Länkkäriviikko: Virginialainen & The Hateful Eight

Viime aikojen audiovisuaaliset kokemukset yhdistyvät otsikon mukaisella heppoisella aasinsillalla. Virginialainenhan (2010) ei tosiasiassa ole länkkäri millään muotoa, mutta se on Harri Nykäsen faktaa ja fiktiota melko riemukkaasti yhdistelevä teos näyttelijä James Drurysta, joka on tunnettu (käytännössä ainoastaan) pääroolistaan tv-sarjassa Virginialainen (1962-1971) ja joka juhannuksena 1971 saapui Suomeen tapaamaan fanejaan. Toisaalta myös Quentin Tarantinon tuorein leffa The Hateful Eight (2015) on näytelmämäisyydessään jossain määrin poikkeuksellinen lännenelokuva.

Harri Nykänen: Virgianialainen

Virginialaisen kuuntelin äänikirjana ja äänessä oli vanha tuttu Lars Svedberg. Sekä minä, että katkelmia kirjasta kuullut Z huomasimme tosin, että äänestä oli yhäkin jäljellä ikävä muistikuva Dan Brownin seurauksena. Onneksi mielikuvasta pääsi nopeasti yli, kun Nykäsen teksti lähti rullaamaan. Tarinassa Drury kuvaa omaa (pääosin ilmeisen keksittyä) nuoruuttaan ja tietään Virginialaiseksi. Välillä siirrytään vuoden 1971 kesään ja miehen kokemuksiin Suomessa värikkään avustajajoukkonsa kera. Keikkaa heitetään erinäisillä juhannustapahtumilla ja yleisö on täynnä kännistä aikuista ja lasta, miestä ja naista.

Drury kuvailee itseään jämäkäsi mutta mukavaksi mieheksi, mikä ei ehkä aivan välity tekstin lomaan ujutetuista autenttisista lainauksista Druryn antamista haastatteluista. Pönöttävän b-luokan tähden seikkailut ovat hulvatonta kuunneltavaa. Kokemusta voi vielä syventää katsomalla Ylen Elävästä arkistosta arkistokuvaa Virginialaisen vierailusta. Itse kehtasin katsoa noin viisi minuuttia.

***



Tarantinon edellinen, Django Unchained (2012) oli itselleni pienoinen pettymys. Se oli liian pitkä ja sen leikkaus oli hämmentävä. Olin siis jo ennakkoon varuillani The Hateful Eightin suhteen, joka oli vielä Djangoakin 22 minuuttia pidempi. Tulimme Z:n kanssa siihen lopputulokseen, että Tarantinon luottoleikkaaja Sally Menken kuolema vuonna 2010 on saanut homman lähtemään Tarantinon lapasesta. Mies rakastaa omia tarinoitaan ja mahtavia repliikinvaihtoja, mutta come on, rajansa nyt kaikella!

Mutta siis vielä itse elokuvaan. Tarina käynnistyy ehdottomasti Oscarin arvoisella Ennio Morriconen scorella, joka mörisee niin matalalla, että pelkäsin jo soittimien puolesta. Palkkionmetsästäjä John Ruth (Kurt Russell) on matkalla Red Rockiin noutamaan palkkiotaan kiinniottamastaan ja mukana kulkevasta etsintäkuulutetusta, Daisy Domerguesta (Jennifer Jason Leigh). Lumimyrskyn yllättäessä kyytiin tulevat matkan varrelta myös Samuel L. Jacksonin esittämä entinen pohjoisen armeijan majuri sekä Red Rockin uusi sheriffi (Walton Goggins). Vaunumatka ja kunnolla pölisevä lumi ovat leffan parasta antia. Myrsky pakottaa seurueen pysähtymään Minnien puodilla odottelemaan sään rauhoittumista. Puodissa majailee jo joukkio eriskummallisia ja epäilyttäviä hahmoja. Sitten juodaan kahvia, syödään pataa, istuskellaan ja tietenkin keskustellaan kuin missä tahansa yhden tilan teatterinäytelmässä. Lopuksi pienen takauman jälkeen koko joukkio on pitkälti päästetty maallisista kärsimyksistään.

Leffan juonihan sinänsä on kovin heppoinen ja homma rakentuu pitkälti roolihahmojen varaan. Tarantinomaiseen tapaan hahmot ovatkin vahvoja, mutta itseäni kiusasi se, että kaikki olivat niin vastenmielisiä, ettei yhtäkään heistä halunnut oikeastaan kannustaa ja siten sitoutua mukaan tarinaan. Pitkä miinus on myös annettava sinänsä kick-ass stunttileidi Zoë Bellistä, jonka Tarantino haluaa nykyään palkata leffoihinsa ihan oikeisiin rooleihin pelkkien stunttien sijasta. Ei. Älä tee sitä.


No niin, jätän tämän tähän näillä saatesanoilla: skarppaa Quentin! K:kin jo tähyilee kohti seuraavaa, valoisampaa Tarantino-pätkää.