tiistai 31. maaliskuuta 2015

Lontoo

Kävin Lontoossa Ä:n kanssa!
Kaupunki miellytti yhtä paljon kuin aiemmallakin kerralla ja sattumalta matkasta tuli yllättävän kirjallisuuspitoinen. 

Cranbourn Streetin ja Great Newport Streetin risteyksestä löytyi tämä Agatha Christien muistomerkki, jossa on rikoskirjailijan valaistu(!) rintakuva. Muistomerkin yläreunassa on muistutus Christien panoksesta Lontoon teatterielämälle - 63. vuottaan pyörivä murhamysteerinäytelmä "The Mousetrap". Alareunaa koristavat kirjojen selkämykset ja filminauha, jotka kuvaavat Christien laajaa tuotantoa ja siitä tehtyjä lukuisia sovituksia. Muistomerkin toisella puolella on lisäksi kuvattu Christien kuuluisimmat hahmot, Hercule Poirot ja neiti Marple.

Muita vastaan tulleita kirjallisia patsaita tai paikkoja olivat Paddingtonin juna-asemalla matkalaukkuineen odotteleva karhuherra Paddington (laituri 1), Tylypahkaan vievä laituri 9 1/4 King's Crossin asemalla, sekä Sherlock Holmes, joka seisoskelee Baker Streetin metroaseman edustalla Marylebone Roadilla. Tuli käytyä myös osoitteessa 221b Baker Street, jossa jo 25 vuotta on itseoikeutetusti sijainnut Sherlock Holmes -museo.



Vuonna 1815 rakennettuun taloon on luotu Holmesin ja tohtori Watsonin asuintalo, joka on täynnä aikakauden esineistöä, samoin kuin Arthur Conan Doylen tarinoihin liittyviä yksityiskohtia. Myös muutamia keskeisiä kohtauksia on lavastettu ihmiskokoisin nukein. Kapea ja autenttisen natiseva portaikko vie kerroksesta toiseen. Hauska oli myös yleisövessa, joka sekin oli tyyliltään hyvin viktoriaaninen.

Ai niin, muutama elokuvasijaintikin mahtui mukaan. Käytiin Ä:n toiveesta katselemassa Notting Hillin (1999) nurkkia ja tietenkin sitä puutarhan porttia, jonka yli Hugh Grant yrittää kiivetä, mutta epäonnistuessaan parkaisee "Whoopsidaisies".
Kävellessämme ensimmäisenä päivänä kohti hotelliamme huomasin myös oheisen tutunnäköisen kirjakaupan. Kappas, sehän paljastui Priden keskeiseksi kuvauspaikaksi. Sijatseepi Marchmont Streetillä, lähellä Russell Squaren metroasemaa.

Suosikkinähtävyydeksi nousi British Library. Kirjastoon johtaa komea takorautaportti, johon paikan nimi on moneen kertaan taottu. Kirjaston pihalla sijaitsee näyttävä Newtonia esittävä patsas, mutta se jää kuitenkin rakennuksen sisällä olevien aarteiden varjoon. Oli ostettava kirjaston kaupasta kangaskassi, johon kirjaston uskomattomat lukemat on kirjattu ylös.



British Libraryssa olisi ollut paraikaa maksullinen Magna Carta -näyttely, mutta meille riitti mainiosti pysyvä filateliakokoelma, josta löytyi suomalaisiakin postimerkkejä 1800-luvulta, sekä Sir John Ritblat -galleria, joka on täynnä kirjallisia aarteita. Näihin sisältyy lukuisia, uskomattoman yksityiskohtaisia ja kauniita käsintehtyjä uskonnollisia kirjoja, Beatlesin käsinkirjoitettuja sanoituksia, Jane Austenin matkakirjoituspöytä ja Anne Boleynin ja Henrik VIII:n yhteinen kirje - vain muutaman mainitakseni!

Tuliaisetkin menivät varsin kirja-aiheisiksi. Marchmont Streetiltä löytyi mahtava käytettyjen kirjojen kauppa Skoob Books, joka myi kirjojen kansista tehtyjä julisteita. Mukaan lähtivät näiden rakkaiden kirjojen julisteet, joista Teurastamo 5 pääsi itseoikeutetusti vessan oveen ja Siepparin komea karusellihevonen olohuoneeseen.


