Salaisuuden kantaja

Kate Morton: Salaisuuden kantaja

Kesän kunniaksi teki mieli lukea jotain aavistuksen keveämpää, joten pyyhin pölyt tabletistani ja otin sillä lukuun Storytelistä löytyneen Kate Mortonin teoksen Salaisuuden kantaja (The Secret Keeper 2012, suom. 2016). Mortonilta olen pari vuotta sitten lukenut teoksen Hylätty puutarha, ja se oli mukavan joutuisa eri aikatasoihin sijoittunut lukuromaani. Myös Salaisuuden kantaja sijoittuu eri aikatasoille: tällä kertaa ollaan lähinnä toisen maailmansodan ajassa, vuodessa 2011 ja hetkellisesti 1960-luvulla. Australialaisen Mortonin teos sijoittuu edellisen tavoin pääsääntöisesti Englantiin, mutta pieni välipyrähdys tehdään myös Australian Queenslandiin ja siellä Tamborine Mountainille, jossa tuli vajaa kolme vuotta sitten itsekin käytyä. Todistusaineistona kuva!

Salaisuuden kantajassa tarina kehittyy 1960-luvulla kesäisenä päivänä tapahtuneen tapon ympärille. Tuolloin teini-ikäinen Laurel todistaa puumajasta, kuinka kotitalon pihaan saapuu vieras mies, joka kutsuu perheen äitiä nimeltä, jonka jälkeen äiti surmaa miehen kakkulapiolla (täytyy olla vähän erilainen kakkulapio kuin meikäläisen omistama…). Vuonna 2011 Laurelin äiti on heikossa kunnossa ja loppu on jo lähellä. Menneisyyden tapahtuma, joka on luokiteltu itsepuolustukseksi hyökännyttä kiertolaisukkoa vastaan, painaa edelleen Laurelin mieltä, joten hän päättää viimein penkoa äitinsä menneisyyttä. Selviääkin, että sodan aikana äiti on ollut sangen erilainen ihminen kuin on kaikille lapsilleen ja miehelleen ollut sodan päätyttyä.

Sodanaikainen äiti on ollut oikeastaan niin nihkeä hahmo, että kirjan puolivälin paikkeilla aloin jo tympääntyä teokseen ja sen vastenmielisiin hahmoihin. Vasta puolivälin jälkeen mielessäni heräsi epäilys, että Moranilla on muita suunnitelmia, mikä lisäsikin romaanin imua loppua kohden. Lopussa mentiin jo täysillä kohti katharsista ja reippaasti sen ylikin, niin hyvin oli romaanin palikat kirjoitettu loksahtelemaan kohdilleen ja hahmojen loput onnellisiksi. Liiasta loppuimelyydestä huolimatta Salaisuuden kantaja oli kuitenkin mukavan kepeä kesäkauden aloittaja, ja juuri sopiva uneliaille aamun työmatkoille. Ehkäpä taas parin vuoden päästä lukaisen seuraavan Moranin teoksen.

Belgravia, Tee se itse -vauva & Juurihoito

Storytelin äänikirjat ovat olleet suosiossa viime aikoina, kun vapaa-aika, keskittymiskyky ja hereillä pysyminen ovat olleet koetuksella. Kuunteluun on päässyt viime aikoina tuoreita, viime vuonna ilmestyneitä teoksia.

Julian Fellowes: Belgravia

Mielikuvituspoikaystävän jälkeen kuuntelin Downton Abbeyn luojan, Julian Fellowesin romaanin Belgravia (2016), lukijanaan symppis Eero Saarinen. Teoksessa seurataan Downtonin tapaan Englannin seurapiirien vaiheita niin ylä- kuin alakerran puolella. Tällä kertaa liikutaan vielä hieman varhaisemmissa vaiheissa, ensin Waterloon taistelun aattona vuonna 1815 ja sitten 1840-luvulla. Kauppiassuvun tytär Sophia uskotellaan valenaimisiin aatelispoika Edmundin kanssa ja alkunsa saa salattu äpärälapsi, jonka isä menehtyy Waterloossa ja äiti lapsivuoteella. Lapsen aikuistuttua ulkopuolisen pariskunnan kasvattamana salaisuuden paino vaivaa yhä Sophian vanhempia ja pian leikitellään tulella Edmundin vanhempien ja heidän perijäksi nousseen veljenpojan kanssa.

