Päätin ihan sivistyksen ja ylimääräisen vapaa-ajan nimissä
kokeilla katsoa Downton Abbeyä. Sille
tielle jäin. Nyt on neljä kautta jouluspesiaaleineen eletty läpi. Melkein
harmittaa, että ”löysin” sarjan vasta nyt, mutta toisaalta pidän
mahdollisuudesta katsoa kerralla paljon. Viitoskausi tosiaan jäi tällä kertaa
vielä odottamaan vuoroaan, kiitos pihiyteni, kirjaston tuhottoman pitkän
varausjonon ja jalon pyrkimykseni olla lataamatta sisältöjä laittomasti.
Kesäuusintojen paikka, Yle?
Historiallisena sarjana Downton
Abbey jo lähtökohtaisesti sopii mieltymyksiini ja ajanjakso
(1912-1920-luvun Englanti) on osoittautunut erityisen kiinnostavaksi. Downton seuraa tasapuolisesti niin alakerran palvelusväen kuin yläkerran herrasväen elämää aikana, jolloin luokkayhteiskunta
elää vielä vahvana. Aiheeltaan se sivuaa siten Kazuo Ishiguron mahtavaa
romaania Pitkän päivän iltaa (The Remains of the Day, 1989, suom. 1990). Sarja käynnistyy Titanicin uppoamisella, joka vie mukanaan
Downton Abbeyn perijän. Tästä alkaa uuden perijän etsintä, sillä perimyssäännöt
eivät suo kartanoa ja omaisuutta nykyisen omistajan, Sir Robert Granthamin
(Hugh Bonneville) tyttärille Marylle, Edithille ja Sybilille. Uusi perijä,
kaukainen serkku ja asianajaja Matthew Crawley äiteineen saapuu kylään ja alkaa
varovainen tutustuminen puolin ja toisin.
Toista tuotantokautta leimaa ensimmäinen maailmansota, joka
vaikuttaa konkreettisesti myös Downtonissa. Niin yläkerran kuin alakerran
miesväkeä päätyy rintamalle ja myös perheen tyttäret Sybil ja Edith kunnostautuvat
sairaanhoitajana ja maatalousapuna. Sota vaikuttaa yhteiskuntaan myös
laajemmin: se toimii eräänlaisena rajapyykkinä vanhan ja uuden välillä. Vaikka
sähkövalaistus ja puhelin onkin saatu Downtoniin jo ennen sotaa, on talon hovimestarilla,
herra Carsonilla, ja keittäjällä, rouva Patmorella sulattelemista uusissa
vekottimissa kuten sähkövatkaimessa, paahtimessa ja – hyvänen aika! –
jääkaapissa. Vekottimien lisäksi muutos näkyy yhteiskunnassa. Vanha kunnon
erottelu yläkerran ja alakerran väkeen alkaa repeillä viimeistään siinä
vaiheessa, kun yksi Robertin tyttäristä valitsee irlantilaisen autonkuljettajan
puolisokseen. Liikehdintää tapahtuu myös yleisen äänioikeuden saamiseksi
naisille, ja palvelusväelle aukeaa uusia uramahdollisuuksia kaupungissa.
Sarjan toteutus on huippuluokkaa, mukaan lukien upea, historiallisten muotivirtausten
mukaan vaihtuva puvustus ja tietenkin Downton Abbeyä esittävä Highcleren linna.
Näyttelijätkin ovat ehdottoman vakuuttavia. Hugh Bonneville on tähän asti ollut
minulle aina Notting Hillin (1999)
Bernie, mutta nyt alkaa vaaka kääntyä Sir Granthamin puolelle. Vanhan kaartin
tähdet Maggie Smith ja Shirley MacLaine eivät juuri esittelyä kaipaa. Sivuosissa
vilahtaa Game of Thronesista (2011-)
tuttuja naamoja, kuten GoT-suosikkini Ygritte eli Rose Leslie ja Jorah Mormont
eli Iain Glen. Kolmannella kaudella sarjaan liittyy myös sukulaistyttö Rose,
jonka esittäjä Lily James on paraikaa tekemässä kovaa uranousua esittämällä
Tuhkimoa tuoreessa Cinderella: Tuhkimon tarina
-elokuvassa (2015). Samaisessa leffassa nähdään muuten myös Downtonin keittiötyttö Daisy (Sophie
McShera).
Tuotantoarvojen ja näyttelijätyön lisäksi Downtonissa loistaa Julian Fellowesin
käsikirjoitus. Hahmot ovat täyteläisiä ja jopa ilkeimmistä juonittelijoista
löytyy edes yksi inhimillinen puoli. Myös sankareiksi luettavilla hahmoilla on
heikkoutensa ja jopa ilkeät puolensa. Kuten Sir Granthamin vävy toteaa ”I don’t
believe in types, I believe in people” (kausi 4, jakso 7), hahmot, olivat he
sitten yläluokkaa, palvelijoita tai siltä väliltä, ovat muutakin kuin heidän
asemansa antaa ymmärtää. Vaikeissa ja ristiriitaisissa tilanteissa hahmot osoittavat
kerrasta toiseen suurta ymmärrystä, mikä nykyajan katsojan näkökulmasta on
toivottavaakin, mutta tavallaan joissain tilanteissa syö hahmojen
historiallista uskottavuutta - mutta sen antaa hyvin helposti anteeksi. Sarja palkitsee myös uskollisen katsojansa viittaamalla
jopa useampi tuotantokausi sitten tapahtuneisiin asioihin, kuten erääseenkin
kylpysaippuaan tai sihteeriksi lähteneeseen palvelijaan tai Matthew’n
suojelusamulettiin tai…
Jään tänne vääntelemään käsiäni ja odottamaan viidettä ja
viimeiseksi ilmoitettua kuudetta kautta. Enkä muuten ole yksin faniudessani:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti