Ärrh! Sössin Kesä-varaukseni ja sain sen vasta elokuun puolella luettavakseni. Taktikoin hakevani kirjan varauksen viimeisenä noutopäivänä, mutta uusi lähikirjastoni olikin siirtynyt kesäaikaan ja mennyt kiinni 18 minuuttia ennen paikalle saapumistani. Ei muuta kuin uutta varausta kehiin ja uudelleen odottelemaan…
Kesä (2017) palaa romaanimuotoisen Kevään (2016) jälkeen aiempien vuodenaikojen esseemuotoon. Kesän kuiden välissä on kuitenkin aimpia osia pidemmät päiväkirjaosiot, joihin sisältyy myös ikään kuin pieni novelli, jossa Knausgård siirtyy kertomaan minämuotoista, tositapahtumiin perustuvaa tarinaa norjalaisaisesta, joka toisen maailmansodan lopussa karkaa itävaltalaismiehen mukaan. Novelli on hauska tyylikokeilu ja lukijan roolinkin nopeasti niksauttava leikki, kun Knausgård sekoittaa sen muun päiväkirjakerrontansa joukkoon varoittamalla lukijaansa seuraavassa virkkeessä vaihtuvasta kertojasta (s. 152-153):
Tähän saakka tässä tekstissä "minä" on tarkoittanut 47-vuotiasta, Ruotsissa asuvaa norjalaismiestä, jolla on vaimo ja neljä lasta, mutta kohta, tämän virkkeen päätyttyä, se tarkoittaa 73-vuotiasta naista, joka istuu eräänä kesäiltana kirjoituspöydän ääressä malmöläisessä asunnossa. Tuntuu oudolta istua tässä, kun en ole vuosiin kirjoittanut kirjeitä enkä ole koskaan pitänyt päiväkirjaa.
Esseet järjestyvät jälleen vuodenajan kuiden mukaisesti kolmeen osaan ja käsittelevät arkisia ilmiöitä ja asioita ja saattavat joskus karata kaukaisillekin poluille, kuten "Sähkövatkaimissa", jossa keittiövempaimen kuvailusta siirrytään löytämään ihmisyyden syvin merkitys. Knausgårdin kerronnassa viehättää jostain syystä myös hänen anteeksipyytelemätön rehellisyytensä (vaikka muutoin hän kuvaakin itseään vaivaantuneeksi ja sosiaalisesti jopa kömpelöksi) esimerkiksi perheen tavoista (s. 240-241):
Perheemme kuuluu niihin, jotka jättävät tavaransa talveksi ulos, ja joka toinen vuosi ostamme uuden grillin puhki ruostuneen tilalle, halvimman mahdollisen, koska tiedämme, että sekin jää talveksi pihalle.
Kesässä on myös kaksi esseetä, joissa käy ilmi Knausgårdin ja tämän vaimon ero. Ne on sijoitettu mielestäni hieman kummallisesti jo kirjan alkuun, josta ne luovat varjoaan loppuosalle kirjasta ja ennen kaikkea kuvauksille perheestä. Aika aikansa kutakin. Taisteluni- ja vuodenaikasarjat ovat nyt valmistuneet ja Knausgårdin tekstien ydinperhe hajonnut. Kesän jälkeen Knausgård on kirjoittanut ainakin kirjan Edvard Munchin teoksista, mutta omaelämäkerrallisesta jatkosta ei vielä ole tietoa. Kenen elämästä sitä tämän jälkeen muka pitäisi lukea?
Viime viikonloppuna tuli tehtyä koko vuoden ennätys: kaksi katsottua leffaa yhden viikonlopun aikana! Perjantaina päästiin Z:n kanssa elokuvateatteriin. (Ja sitä ennen syömään ja drinkillekin!) Sopivan alkamis- ja päättymisajan perusteella katsottavaksi elokuvaksi siilautui Wonder Woman (2017), joka positiivisten arvioidensa myötä oikeastikin kiinnosti.
Itse supersankarileffoihin suhteeni on hieman kaksijakoinen. Suursuosikkejani ovat olleet Tim Burtonin ja Christopher Nolanin Batman-tulkinnat, mutta Marvelin Avengers- ja nyt DC Comicsin Justice League ei nappaa pätkääkään. Enemmän synkeyttä ja sielun riutumista ja vähemmän avaruusrobottiörkkejä, kiitos. Ylipäätään pidän enemmän yhteen sankariin keskittyvistä leffoista, koska niissä saatetaan ehtiä keskittymään muuhunkin kuin mäiskintään.