Belgravian juoni on loppuun asti oikeastaan yllättävän yllätyksetön, mutta Fellowes osaa sen sepittää silti mukaansa tempaavalla tavalla. Toisaalta juuri tuo tarinan heppoisuus tai arvattavuus olisi sallinut kirjailijalle tilaa paneutua hieman syvemmin vaikkapa ajankohdan maailmaan ja etenkin sen luokkaeroihin. East Endin kengättömät lapset kuvataan lyhyesti, mutta tuohon puoleen Lontoosta olisi voinut kurkistaa laajemminkin heittäytymättä silti täysin Dickensiksi. Lisäksi monet hahmot jäävät melko ohuiksi ja korostuneen nihkeiksi. Eihän romaanissa toki olekaan samalla tavalla tilaa revitellä kuin kuuteen kauteen venyneessä Downtonissa, jossa kieroistakin hahmoista kuoriutui inhimillisiä ja jopa sympaattisia puolia (voi tuota Thomas-velikultaakin!), mutta ehkä hahmoja olisi sitten voinut karsia, mikä olisi sallinut tilaa muiden hahmojen syventämiselle. No, oli teos silti nautinnollista kuunneltavaa, ja kyllähän lopun huipennuksen kiertely ja kaartelu sai pulssin kohoamaan ennen odotettua onnellista päätöstä.

***

Karoliina Sallinen: Tee se itse -vauva

Karoliina Sallisen Tee se itse -vauvan (2016) valitsin kuunneltavaksi itselleni ajankohtaisen aiheen vuoksi. Teoksessa seurataan Usvan raskautta alusta loppuun vuorotellen joko Usvan tai tämän puolison Juhan näkökulmasta. Tuttuja juttuja oli siis vastassa, vaikka raskausaika alkaakin tuntua jo etäiseltä. Mutta voi ei. Teoksen molemmat päähahmot olivat kertakaikkisen raivostuttavia ja sangen vähän samaistuttavia. Usva on olevinaan superhauska ja spontaani hippityttö, joka tanssii pöytien päällä ja järjestää teemabileitä, ei osaa siivota, vauhkoaa sukupuolineutraalista kasvatuksesta ja ostaa sitten sukupuolikoodattuja vauvanvaatteita. Juha taas on anaalisen pedantti ja kaiken kaikkiaan epämiellyttävä nipottaja, joten on ristiriitaista, että häneltä kuitenkin löytyy parisuhteen ulkopuolisiakin kavereita.

Olisin kovin mielelläni tykännyt tästä teoksesta, mutta tällä kertaa en vain päässyt yli epämiellyttävistä hahmoista. Ehkä Tee se itse -vauva olisi toiminut paremmin, jos olisin voinut samaistua enemmän parin vaiheisiin ja ongelmiin, kuten aamupahoinvointiin. Lapsettomuuden pelkoa teoksessa sivutaan ihan asiallisesti. Ehkä liikun väärissä piireissä, mutta ihmetyttää myös joka paikassa, mukaan lukien tämä kirja, vastaan tuleva stereotypia neuvojaan pakkosyöttävistä kestovaippailija-perhepetiäideistä, kun itse en ole vielä yhteenkään sellaiseen törmännyt tosielämässä. Ei niistä tarvitse maalata jokaiselle odottajalle kauhukuvia, eikä ylipäätään vahvistaa tuollaisia loppupeleissä naisten höpsähtäneidyydelle nauravia luokitteluja.

***

Miika Nousiainen: Juurihoito

Olen lukenut kaikki Miika Nousiaisen aiemmat romaanit, joten oli luontaista ottaa kuunteluun tuoreeltaan myös Nousiaisen uusin, neljäs romaani, Juurihoito (2016). Kirja kertoo mainosalalla työskentelevästä Pekasta, joka löytää hammaslääkärin vastaanotolta sattumalta velipuolensa Eskon, joka suorittaa Pekalle juurihoidon. Yhteinen isä on hylännyt kummatkin pojat vuoron perään, ja tutustuessaan toisiinsa veljekset päättävät lähteä seuraamaan isän jälkiä. Ilmeneekin, että isän jäljiltä löytyy lisää sisaruksia, yhtä lailla hylättyjä kuin Pekka ja Esko.

Kaikissa Nousiaisen kirjoissa on ollut naivistista liioittelua ja sama toistuu Juurihoidossa ja vieläpä maantieteellisissä mitoissa. Isän metsästys vie alati kasvavan joukon Ruotsista Thaimaahan ja lopulta Australiaan asti. Uudet käänteet ja maailmanmatkaus tuo jossain määrin mieleen Jonas Jonassonin Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi -romaanin (2010, suom. 2011), joskaan nyt ei olla pahiksia pakosalla, eikä sotkeuduta maailmanhistorian merkkitapahtumiin. Eskossa on kuitenkin samaa lapsekasta sattuman kautta menestyjää kuin Jonassonin Allanissa tai Forrest Gumpissa.

