Aladdin

Sain sellaisen ähkyn Marvel-leffoista, etten enää kyennyt kirjoittamaan sanaakaan Endgamesta. Nähty on, kiitti riitti. Marvel-maailmasta pakenin Agrabaan, kun Disneyn Aladdinista (1992) ilmestyi näytelty elokuva. Kaunotar ja Hirviö (1991), Pieni Merenneito (1989) ja Aladdin pitkälti kiteyttävät lapsuuteni kuvaston. Kaunottaren ja Hirviön (2017) näytellystä versiosta pidin kovasti, joten odotukset olivat korkealla Aladdininkin (2019) suhteen. Onnekseni leffa ei petä.

Ilmeisesti yksi nostalgiakatsojia hiertävä seikka on ollut Will Smithin roolitus hengeksi. Animaatiossa hengen äänenä oli jo edesmennyt Robin Williams, joka todella teki roolista omansa. Sinänsä onnekkaasti dubatun version kanssa kasvaneena en tunne tämän asian suhteen juuri ahdistusta. Minulle oikea henki on tietenkin Vesa-Matti Loiri. Smith hoitaa tonttinsa mielestäni hyvin ja on sopivan fyysinen hengen rooliin. Räppäystaidostakaan ei ole haittaa.

Leffa tasapainottelee onnistuneesti tuttujen kohtausten ja uuden materiaalin kanssa. Mena Massoud näyttää animaation Aladdinilta. Tärkeimmät kohdat, kuten "Luotathan", prinssi Alin saapuminen kaupunkiin ja oikeastaan kaikki alkuperäiset musiikkikohtaukset ovat mukana. Hyvä lisä oli Jasminen (upeasti laulava Naomi Scott) roolin kasvatus, ja ihan symppis oli myös hengen sosiaalisen elämän laajennus. Suurvisiiri Jafarin näyttelijä ei täysin vastaa esikuvaansa, mutta hollantilainen Marwan Kenzari tekee roolista hyytävän omalla tavallaan.

Iloisesti yllättävä päivitys ja mielenkiintoinen lisä ohjaaja Guy Ritchien CV:hen.