Spider-Man: The Homecoming & Ant-Man & Ant-Man and the Wasp

Spider-Manin kolmas leffatuleminen tällä vuosituhannella lienee jo jonkin sortin remake-ennätys. Tobey Maguire oli käynnistämässä supersankarielokuvien aaltoa kolmessa Spider-Manissa vuosina 2002-2007. Sen jälkeen jätin väliin Andrew Garfieldin tähdittämät Amazing Spider-Manit vuosilta 2012 ja 2014. Havahduin kolmanteen Hämikseen eli Tom Hollandiin nähtyäni hänen Rihanna-vetonsa Lip-Sync Battlessa. Hänen hahmonsa liityi Marvel-maailmaan jo samassa leffassa kuin Black Panther eli Captain America: Civil Warissa (2016). Siinä 15-vuotias Peter Parker saa suojelijakseen itsensä Iron-Manin eli Tony Starkin (Robert Downey, Jr.), jolla on suuri rooli myös tämän Hämiksen ensimmäisessä omassa leffassa. Pahiksena leffassa nähdään Michael Keatonin esittämä Adrian Toomes eli Vulture. Juoni oli sinällään aika perustoimintahuttua, mutta nuoressa Hollandissa on energiaa ja vähän laajemman väripaletin käyttäminen sivurooleissa on plussaa.


Ant-Man oli ilmeisesti alun perin hieman hyljeksitty Marvel-sankari, jonka käsis pyöri Hollywoodissa, ennen kuin ohjaajaksi löytyi Peyton Reed. Ant-Manin (2015) nimisankaria esittää nykyisin jo viisikymppinen Paul Rudd. Ant-Man eli Scott Lang on parannuksen tehnyt murtovaras, joka päätyy auttamaan tohtori Hank Pymiä (Michael Douglas) ja tämän tytärtä Hopea (Evangeline Lilly). Pym on kehitellyt muurahaisteknologiaa ja tietenkin puvun, jonka avulla voi pienentää itsensä muurahaisen kokoiseksi. Ensimmäisessä Ant-Manissa hahmoihin lähinnä tutustutaan ja luodaan yhteys Kostajiin. Ensiesiintymisensä jälkeen Ant-Man nähdäänkin jo yllämainitussa Captain America -leffassa.


Ant-Man and the Wasp (2018) käynnistyy tuon leffan jälkimainingeista, kun Scott Lang on joutunut kotiarestiin ja Pym tyttärineen on joutunut pakenemaan maan alle. Kakkososan juonena on saada Hopen äiti (Michelle Pfeiffer) pelatettua kvanttimaailmasta, jonne tämä on joutunut vuosia sitten pelastettuaan maailman. Samalla kannoilla on Aave-niminen pahis, jonka solurakenne uhkaa hajota. Leffan juoni on ihan vetävä, mutta tarina jää kesken siihen samaan kohtaan, johon Avengers: Infinity War (2018) jäi viime keväänä. Seuraavaksi lienee siis käytävä katsomassa jatko-osa tälle kaikelle eli Avengers: End Game (2019).

Guardians of the Galaxy 1 & 2 & Black Panther

Liekö infantiilia degeneroitumista, mutta jostain syystä olen entistä useammin löytänyt itseni toljottamasta Marvel-elokuvia. Yksistään tämän vuoden aikana olen enemmän tai vähemmän keskittyen katsonut ainakin Captain Marvelin (2019), Guardians of the Galaxyn jatko-osineen, Oscar-ehdokasleffa Black Pantherin (2018), Spider-Man: The Homecomingin (2017) sekä - auta armias - Z:n bluray:nä ostaman Ant-Man and the Waspin (2018) jatkona ensimmäiselle Ant-Manille (2015). Tässä kuussa lienee vielä edessä Avengers: End Game (2019).

Leffoissa on aina oma tarinansa, mutta ne linkittyvät osaksi Marvel-maailman kokonaisuutta enemmän tai vähemmän näkyvästi. Galaksin Vartijat seikkailevat pitkälti omissa oloissaan avaruudessa, joskin tuttuja avaruuskansoja ja paikkoja kuvissa ja juonissa vilahteleekin. Pääosassa leffoissa on Tähtilordin eli puoliksi ihmisen ja puoliksi avaruusolion pojan Peter Quillin (Chris Pratt) vetämä joukkio, johon kuuluvat myös puhuva pesukarhu Rocket, lihaskimppu Drax, Groot-niminen puun ja ihmisen hybridi sekä vihreä salamurhaaja Gamora (Zoe Saldana). Ensimmäisessä leffassa Galaksin Vartijat muodostuu, kun sen jäsenet vuoron perään yrittävät ensin murhata toisiaan, saada toisistaan palkkion tai muuten vain käyttää toisiaan pelinappuloinaan selvitäkseen itse kauemmin hengissä. Juoni kietoutuu kuitenkin jälleen yhden ikuisuuskiven ympärille, ja kyseiset ikuisuuskivet ovat Marvelin maailmaa yhdistävä teema, jota on rakenneltu pitkään ja huolella. Kakkos-Galaxy on juoneltaan ehkä vielä ykköstä irtonaisempi, ja siinä Quill selvittelee isä-suhdettaan Kurt Russellin esittämään celestiaaliin. Guardians of the Galaxyt erottuvat muista Marveleista melko ronskilla huumorillaan ja toisinaan hieman kyseenalaisilla keinoillaan. Ja tietysti taustalla raikaavalla kasari-soundtrackilla, jota Quill kuuntelee kaseteilta Walkmanillaan.