Juurihoito oli mukaansatempaava, vaikkei ehkä Nousiaisen paras. Australia-fanina mielenkiintoisia olivat luonnollisesti Australia-osuudet ja pidin etenkin varsin kaunistelemattomasta tavasta, jolla maan historiaa tuntemattomat veljekset pannaan näkemään aboriginaalien kohtelu Australiassa vielä tänäkin päivänä.

The Dressmaker

Kävin Ä:n kanssa tsekkaamassa Kate Winsletin tähdittämän The Dressmaker -elokuvan (2015), joka sijoittuu 1950-luvun Australian peräkylään. Leffa perustuu australialaiskirjailija Rosalie Hamin samannimiseen esikoisteokseen vuodelta 2000, ja sen on ohjannut niin ikään australialainen, itselleni aiemmin tuntematon Jocelyn Moorhouse. Pääosissakin on Winsletiä lukuun ottamatta pitäydytty paikallisissa näyttelijöissä: niin Liam Hemsworth, Hugo Weaving kuin Judy Daviskin ovat ausseja ja taitavasta Janet Frame -roolistaan itselleni tuttu Kerry Fox on kiwi eli uusiseelantilainen.

Leffa oli sanalla sanoen erikoinen. Se käynnistyi kuin länkkärin ja film noirin rakkauslapsi, kun salaperäinen nainen saapui linja-autolla pimeään pikkukylään ja sytytti savukkeen ainokaisen katulampun valossa. Tämän jälkeen elokuvaa olisi vuorotellen voinut pitää farssina, romanttisena draamana, tragediana ja suurena kostokertomuksena.

Elokuva kertoo Winsletin esittämästä Myrtle "Tilly" Dunnagesta, joka saapuu Euroopassa vietettyjen vuosien jälkeen Singer-ompelukoneensa kanssa takaisin kotikyläänsä, josta hänet oli lähetetty pois 25 vuotta aiemmin, koska hänen uskottiin tuolloin 10-vuotiaana syyllistyneen murhaan. Tillyllä ei ole muistikuvaa tästä, mutta ensin olisi saatava höpsähtänyt äitimuori (Davis) muistamaan, että Tilly on ylipäätään tämän tytär. Siinä sivussa ehtii tehdä lähtemättömän vaikutuksen kyläläisiin Dior-henkisissä puvuissa, joita Tilly alkaa valmistaa myös muille kylän naisille. Romanssiakin viritellään oman kylän pojan (Hemsworth) kanssa. Tässä on kaikki kunnia annettava nelikymppiselle Winsletille, joka menee heittämällä läpi kolmevitosesta, mutta hieman kyllä ihmettelin roolitusta, kun hänen samanikäisten entisten luokkatovereiden rooleihin oli valittu 26-vuotias Hemsworth ja 28-vuotias Sarah Snook.

Kirjaa (ahem...) lukemattomana on paha sanoa, miten tarina siinä kulkee, mutta leffa tuntui jakautuvan moniin peräkkäisiin teemoihin, jotka eivät ehkä kuitenkaan täysin saumattomasti liittyneet toisiinsa. Tästä johtui myös tyylilajien vaihtelu. The Dressmaker kertoo paitsi menneen tapahtuman selvittämisestä, myös äiti-tytär-suhteesta, ahtaan pikkukylän ylittävästä rakkaudesta, ja toisaalta ylipäätään tämän pikkukylän kummallisista ja melko ikävistäkin asukkaista. Lopuksi koko homma muuttuu vielä Tillyn kostoretkeksi. Ainoastaan keskeisessä visuaalisessa osassa oleva ompelu ja Tillyn rakkaus ja taito upeiden pukujen tekoon jää kummallisen vähälle käsittelylle kokonaisuuden kannalta. Kaunis karkki, mutta vähän kuin Harry Potterin joka maun rakeet: maku voi vaihdella piparmintusta korvavaikkuun.

Kuvassa ei ole K:n suosikkimaku.

Vauvatesti

Graeme Simsion: Vauvatesti

Herranjestas, onko se ihan oikeasti lukenut kirjan? Kyllä vain, ihme on tapahtunut, ja sain piiiitkästä aikaa omin silmin luettua kokonaisen romaanin. Mistään kirjallisuushistorian merkkipaalusta ei ehkä kuitenkaan ollut kyse, vaan tarvoin läpi Graeme Simsionin chick-lit-henkisen Vauvatestin (The Rosie Effect, 2014, suom. 2015), jatko-osan muutaman vuoden takaiselle Vaimotestille (The Rosie Project, 2012, suom. 2014).