Lisäksi Skoobista mukaan lähti ihkaensimmäinen Holmes-romaani A Study in Scarlett (1887) ja vielä Heathrow'lla tuli käytettyä viimeiset punnat Caitlin Moranin tuoreimpaan. Näistä tullee lisää tarinaa tuonnempana.


K:n mielestä paras tuliainen oli tyhjennetty matkalaukku, johon saattoi kellahtaa nuuhkimaan Lontoon tuoksuja.

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Downton Abbey


Päätin ihan sivistyksen ja ylimääräisen vapaa-ajan nimissä kokeilla katsoa Downton Abbeyä. Sille tielle jäin. Nyt on neljä kautta jouluspesiaaleineen eletty läpi. Melkein harmittaa, että ”löysin” sarjan vasta nyt, mutta toisaalta pidän mahdollisuudesta katsoa kerralla paljon. Viitoskausi tosiaan jäi tällä kertaa vielä odottamaan vuoroaan, kiitos pihiyteni, kirjaston tuhottoman pitkän varausjonon ja jalon pyrkimykseni olla lataamatta sisältöjä laittomasti. Kesäuusintojen paikka, Yle?

Historiallisena sarjana Downton Abbey jo lähtökohtaisesti sopii mieltymyksiini ja ajanjakso (1912-1920-luvun Englanti) on osoittautunut erityisen kiinnostavaksi. Downton seuraa tasapuolisesti niin alakerran palvelusväen kuin yläkerran herrasväen elämää aikana, jolloin luokkayhteiskunta elää vielä vahvana. Aiheeltaan se sivuaa siten Kazuo Ishiguron mahtavaa romaania Pitkän päivän iltaa (The Remains of the Day, 1989, suom. 1990). Sarja käynnistyy Titanicin uppoamisella, joka vie mukanaan Downton Abbeyn perijän. Tästä alkaa uuden perijän etsintä, sillä perimyssäännöt eivät suo kartanoa ja omaisuutta nykyisen omistajan, Sir Robert Granthamin (Hugh Bonneville) tyttärille Marylle, Edithille ja Sybilille. Uusi perijä, kaukainen serkku ja asianajaja Matthew Crawley äiteineen saapuu kylään ja alkaa varovainen tutustuminen puolin ja toisin.

Toista tuotantokautta leimaa ensimmäinen maailmansota, joka vaikuttaa konkreettisesti myös Downtonissa. Niin yläkerran kuin alakerran miesväkeä päätyy rintamalle ja myös perheen tyttäret Sybil ja Edith kunnostautuvat sairaanhoitajana ja maatalousapuna. Sota vaikuttaa yhteiskuntaan myös laajemmin: se toimii eräänlaisena rajapyykkinä vanhan ja uuden välillä. Vaikka sähkövalaistus ja puhelin onkin saatu Downtoniin jo ennen sotaa, on talon hovimestarilla, herra Carsonilla, ja keittäjällä, rouva Patmorella sulattelemista uusissa vekottimissa kuten sähkövatkaimessa, paahtimessa ja – hyvänen aika! – jääkaapissa. Vekottimien lisäksi muutos näkyy yhteiskunnassa. Vanha kunnon erottelu yläkerran ja alakerran väkeen alkaa repeillä viimeistään siinä vaiheessa, kun yksi Robertin tyttäristä valitsee irlantilaisen autonkuljettajan puolisokseen. Liikehdintää tapahtuu myös yleisen äänioikeuden saamiseksi naisille, ja palvelusväelle aukeaa uusia uramahdollisuuksia kaupungissa.

Sarjan toteutus on huippuluokkaa, mukaan lukien upea, historiallisten muotivirtausten mukaan vaihtuva puvustus ja tietenkin Downton Abbeyä esittävä Highcleren linna. Näyttelijätkin ovat ehdottoman vakuuttavia. Hugh Bonneville on tähän asti ollut minulle aina Notting Hillin (1999) Bernie, mutta nyt alkaa vaaka kääntyä Sir Granthamin puolelle. Vanhan kaartin tähdet Maggie Smith ja Shirley MacLaine eivät juuri esittelyä kaipaa. Sivuosissa vilahtaa Game of Thronesista (2011-) tuttuja naamoja, kuten GoT-suosikkini Ygritte eli Rose Leslie ja Jorah Mormont eli Iain Glen. Kolmannella kaudella sarjaan liittyy myös sukulaistyttö Rose, jonka esittäjä Lily James on paraikaa tekemässä kovaa uranousua esittämällä Tuhkimoa tuoreessa Cinderella: Tuhkimon tarina -elokuvassa (2015). Samaisessa leffassa nähdään muuten myös Downtonin keittiötyttö Daisy (Sophie McShera).