Black Panther lähtee liikkeelle jo Captain America: Civil War (2016) -elokuvasta, jossa nimihenkilö (Chadwick Boseman) esittäytyy vannoessaan kostoa isänsä kuoltua terrori-iskussa. Black Pantherissa tutustutaan tarkemmin salaperäiseen Wakandan valtioon ja sinne pudonneesta meteoriitista saatuun vibraniumiin, metalliin, jonka avulla Wakandasta on tullut huipputeknologian kärkimaa. Musta Pantteri, siviilinimeltään T'Challa, palaa isänsä kuoleman jälkeen kotimaahansa noustakseen isänsä jäljissä maansa valtaistuimelle. Juoni kietoutuu Wakandan suljetun maailman ja salatun teknologian ympärille: pitäisikö maailman saada tiedää Wakandan ihmeestä vai ei? Leffan maisemat ovat huikean kauniit, ja annan täydet pisteet afrikkalaisille supersankareille, mutta juonellisesti leffa oli ehkä aavistuksen pitkäpiimäinen ja turhan totinenkin makuuni.



To be continued...

Captain Marvel

Oscar-tykityksen jälkeen päädyttiin Z:n kanssa katsomaan Captain Marvel (2019), ensimmäinen naispääosainen Marvel-leffa. Leffa on paitsi vastaus DC:n supermenestyneelle Wonder Womanille (2017), myös viimeinen Marvel-universumin puuttuva palanen, joka tarvitaan ennen huhtikuussa ensi-iltaan tulevaa Avengers-leffaa, jossa jatketaan Thanos-pahiksen päihittämistä.

Captain Marvel iloittelee Jonnet ei muista -meiningillä sijoittaessaan leffan tapahtumat 1990-luvulle, jolloin sellaiset menestysfirmat kuin Blockbusters ja RadioShack sijaitsevat jokaisella ostarilla ja radiossa soi mm. No Doubtin Tragic Kingdom -levy ja päälle on puettu flanellia. Tähän maailmaan syöksyy kree-sotilas Vers (Brie Larson) paettuaan skrullien väijytystä. Jotenkin kaikki kietoutuu Versin hähmäisiin muistoihin naisesta - ja kissasta. Onko Vers ollut jo tällä planeetalla? Perässä seuraavat skrullit, mutta onneksi Vers saa pian avukseen CGI-nuorennuksen saaneen ja yhä kaksisilmäisen Nick Furyn (Samuel L. Jackson). Ja nimenomaan apupoikana Fury saa olla Versille, joka yrittää selvittää omaa menneisyyttään ja samalla estää skrullien aikeet.

Juoni on menevä ja sopivasti mutkitteleva, mutta kuitenkin takuuvarmaa ja sopivan hattaraista supersankarimättöä. Vahva naissankari ja ysärityyli saa pisteet kotiin, joskin suurimmat naurut aikaan saa Goose-kissa, jonka nimi ei ehkä Jonneille aukea, mutta lentämisestä kertovan Top Guninsa nähneet tietävät viittauksen ja huomaavat muutakin tutunoloista Versin muistoissa. Leffateatterissa huomasi lisäksi jälleen, että yhä oli katsojien joukossa uupeloita, jotka eivät tiedä, että Marvel-leffoissa tulee aina lopputekstien jälkeen vielä pieni lopputeaseri tai vitsi.

Vieraskynässä Z: Captain America: The Return of the First Avenger

Haa, värväsin Z:n raapustamaan ilmeisen vakuuttavasta leffaillastaan!

Kävin kavereiden kanssa katsomassa Captain America: The Winter Soldier -elokuvan, joka oli "suomennettu" hienosti nimelle Captain America: The Return of the First Avenger. Tämä paluuaspekti jäi minulle hämäräksi, kun en ollut alkuperäistä Captain America -leffaa nähnyt, mutta ei se juuri tuntunut haittaavan: rytinä on rytinää ja samalla tavalla ne autot räjähtelevät, jatko-osa tai ei. Myöskään Marvelin sarjakuvia en ole lukenut, mutta Amerikan Kapteeni oli kuitenkin entuudestaan tuttu The Avengers -elokuvasta, joka oli ihan viihdyttävä Hulkeineen ja Iron Maneineen (vaikka E kirosikin kyseisen leffan yhden tähden kategoriaan ennen nukahtamistaan, kun joskus katsoimme sen). Tässä uudessa leffassa vihreä hirviö ja rautamies jäivät kuitenkin molemmat vain maininnan asteelle, mikä on tietysti valitettavaa.

Kapteeni Amerikka, siviilinimeltään Steve Rogers (näyttelijänä Chris Evans), on siis toisessa maailmansodassa taistellut supersotilas, joka syväjäädytettiin ja herätettiin sitten nykyaikana takaisin henkiin, kun tilanne sitä vaati. Herra Amerikka tunnetaan tuhoutumattomasta kilvestään joka kestää aivan mitä tahansa. Elokuvassa Rogersin työnantaja, vakoojajärjestö S.H.I.E.L.D., osoittautuukin pahaksi ja kääntyy Rogersia vastaan. Apunaan Kapteenilla on Scarlett Johanssonin esittämä ex-KGB-tappaja Black Widow, siviilinimeltään Natasha Romanoff. Lisäksi joukkoon saadaan elokuvassa entinen erikoisjoukkojen sotilas Sam Wilson (Anthony Mackie), supersankarinimeltään Falcon. Falconin tehtäväksi jää lennellä karkuun ilmatorjuntatulta ja hypätä lasin läpi kerrostalosta.

Tekstin loppuosa sisältää juonipaljastuksia.