Vaimotesti päättyi siihen, että tieteellisesti nerokas, mutta emotionaalisesti täysin tumpelo professori Don Tillman sai vaimokseen ihanan Rosien, joka ei millään muotoa täyttänyt Donin etukäteen määrittelemiä, ehdottoman loogisia ja rationaalisia soveliaan vaimokandidaatin kriteereitä. Vauvatestissä australialaispariskunta on asettunut New Yorkiin, jossa Don on töissä yliopistolla ja Rosie viimeistelee psykologian väitöskirjaansa ja edistää lääkiksen opintojaan. Donin tarkkaan suunniteltu elämä järkkyy, kun Rosie paukauttaa odottavansa vauvaa. Toivuttuaan Don ottaa tuttuun tapaansa varsin tieteellisen lähestymistavan kehittyvään alkioon. Sosiaalisten käytänteiden tuntemattomuus saa Donin kuitenkin pian ongelmiin, kun hän lähtee leikkipuistoon tekemään empiiristä tutkimusta pikkulasten käytöksestä. Hiljalleen sekä Don että Rosie alkavat epäröidä, josko Donista onkaan isäksi vauvalle ja mieheksi Rosielle.

Seuraa luonnollisesti sarja väärinkäsityksiä, turhia salaisuuksia ja Donin pyrkimystä oppia oikeanlaisia käyttäytymismalleja. Oikeastaan juoni on hataraakin hatarampi, sillä se pohjautuu lähes yksinomaan viestintäongelmiin parin välillä. Toisaalta tämä kai kuuluu lajityyppiinkin. Kirjassa kiinnostavinta onkin yhä edelleen Don, joka koettaa tosissaan löytää itsestään tunteita tai edes mallintaa niitä sopivissa tilanteissa. Don tuo jopa kohtalaisen kärkkäästi esille nykytrendin leimata jokainen ”erikoinen” tyyppi Aspergeriksi (s. 80):

Olin löytänyt [Aspergerin syndrooman] kuvauksista joitakin oman persoonallisuuteni piirteitä, mutta ihmisillä on taipumus yksiselitteistää asioita ja tehdä sen perusteella virheellisiä johtopäätöksiä. Minulla oli eri aikoina diagnosoitu myös skitsofrenia, kaksisuuntainen mielialahäiriö sekä pakko-oireneuroosi. Olin myös tyypillinen kaksonen. Vaikka en pitänytkään Aspergerin syndroomaa negatiivisena asiana, en kaivannut uutta leimaa.

Rosien hahmo jää ensimmäisen osan tavoin mielestäni aivan liian utuiseksi. Toki minämuodossa (vieläpä Donin näkökulmasta) tapahtuva kerronta rajaa kuvausta, mutta nyt Rosien näkökulma ja ajatusmaailma jäävät lähinnä muutaman huonotuulisen tiuskahduksen varaan. Kiitokset on annettava mielestäni hyvin rullaavasta käännöksestä Inka Parpolalle. Mukana oli muutamia hauskoja puhekielisiäkin ilmauksia, kuten ”nou hätä”, jotka elävöittivät tekstiä kivasti.

K osaa välillä liiankin hyvin elävöittää kuvia.

Five Bells

Gail Jones: Five Bells

Viime syksynä kävin Sydneyssä, Australiassa. Ostin siellä mahtavasta Gleebooks-kirjakaupasta australialaiskirjailija Gail Jonesin romaanin Five Bells (2011), joka sijoittuu pitkälti Sydneyn satama-alueelle, Circular Quaylle, josta aukeaa näkymä niin oopperatalolle kuin Harbour Bridgelle.

Kohta lähes vuosi matkan jälkeen oli viimein aikaa tarttua kirjaan. Uppoutuminen sen kuvaamiin tuttuihin maisemiin ja katuihin oli suloista ja aiheutti samalla vakavaa matkakuumetta. Teos kuvaa neljän ihmisen vuorokautta, ja jokainen heistä saapuu Circular Quaylle eri tarkoituksessa. Teini-iän rakastavaiset Ellie ja James ovat tulleet sinne kohtaamaan toisensa parinkymmenen vuoden jälkeen. Kiinan kulttuurivallankumouksen jalkoihin jäänyt Pei Xing matkustaa Quayn kautta lautalla pohjoisrannalle tapaamaan ihmistä menneisyydestään ja irlantilainen Catherine on saapunut ihastelemaan nähtävyyksiä.

