Ruskeat Tytöt, Bad Feminist & The Girl with the Lower Back Tattoo

Olen kuunnellut viime aikoina feministinaisten esseekokoelmia. Lähdin liikkeelle Koko Hubaran Ruskeista tytöistä (2018?), jatkoin Roxane Gayn Bad Feministiin (2014) ja sen perään vielä Amy Schumerin The Girl with the Lower Back Tattoohun (2016).

Koko Hubara: Ruskeat tytöt

Hubaran Ruskeat tytöt ei ole kirjoitettu minulle. Hubara puhuttelee kaltaisiaan ruskeiksi kutsumiaan tyttöjä, jotka eivät ole mustia, mutta jotka tummapintaisina erottuvat suomalaisesta katukuvasta. Hän toteaa, ettei pysty löytämään kulttuurintuotteista representaatioita, joihin pystyisi täysin samaistumaan. Ei ihme, sillä jemeninjuutalaisen isän ja suomalaisen äidin tyttären kaltaisia ei löydy niin Suomesta kuin Israelista kuin Jemenistäkään.

Hubara luo kirjoittaen yhteisöä kaltaisilleen poceille, woceille, ruskeille tytöille, koska ei ole itse pystynyt lukemaan riittävästi itsensä kaltaisista ihmisistä. Samalla Hubara kertoo elämästään laajemmin: perheestään, lapsuudestaan, äitiydestään, itselleen tärkeistä asioista, kuten hiphopista, joka misogyynisyydellään ja kapealla naiskuvallaan on jotakin, mitä Hubaran on vaikea käsitellä kaikessa ristiriitaisuudessaan. Tärkeitä aiheita ja ajatuksia herättäviä kirjoituksia.

Roxane Gay: Bad Feminist

Haitilais-amerikkalainen Gay tunnistaa Hubaran tavoin esseekokoelmassaan Bad Feminist samaistumisen puutteen tai sen loppumisen kesken. Toisaalta hän löytää samaistumispintaa ja fanituskohteita yllättävistäkin kulttuurintuotteista, kuten Sweet Valley High -kirjasarjasta. Hubaran ja Gayn teoksissa nousee esiin myös muita samoja teemoja ja jopa yksittäisiä kokemuksia poc:ina, kuten hiusten (luvattoman) koskettelun. Molemmat tunnistavat myös vähemmistöstatuksistaan huolimatta oman etuoikeutensa. Hubara nostaa esiin juutalaisena Israelin aseman suhteesssa Palestiinaan ja Gay näkee oman korkean koulutuksensa merkityksen. Lisäksi Gay tunnistaa Hubaran tavoin tanssijalan vipatuksen sanoituksiltaan ja kuvastoltaan suorastaan vastenmielisten biisien soidessa.

Gay käsittelee teoksessaan paljon eri kulttuurintuotteita ja avaa silmiä niiden tulkinnoille rodusta ja sukupuolesta. Omansa saavat niin elokuvat Piiat (The Help, 2011), Tarantinon Django Unchained (2012), Twelve Years a Slave (2013) ja Tyler Perryn koko tuotanto kuin tv-sarja Orange Is the New Black (2013-2019) ja tietenkin Robin Thicken biisi "Blurred Lines". Myös kevyempiä aiheita käsitellään, joista ei vähäisimpänä Gayn hurahtaminen Scrabblen pelaamiseen kilpatasolla. Gay on humaani, tarkkanäköinen ja rento, kaikkea paitsi huono feministi.

Amy Schumer: The Girl with
the Lowe Back Tattoo

Amy Schumerin kirjassa The Girl with the Lower Back Tattoo harmittaa eniten se, ettei Schumer luota lukijoihinsa. Koomikko Schumer vesittää omat vitsinsä lisäämällä tuon tuostakin juttujensa perään "JK", eli just kidding, vitsi, vitsi. Ihan jos lukija ei muuten tajuaisi. Schumer paljastuu ihmisenä aika mukavaksi ja oikeastaan hyvinkin erilaiseksi kuin alapääjuttuihin keskittyvä lavapersoonansa. Hyvä niin. Kirja on hieman sekalainen joukko erilaisia listauksia ja sekalaisia muisteloita Schumerin tähänastisesta elämästä. Joukkoon mahtuu lapsuuden ja nuoruuden kuvailua, parisuhteita, komediauran vaiheita ja henkilökohtaista ja yhteiskunnallista heräämistä. Eniten kirjassa koskettaa Schumerin avoin kuvaus epätäydellisistä vanhemmistaan ja mahdollisuudesta auttaa Parkinsonin tautia sairastavaa isäänsä.

Vaikka kirjojeni aihevalinnoissa on jotain samaa, on aika pysäyttävää, että niin Hubaralta, Gayltä ja Schumeriltakin löytyy taustalta seksuaalista hyväksikäyttöä ja rankkojakin ongelmia kehonkuvan kanssa. Mitä helvettiä, maailma? Leffaroolejakin tehnyt Schumer kuvaa Hollywoodin odotuksia ja haistattaa niille pitkät. Välillä tosin tuntuu, että Schumer lyttää omaa olemustaan vain, jotta voi sanoa jo itse todenneensa todeksi ulkonäöstään kaiken sen, mistä (sosiaalinen) media häntä piikittelee. Melko masentavaa sekin. 

Seuraavaksi taidan palata fiktion pariin todellisuutta pakoon.