Tuotantoarvojen ja näyttelijätyön lisäksi Downtonissa loistaa Julian Fellowesin käsikirjoitus. Hahmot ovat täyteläisiä ja jopa ilkeimmistä juonittelijoista löytyy edes yksi inhimillinen puoli. Myös sankareiksi luettavilla hahmoilla on heikkoutensa ja jopa ilkeät puolensa. Kuten Sir Granthamin vävy toteaa ”I don’t believe in types, I believe in people” (kausi 4, jakso 7), hahmot, olivat he sitten yläluokkaa, palvelijoita tai siltä väliltä, ovat muutakin kuin heidän asemansa antaa ymmärtää. Vaikeissa ja ristiriitaisissa tilanteissa hahmot osoittavat kerrasta toiseen suurta ymmärrystä, mikä nykyajan katsojan näkökulmasta on toivottavaakin, mutta tavallaan joissain tilanteissa syö hahmojen historiallista uskottavuutta - mutta sen antaa hyvin helposti anteeksi. Sarja palkitsee myös uskollisen katsojansa viittaamalla jopa useampi tuotantokausi sitten tapahtuneisiin asioihin, kuten erääseenkin kylpysaippuaan tai sihteeriksi lähteneeseen palvelijaan tai Matthew’n suojelusamulettiin tai…


Jään tänne vääntelemään käsiäni ja odottamaan viidettä ja viimeiseksi ilmoitettua kuudetta kautta. Enkä muuten ole yksin faniudessani:


torstai 12. maaliskuuta 2015

Naisena olemisen taito

Caitlin Moran: Naisena olemisen taito
Girls-tv-sarjan ja Patricia Arquetten pitämän Oscar-puheen innoittamiin silmiini osui Prisman tarjouspokkari, Caitlin Moranin Naisena olemisen taito (How to Be a Woman, 2011, suom. 2013). Kirja alkoi kotona poltella sen verran pöydänkulmalla, että oli tavoistani poiketen pakko keskeyttää luvussa ollut kirja ja lukea tämä ensin.

Takakannen teksti nimeää teoksen 2000-luvun feministiseksi manifestiksi ja teoksen nimikin kieltämättä viittaa johonkin kattavaan näkemykseen, mutta sellaiseksi en ainakaan täysin teosta mieltäisi. Moran käsittelee lukuisia naisia koskevia aiheita, kuten ulkonäköön liittyviä odotuksia - liittyivät ne sitten painoon, ikään tai karvoitukseen - seksismiä työpaikalla ja lasten saantia tai saamatta jättämistä. Moran nimittää itseään "ärhäkäksi feministiksi" ja kirjoittaa siltä pohjalta. Ennen kaikkea hän kuitenkin kirjoittaa omakohtaisesti ja kertakaikkisen hauskasti kasvamisestaan aikuiseksi naiseksi.