Sydneyn oopperatalo nousee teoksen alussa esille jokaisen hahmon tarinassa. Jotain rakennuksen ikonisuudesta kertoo se, ettei taloa mainita nimeltä kertaakaan. Silti se on tunnistettavissa, kun jokainen hahmo näkee sen omien mielikuviensa kautta: rukoukseen kumartuneena hahmona, valkoisina hampaina, päällekkäin kasattuina posliinikulhoina, vaasillisena valkoisia ruusuja.

Sydneyn oopperatalo Circular Quayltä nähtynä

Vuorokausi ja sen tapahtumat herättävät kaikissa hahmoissa muistoja menneestä. Kaikki ovat kokeneet menetyksiä ja selvinneet niistä kukin tavallaan. Haikeus ja surumielisyyskin leijailevat muistojen yllä. Silti myös ilonhetkiä on tallentunut näihin mieliin palaavin kuviin. Hieman falskilta tosin kalskahtaa 14-vuotiaiden Ellien ja Jamesin rakastelukohtaukset – raskauden mahdollisuus ainakin on unohdettu täysin näistä hämärien iltapäivien kuvauksista. Aika lienee hionut tällaiset arkiset seikat pois hahmojen muistista. Sen sijaan yksittäiset sanat ovat nousseet merkityksellisiksi hahmoille: clepsydra, vesikello, joka kantaa nimessään kreikan varastamista merkitsevää verbiä; agelasti, ihmiset, jotka eivät koskaan naura; kaikki lumen kiinankieliset käännökset transparent, blackish-white, sweet-smelling, bird-cherry; runonpätkä, joka naurattaisi veljeä: I Googled my love, down Woolloomooloo…

Teoksen lopussa seuraa käänne, jonka kuvittelin jo sitovan henkilöiden tarinalinjat toisiinsa. Näin ei kuitenkaan käy kuin osittain. Itse asiassa seuraa toinenkin käänne, joka tavallaan on kirjan melankolisesta sävystä pääteltävissä, mutta yllättää silti äkkinäisyydellään. Five Bells pysyy sävylleen uskollisena loppuun saakka ja jättää päätyttyään surumielisen olon. Onneksi kaiken ei aina tarvitse olla iloista ja onnellisesti loppuvaa. Tähän kirjaan lopetus on juuri sopiva.

Mad Max & Mad Max: Fury Road

Katsoin helmikuussa Asfalttisoturin (1981) eli Mad Max -leffasarjan kakkososan. Jokin hetki sitten Teema näytti sarjan aloitusosan Mad Max (1979), jota joistain hämmentävistä sopimussyistä ei juuri ole tv:ssä nähty. Leffa tuli tallennettua ja nyt, juuri ennen neljännen Maxin ensi-iltaa päätimme Z:n kanssa katsoa, mistä kaikki sai alkunsa. Yritimme myös saada kolmososan käsiimme, mutta kaikki kappaleet näyttivät olevan lainassa kirjastosta. Jatkamme siis tällä täysin epäkronologisella järjestyksellä…

Ensimmäisessä osassa Mad Maxin maailma on vasta muodostumassa. Sivilisaatiota on vielä jäljellä, vaikka jonkinlaisessa synkeässä tulevaisuuden Australiassa jo eletäänkin. Max Rockatansky eli 23-vuotias Mel Gibson on maantiepoliisi, joka jahtaa väkivaltaisia kaahareita. Max onnistuu nappaamaan pahamaineisen Nightriderin – tosin siten, että Nightrider räjähtää ajoneuvonsa mukana. Tästä kimpaantuu kaaharipomo Toecutter, joka vaatii kostoa… Seuraa kostonkierre, jolta kukaan ei ole turvassa.

Elokuvassa on nähtävissä jo Mad Maxien ydin, hurjat takaa-ajot ja paljon ruttaantuvia ja räjähtäviä ajoneuvoja sekä ohjaaja George Millerin luoma huima apokalyptinen visio, joka paria vuotta myöhemmin Asfalttisoturissa on kehittynyt jo huippuunsa. Toisaalta se näyttää Maxin myös paljon syvempänä ja inhimillisempänä hahmona kuin jatko-osissa, joissa hän on lähes sanaton synkeä antisankari. Maxilla on ystäviä ja perhe, vaimo ja vauva, ja tavallista elämää. Kuten jatko-osat osoittavat, ei Maxin ystäville tai perheelle käy kovin hyvin. Siihen päälle tulee vielä öljykatoon liittyvä suursota, joka jättää tuhotun maailman suureksi, kuivaksi aavikoksi, jossa taistellaan polttoaineesta tuunatuin ajoneuvoin.