Wonder Womanissakin keskityttiin Diane Princen (Gal Gadot) taustaan ja ensimmäiseen sankaritekoon ensimmäisen maailmansodan lopulla. Diane on amatsoniäidin ja Zeus-jumalan jälkeläinen, jonka Zeus on luonut aseeksi pahispoikaansa Aresta vastaan. Lapsuutensa ja nuoruutensa Diane saa elää todellisessa kuplassa – maailmalta piilossa näkymättömän kuplan sisällä olevalla paratiisisaarella, jolla amatsonit harjoittelevat taistelutaitojaan. Tapahtumat käynnistyvät, kun Chris Pinen näyttelemä jenkkisotilas Steve syöksyy lentokoneellaan mereen kuplan sisäpuolelle. Pian perässä lipuu saksalainen alus ja seuraa taistelu sotilaiden ja amatsonien välillä. Diane vakuuttuu Aresin paluusta ja lähtee Steven mukana kuplan ulkopuolelle etsimään velipuolivastustajaansa. Samaan aikaan antautumaan valmistautuvassa Saksassa kenraali Ludendorff (Danny Huston) suunnittelee viimeistä iskua kemistinsä kehittelemän supermyrkyn avulla.
Seuraa rymistelyä ja tietenkin hassuja sivuhahmoja, kuten Lucy Davisin (britti-Konttori) esittämä sihteeri ja ympäripäissään oleva skottitarkka-ampuja Charlie (Ewen Bremner, Trainspottingin Spud). Muissa rooleissa nähdään mm. Robin Wright ja David Thewlis (Potterien Remus Lupin). Sopivassa määrin nähdään myös feminismiagendaa, kun satoja kieliä osaava Diane lyö paitsi pahikset, myös brittiaristokraateilta luun kurkkuun, kun uskaltautuu naisena miesten keskelle päätöksiä tekemään aikana, jolloin brittinaiset vasta taistelivat äänioikeudesta. Myös aikakauden naisten muoti korsetteineen, kuristavine kauluksineen ja liikkumista vaikeuttavine helmoineen asetetaan vastakkain fyysiseen toimintaan tottuneen Dianen tarpeiden kanssa. Samalla toki vähän puolivillaisesti perustellaan, miksi Wonder Womanin pitää esiintyä pikkuruisessa supersankariasussaan.
Leffa oli mainiota perjantai-illan viihdettä, mutta ei loppujen lopuksi paljoa sen kummempaa. Ensisijaisesti nautin elokuvateatterikokemuksesta ja siitä, että onnistuin pysymään hereillä leffan loppuun asti.
***
Sunnuntai-iltana hieman jo silmät ristissä katsottiin Florence (2016), tositapahtumiin perustuva leffa oman elämänsä Idols-koelaulajasta, 1868-1944 eläneestä Florence Foster Jenkinsistä, joka omasta mielestään lauloi taivaallisen kauniisti klassista musiikkia. Tosiasiassa Jenkinsin Yön kuningattaren aaria oli aikamoista kynsien raapimista liitutaululla. Toisen maailmansodan aikaisessa New Yorkissa musiikki- ja taide-elämää perintörahoillaan tukenut Jenkins oli kuitenkin hellämielisten ihmisten ympäröimänä, ja nämä pitivät huolen, ettei Jenkins saanut tietää taidon puutteestaan. Kaikessa huonoudessaan Jenkinsistä tuli yllättäen kuitenkin niin suosittu, että hän myi kuuluisan Carnegie Hallin täyteen.
Jenkinsin roolissa nähdään jälleen itsensä likoon laittava Meryl Streep, jonka laulutaidot ovat tiedossa jo mm. Mamma Mia! -musikaalista (2008). Jenkinsin hyväsydämistä, platonista nuorempaa aviomiestä St. Clairia esittää harmaantunut Hugh Grant ja epäuskoisena säestäjänä nähdään Rillit huurussa -sarjan Wolowitz eli Simon Helberg. Ohjaajana toimii tositapahtumiin perustuvien (lähi-)historiallisten elokuvien erikoismies, Stephen Frears (The Queen (2006), Philomena (2013)).
Seurauksena on nätti pieni elokuva, josta päällimmäisenä jää mieleen hämmästys ihmisten kiltteydestä. Joskus näinkin.