Moran on työväenoloista ponnistanut toimittaja, joka on kasvanut ylipainoisesta suurperheen esikoisesta naiseksi, äidiksi ja feministiksi 1980-2000-lukujen Englannissa. Kirja esittää siten valkoisen, länsimaisen naisen näkökulman, joten mitään universaalia naiseuden julistusta teoksesta ei edes kannata etsiä. Valkoisena, länsimaisena naislukijana Moranin kokemukset ja havainnot ovat tuttuja omakohtaisesti tai median kautta. Moran esittää myös hyviä pointteja ja etenkin median esittämässä maailmassa vallalla olevien epätasa-arvoisten seikkojen huomaamiseksi (s. 311):
Kuten olen jo sanonut, niin samalla tavalla kuin tietää, että on joutunut seksismin kohteeksi kysymällä "onko tämä kohteliasta vai ei?", voi selvittää, kohdistuuko naisiin misogyynistä yhteiskunnallista painetta tiedustelemalla tyynesti: "Tekevätkö miehet tätä samaa?"  
Jos miehet eivät tee, on varsin todennäköistä, että kyseessä on se, mistä me ärhäkät feministit käytämme ilmaisua "ihan täyttä paskaa".
Moran kannustaa olemaan välittämättä naiseuteen liittyvistä "ongelmista", ympäristön luomista kummallisista vaatimuksista, liittyivät ne sitten painoon, ihon sileyteen tai alusvaatteiden ja kenkien korkojen kokoon. Itse pahamaineista f-sanaa Moran kommentoi seuraavasti (s. 90):
Pitää surra suuresti naiskunnan puolesta, että "tyttövoima" on ollut viidenkymmenen vuoden aikana ainoa kilpailija feminismi-sanalle. Ajatellaanpa vaikka P. Diddyä, jolla on ollut neljä eri nimeä, ja hän on sentään vain yksi mies. [...] Haluan ottaa omaan käyttöön "ärhäkän feministin" samalla tavalla kuin musta yhteisö on taas ottanut omakseen sanan "nekru".
Naisena olemisen taito on virkistävä, hilpeä, rohkea, rehellinen ja ajatuksia herättävä kirja ja ansaitsee paikkansa kirjahyllyssäni.

Täällä ei taida olla kovin monta ajatusta hereillä.

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Lukija aamujunassa

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa
Bongasin Jean-Paul Didierlaurentin esikoisromaanin Lukija aamujunassa (Le Liseus du 6h27, 2014, suom. 2015) arvostelun taannoin Hesarista, missä kiittävän arvion lisäksi huomioni kiinnitti romaanin päähenkilön työnkuva: makulointikoneen käyttäjä. Makuloitaviksi joutuvat kirjat, joille ei löydy ostajia. Ne jauhetaan takaisin selluloosaksi ja uusiokäytetään seuraavien kirjojen materiaalina. Tai kuten toiminta kuvataan romaanissa: "me olemme kustannusalalle sama kuin persreikä ruoansulatukselle, ei muuta!" (s. 14). Tuntui kutkuttavalta, että tällainen aihe ja vaihe kirjojen kiertokulusta oli nostettu esille romaanissa. Siksi tartuinkin teokseen, kun sen Bestseller-hyllyssä huomasin.

Kirjan päähenkilö, Guylain Vignolles, kammoaa työtään ja lukee työmatkallaan ääneen kirjojentappokoneen syövereistä pelastuneita irtosivuja kuin kuoleman kohdanneiden viimeisiä viestejä. Kirjojen ja tarinoiden rakastajalle demoninen makulointikone on kyltymätön vihollinen, jonka ruokkiminen kirjailijoiden hengentuotteilla on tuskallista.

Sitten Guylain löytää junan lattialta muistitikun, joka sisältää julkisen käymälän hoitajana toimivan naisen kertomuksia. Guylain ihastuu tarinoihin ja salaperäiseen naiseen, jota alkaa etsiä tarinoiden sisältämien vinkkien avulla. Samoihin aikoihin Guylainin lukijantaidot herättävät kanssamatkustajien huomion ja mies saa kutsun ensimmäiselle lukukeikalleen, jossa pääsee jakamaan tuhottujen kirjojen tarinoita.

Romaani on sinänsä suloinen aikuisten satu, jossa on eriskummallisia hahmoja aleksandriinein puhuvasta miehestä Guylaimin entiseen työtoveriin, joka etsii jalkojaan, jotka ovat joutuneet makulointikoneen jauhamiksi ja sittemmin erään puutarhakirjan uusiomateriaaliksi. Jotenkin en silti innostunut kirjasta niin paljoa kuin olisin olettanut. Erikummallisuudet tuntuivat jo käytetyiltä kikoilta, joiden kaltaisia on nähty etenkin ranskalaisissa Jean-Pierre Jeunet'n ja Michel Gondryn leffoissa. Osasyyllinen saattaa tosin olla myös kilpaileva teos, joka vei huomioni ja keskeytti hetkeksi Lukijan lukemisen.

K on muuten täysin syyllinen lavuaarin valtaamiseen. Lähes joka aamu.