Neljättä Mad Maxia saatiinkin sitten odotella täydet kolmekymmentä vuotta. Edellinen osa, Mad Max – Ukkosmyrsky (Mad Max Beyond Thunderdome) ilmestyi vuonna 1985. Lähdin katsomaan Mad Max: Fury Roadiksi nimettyä leffaa ilman sen kummempia odotuksia tai ennakkotietoja. Tulin yllätetyksi mitä parhaimmalla tavalla. Leffahan oli täyttä rautaa ja sen suurimpina sankareina yksikätinen nainen sotarekan ratissa ja joukkio vanhoja akkoja moottoripyörineen. Hell yeah! Ja kai siellä joku Maxkin kävi vähän pyssyään heiluttelemassa. Joka tapauksessa leffa täyttää Bechdel-testin kriteerit mennen tullen ja moneen kertaan.

Jutun juoni on seuraava: hirmuinen Immortan Joe (jota kuin silmäniskuna faneille esittää alkuperäisen Mad Maxin Toecutter eli Hugh Keays-Byrne) hallitsee pientä linnoitusta, vihreää keidasta, raudanlujin ottein. Sotureinaan hänellä on kalvakoita, kasvaimien ja epämuodostumien riivaamia nuoria miehiä, jotka tarvitsevat terveiden miesten verta elääkseen. Tällaiseksi eläväksi veripussiksi joutuu myös Tom Hardyn esittämä Max, jonka soturit kaappaavat aavikolla. 

Erinäisten vaiheiden jälkeen Max päätyy pakomatkalle Immortan Joen pettäneen sotapäällikkö Imperator Furiosan (Charlize Theron) kanssa. Furiosalla on kyydissään Joeta paenneet jalkavaimot, joiden on tarkoitus tuottaa ensiluokkaisia poikalapsia Joelle. Matka vie kohti Furiosan kotikaupunkia, jota johtaa naisten muodostama Many Mothers -ryhmä. Seuraa huikeita vanhan koulukunnan takaa-ajoja kohtuullisen vähin CGI-tehostein, mutta mitä hurjimmin varustelluin moottoriajoneuvoin.

Tarina on sopivan simppeli ja rymistely älyttömän viihdyttävää. Väkivaltakaan ei ole liian graafista. Leffan nimi tosin on aika vitsi: eihän aavikolla juuri edes ole teitä! Hyvän sivuosan käy vetämässä niin kalpeana sotapoikana kuin zombinakin (Warm Bodies, 2013) aina yhtä söötti Nicholas Hoult. Vuoden paras toimintaleffa?

Aatamin kylkiluu, Asfalttisoturi & Hitchcock

Viime aikoina kirjaston leffahylly on ollut taas ahkerassa käytössä. Ajattelin katsoa jotain vanhempaa, jotta vaihteeksi jälleen näkisi hieman tuntemattomampiakin kasvoja leffassa. Katsoin kuusikymmentäkuusi vuotta vanhan elokuvan Aatamin kylkiluu (Adam's Rib, 1949). Ei auttanut. Pääosan Katharine Hepburn ja Spencer Tracy olivat tietysti tuttuja, mutta sitten sivuosistakin paljastui jos ei tuttuja nimiä, niin naamoja ja ääniä: Tom Lurie, josta sittemmin tuli Marilyn Monroen naapuri Kesäleskessä (Seven Year Itch, 1955) ja Jean Hagen, joka esitti nasaaliäänistä mykkäelokuvien tähteä Laulavissa sadepisaroissa (Singin' in the Rain, 1952).

George Cukorin ohjaama leffa oli sinänsä ihan kelpo katseltavaa ja ehkä omana aikanaan tuulettanut myös sukupuolirooleja. Hepburn ja Tracy esittävät avioparia. Kummatkin ovat lisäksi asianajajia ja joutuvat oikeudessa vastakkain, kun käsittelyyn tulee tapaus, jossa vaimo on ampunut miestään saatuaan tämän kiinni rakastajattaren seurasta. Hepburnin hahmo on vakuuttunut, että yhteiskunta tuomitsee tällaisessa tapauksessa helpommin naisen kuin miehen, joka olisi ampunut pettävää vaimoaan. En oikein näe tuota nykymaailmassa, enkä ymmärrä sitäkään, etteikö ampuma-aserikoksesta tulisi tuomita joka tapauksessa. Oikeusjuttu vaikuttaa luonnollisesti asianajajapariskunnan yhteiseloon, ja oikeassakin elämässä pitkään susiparina eläneiden Hepburnin ja Tracyn keskinäinen sanailu ja kemia onkin elokuvan parasta antia.


