallaan”, s. 342) ja siten ehkä sensuroimaan omia sanomisiaan, on osa teossarjan omalaatuisuutta ja vetovoimaa. Ei tästä ihan oikeasti osaa mitään pahaa sanoa.

Uupunut mutta onnellinen K Taisteluni-urakan päätteeksi

Äitikortti

Anu Silfverberg: Äitikortti

Olin kuullut Anu Silfverbergin Äitikortti-teoksesta (2013) ja viime vuonna sen pohjalta tehdystä näytelmästä sen verran, että ihan kiinnostuksesta nappasin kirjan mukaan, kun se kirjaston hyllyllä tuli vastaan etsiessäni ihan jotain muuta. Ehkä altistus Graeme Simsionin Vauvatestille vaikutti myös takaraivossa. Teos sisältää jo alaotsikkonsakin mukaan kirjoituksia lisääntymisestä. Kirjoitukset sivuavat Silfverbergin omaa raskautta, sitä edeltänyttä yrittämistä ja laajenee käsittelemään myös (tuotanto-)eläimiä ja niiden vanhemmuutta.

Etenkin eläinteksteissään Silfverberg pyrkii herättelemään lukijoitaan usein kovin järkyttäviinkin tosiseikkoihin emakkohäkeistä ja lehmien tiineyskierteestä, jotta ihmiset saataisi pidettyä maitotuotteissaan. Yleisesti teksteissä kuitenkin riemastutti ja valoi uskoa kirjoittajan järjen kirkas ääni, joka raivasi tietään äitiyden ja siihen kiinnittyvän ylimääräisen hömpän tantereella. Silfverberg möyhentää niin lapsen sukupuoleen kohdistuvat ennakko-odotukset ("Vanhan kansan viisaudet voidaan kiteyttää kahteen virkkeeseen: Poika on arvokkaampi kuin tyttö. Poika on myös hallitsematon, vahva, vaikea ja suuri, kun tyttö on kiltti, heikko, helppo ja pieni. Vanha kansa on aivan täydellisen perseestä", s. 86), äitikortin viuhuttelun lapsettomien mielipiteiden torjumiseksi ("Äitikortin pelaaja tekee kattavia tilastollisia päätelmiä yhden ainoa ydinperheen perusteella, vieläpä juuri sen, jonka objektiiviseen tarkkailuun hänellä on kaikkein heikoimmat edellytykset", s. 114) kuin kiintymysvanhemmuuteen höyrähtäneet äidit, jotka tosiasiassa vain estävät isiä ja lapsia kiintymästä äitien pitäessä lapset kiinni rinnoissaan aina kouluikään saakka ("Tässä harrastuksessa äidin kumppanin rooli ei oikeastaan edes ole vanhemman rooli, vaan hänen tehtävänsä on toimia äitiyden assistenttina. Yhdistyksen sivuilla kyllä kerrotaan, että isä voi esimerkiksi kannustaa öisin imettävää äitiä menemään aikaisemmin nukkumaan", s. 212).

Silfverbergin teksti on raikasta, ääneenkin naurattavaa ja sangen informoivaa luettavaa. Vilunväreitäkin se kirvoittaa kuvatessaan kaikkea sitä kummallista vanhemmuuteen liittyvää höpöä, jota tyypillisesti myös pyritään tuputtamaan kaikille lähiympäristössä. Kieltämättä kirja herätti myös mielenkiinnon näytelmäversiota kohtaan - ja ennen kaikkea sitä, miten ihmeessä tällaisista kirjoituksista on saatu taivuteltua ihan oikea näytelmä.

Taivuttelun malli.