Star Wars: Episode IX - The Rise of Skywalker

Yhdeksänosainen Tähtien sota -saaga on tältä erää saatu päätökseen. Ehkä jo alkaneella tai sitä seuraavalla vuosikymmenellä taas palataan asiaan. JJ Abramsin ohjaama episodi (2019) tuo tarinalinjat osin arvattavaan mutta hyvin viihdyttävään ja pätevään lopetukseen.

Kylo Renin (Adam Driver) ja Reyn (Daisy Ridley) välillä on läpi kolmannen trilogian ollut yhteys, joka vetää heitä toisiaan kohti. Ensimmäisen ritarikunnan johtajaksi noussut Kylo Ren yrittää yhä taivutella Reytä rinnalleen pimeälle puolelle, kun taas Rey harjoittelee kapinallisten leirissä jedi-taitojaan. Viimeisen osan juonenkäänteenä toimii letkujen varassa yhä pihisevä keisari Palpatine (Ian McDiarmid), joka lupaa Kylolle sithien tukea, jos tämä tuhoaa Reyn.

Kuten arvata saattaa, seuraa avaruusmatkailua, taisteluita ja toverillista vitsailua. Mukana ovat trilogian aiemmista osista tutut Poe Dameron (Oscar Isaac), Finn (John Boyega), Chewie (Joonas Suotamo) ja robotit BB-8, R2-D2 ja C3PO. Harmillisen vähän on tekijöillä enää tuntunut olevan käytettävissä materiaalia prinsessa Leiasta (jo vuonna 2016 kuolleesta Carrie Fisheristä), ja paikoin tuntuikin, että muiden hahmojen repliikit ja kohtaukset oli rakennettu paljolti sen varaan, mitä materiaalia Leiasta oli käytettävissä.

Juoni vie silti mukanaan, ja saagalle antaa tässä vaiheessa jo hyvin paljon anteeksi ihan vain nostalgiapäissään. Vilauttakaa alkuperäistrilogiassa nähtyä Lando Calrissiania (Billy Dee Williams), niin katson silmäkulmat kostuen täysin laskelmoidun vastarinnan tukijoukkojen ilmestymiskohtauksen, joka on ollut tiedossa jo trilogian alusta lähtien. Pisteet tosin annan sille, ettei tarina äidy lopussakaan miksikään parisuhdehötöksi. Ja tietysti sille, että trilogian sankarina pysyy loppuun saakka Rey.

Lomaleffat: Crazy Rich Asians, Marriage Story, The Death of Stalin

Joululomalla ehdittiin ja jaksettiin yllättäen katsoa useampikin elokuva perinteisen Rakkautta vain (Love, Actually, 2003) lisäksi - joskin poikkeuksellisesti Ihmeellinen on elämä (It's a Wonderful Life, 1946) jäi tänä vuonna katsomatta.

Aloitettiin kevyesti hömpällä eli Crazy Rich Asiansilla (2018). Leffahan on silkkaa romanttista komediaa, joka noudattaa genren jotakuinkin jokaista perinteistä juonenkäännettä. Vaihtelua tuo päähenkilöiden aasialaisuus - onhan kyseessä kuitenkin Hollywood-tuotanto. The Hustlersista tutun Constance Wun esittämä Rachel seurustelee Nickin kanssa. Nick tahtoo viedä tyttöystävänsä tapaamaan ystäviään ja perhettään Singaporeen. Matkalla business-luokassa Rachelille alkaa selvitä, ettei mies olekaan mikään perus-Young, vaan Singaporen Young, jonka perhe ja lähipiiri lilluu rahassa. Kuviossa on tietenkin mukana poikaansa suojeleva äiti (Michelle Yeoh), hauskoja sidekickejä (Awkwafina, Ken Jeong ja Jimmy O. Yang), kilpasiskoja ja pari kevyttä sivujuonta. Ja tietysti kaikki päättyy onnellisesti. Kyseessä on siis varsin perinteinen ja harmiton romcom, joka eroaa kaltaisistaan vain aasialaisilla mausteillaan.



Seuraavaksi antauduimme jo astetta vakavamman leffan katseluun, kun vaadin saada nähdä Scarlett Johanssonin ja Adam Driverin tähdittämän Netflix-uutukaisen, Noah Baumbachin ohjaaman The Marriage Storyn (2019). Elokuva kertoo eroavan taiteilijapariskunnan tarinan liikuttavan läheltä seuraten kummankin kipuilua etenkin perheen pienen pojan tähden. Ongelmia eroon tuottavat paitsi osapuolien halu elää mantereen vastakkaisilla puolilla, myös asianajajat, jotka puolustavat asiakkaidensa etua turhankin hanakasti. Laura Dern pokkasi juuri Golden Globen Johanssonin hahmon asianajajan roolista. Elokuvassa ei ole sen suurempaa juonta, mutta Johansson ja Driver näyttelevät palkintoehdokkuuksien arvoisesti ihmisiä, jotka ovat rakastaneet ja yhä rakastavat toisiaan, mutta ovat kadottaneet kyvyn olla enää puolisoita toisilleen. Lempeä, arkisuudessaan koskettavakin, pidin kovasti. Pisteet myös Randy Newmanin musiikista.



Kotisohvan lomaleffailtamat päätti pikimusta komedia Death of Stalin (2017), joka kuvaa, mitä tapahtuu, kun Stalin yllättäen kuolee ja Neuvostoliiton perintöprinssit eli politbyroon jäsenet alkavat kamppailla asemistaan. Koko leffa on silkkaa makaaberia huumoria, teloituksia, juonittelua ja sekoilua. Pääosissa nähdään tiukkia erikoisroolien ammattilaisia, kuten Steve Buscemi Nikita Hruštšovina, Michael Palin Vjatšeslav Molotovina ja Paul Whitehouse (Ruuvit löydällä!) Anastas Mikojanina. Tositapahtumiin pohjautuvana leffa tietenkin vain imitoi Neuvosto-todellisuutta, joten paha leffaa on oikein haukkua yliampuvaksikaan. Hyvä vastapaino se oli ainakin höttöiselle romantiikalle ja realistiselle draamalle. Kaiken kaikkiaan siis tasapainoinen leffakattaus.