---

No tässä sentään oli tuntemattomia naamoja! Mad Maxin (1979) itsenäinen jatko-osa Asfalttisoturi (The Road Warrior, 1981) sijoittuu post-apokalyptisen Australian takamaille, jossa elinehtona on polttoaine. Hiusväreistä, SM-henkisistä nahka-asuista ja jousipyssyistä ei sen sijaan tunnu olevan puutetta. Pääosassa on 25-vuotiaan Mel Gibsonin esittämä Max, yksinäinen susi, joka löytää aavikolta yhteisön, jota bensanjanoiset ryövärit uhkaavat. Max lupautuu auttamaan yhteisön pakoon. Seuraa väkivaltaa, takaa-ajoja ja pölisevää hiekkaa.

Pidin leffassa paitsi nuoresta Mel Gibsonista ja sopivan simppelistä juonesta, myös sen näkyvästi australialaisesta maisemasta. Kuvastossa vilisi kenguruja ja mantereen valloittaneita kaniineja sekä oikealla puolella olevia ratteja. Mad Maxin tarina saa jatkoa tänä vuonna, kun koko aiemman trilogian ohjannut George Miller palaa puikkoihin leffassa Mad Max: Fury Road. Sittemmin kajahtanutta Gibsonia ei enää nähdä mukana, sen sijaan leffaan on kiinnitetty - ylläripylläri - pitkä lista muita Hollywood-nimiä. Ohjaaja Millerillä on muuten huvittavan monipuolinen ansioluettelo. Raakojen Maxien lisäksi listalta löytyy mm. pingviinianimaatio Happy Feet (2006) ja Babe suurkaupungissa (Babe: Pig in the City, 1998).

---

Tuorein katsotuista leffoista oli vuonna 2012 valmistunut Hitchcock, joka tosin sijoittuu ajallisesti 1950-60-lukujen taitteeseen. Hollywood on kovin innostunut tekemään elokuvia, no, itsestään, mutta kukapa sen kissan hännän nostaisi, ellei kissa itse... Hitchcock pääsee osaksi tätä jatkumoa mm. jo mainitun Laulavien sadepisaroiden, Robert Altmanin The Playerin (1992) ja vaikkapa Scream 3:n (2000) ja Martin Scorsesen Lentäjän (The Aviator, 2004) seuraksi.

Elokuva kertoo nimensä mukaisesti jännityksen mestarista, Alfred Hitchcockista, jota Anthony Hopkins nenä-, leuka- ja kaulamaskein tulkitsee. Hitchcock keskittyy paitsi ohjaajan seuraavan leffan, Psykon (Psycho, 1960), tekovaiheisiin, myös vaaleiden naistähtiensä perään olevan Alfredin ja tämän vaimon, Alma Revillen (Helen Mirren) suhteeseen. Alma on osaava käsikirjoittaja ja elokuva-alan ihminen itsekin, mutta jättäytyy kuuluisan miehensä taustalle. Elokuvaan on saatu, tositapahtumiin perustuen tahi ei, toimiva juonenkaari tämän lopulta yli 50 vuotta naimisissa olleen parin välille: mustasukkaisuuden pisto saa Alfredin arvostamaan ja ymmärtämään vaimonsa tärkeän roolin hänen elokuviensa menestyksen takana. Lisäksi pelastettavana on perheen kotikin, kun studioiden asettuessa vastahankaan iljettävän kuuloiselle tarinalle Hitch panttaa oman talonsa rahoittaakseen Psykon.

Leffa tarjosi mainion katsauksen kulissien taakse ja kuuluisan suihkukohtauksen syntyyn. Alussa ja lopussa nähdään myös silmänisku Alfred Hitchcock esittää (Alfred Hitchcock Presents, 1955-1962) -sarjalle, kun Hitch puhuttelee katsojiaan rikkomalla ns. neljännen seinän eli puhumalla suoraan kameralle.

K:kin muuten osaa saman kikan.

Hylätty puutarha

Kate Morton: Hylätty puutarha

Sain työkavereilta lahjaksi Kate Mortonin romaanin Hylätty puutarha (Forgotten Garden, 2008, suom. 2014). En ollut kuullutkaan kirjailijasta tai kirjasta, joten tartuin kirjaan ilman ennakko-odotuksia. Romaani osoittautuikin varsin mielenkiintoiseksi sukutarinaksi ja kuin sattumalta kirjailija oli australialainen ja sijoitti jopa osan tapahtumista aivan kävelymatkan päähän nurkilta, joilla syksyllä kävin.

Kirjan päähenkilö on on brisbaneläinen Cassandra, joka perii isoäidiltään rantatalon Englannista. Paljastuu, että isoäiti onkin ollut adoptoitu - rantautunut ypöyksin laivan kyydissä Australiaan - ja yrittänyt selvittää alkuperäänsä Englannissa jo vuosikymmeniä sitten hankkiessaan testamenttaamansa talon. Aiemmasta elämästään isoäidillä on muistona vain pikkuruinen matkalaukku, jonka sisällä on Eliza Makepeace -nimisen kirjailijan satukirja.

Teos seuraa kolmessa eri aikatasossa paitsi Cassandran ja tämän isoäidin erillisiä matkoja toiselle puolelle maailmaa tämän mysteerin selvittämiseksi, myös Eliza Makepeacen tarinaa. Lisäksi kirjaan on upotettu Makepeacen satuja. Näistä saduista mieleeni tuli toinen osittain Elizan aikakautta (1800-1900-lukujen taite) kuvaava teos, A. S. Byattin Lasten kirja (Children's Book, 2009, suom. 2011), joka niin ikään sisälsi satuja, joita perheen äiti oli punonut lapsistaan. Myös Makepeacen sadut kiinnittyvät tietoisesti tai tiedostamatta hänen elämäänsä. Toisaalta Elizan lapsuuden kuvauksesta savusumuisessa ja raivostuttavan epäoikeudenmukaisessa Lontoossa ja tätä seuranneessa pelastumisessa maaseudun kartanoon tuli paikoitellen mieleen peräti Charles Dickensin Oliver Twist!

Hylätyn puutarhan sukumysteeri pitää otteensa melko pitkään, mutta jossain vaiheessa alkoi hieman turhauttaa, kun lukijana arvasin jo kupletin juonen, mutta kertoja yhä venkoili ja kierteli kuvatessaan Cassandran tietä totuuden äärelle. En silti moiti kirjan pituutta, lähes 700 sivua, sillä kirjaa luki varsin mielellään.

K:n puutarha

Tracks

Matkan vieroitusoireet alkoivat olla sitä luokkaa, että oli mentävä katsomaan australialaisleffa Tracks (2013). Jäi päälle myös matkan ruokailutottumukset ja käytiin Z:n kanssa syömässä hampparit Sinne-ravintolassa ja jälkkärit haettiin Patisserie Teemu & Markuksesta. Sää oli vähän erilainen, mutta muuten näiden herkkujen äärellä pääsi hyvin viikon takaisiin tunnelmiin.

Mutta siis se leffa. Tracks, kuten valtava osa nykyleffoista, perustuu tositapahtumiin. Tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun loppupuolen Australiaan. Parikymppinen Robin (Mia Wasikowska) päättää lähteä yli puolen vuoden vaellukselle keskellä Australiaa sijaitsevasta Alice Springsin kaupungista Ulurun kautta kohti länsirannikkoa ja Intian valtamerta. Matkaa on taitettavana 3200 km. Mukaansa Robin ottaa neljä kamelia ja koiransa Diggetyn. Australian tasangoilla elää valtavan kokoinen populaatio villikameleita, jotka aikanaan on löytöretkien jälkeen tai aikana päästetty sinne vapaaksi, ja jotka ovat kukoistaneet sisämaan ankarissa oloissa.

Rahat matkaan järjestyy National Geographicilta, jolle Robin lupautuu kirjoittamaan matkastaan artikkelin, jonka hän myöhemmin laajentaa kirjaksi, johon elokuva perustuu. Matkan varrella Robinia tulee säännöllisin väliajoin taapaamaan National Geographicin valokuvaaja Rick Smolan (aina oivallinen Adam Driver), jonka alkuperäiskuvia muuten nähdään lopputekstien aikana. Rickistä muodostuu henkireikä Robinille, joka vetäytyvästä luonteestaan huolimatta huomaa kärsivänsä suuresta yksinäisyydestä tien päällä. Sen sijaan matkalla kohdatut turistit ja muut mediat uteliaine kameroineen kammottavat naista.

Elokuvassa ja tarinassa on kaunista, viipyilevää runollisuutta, ja Australian takamaat ovat karuudessaankin lumoavia. Kummalliset kamelit olivat myös poikkeuksellisuudessaan mielenkiintoisia seurattavia. Elokuva saa pisteet myös rehellisestä (naisten) karvan kasvamisen näyttämisestä. Kummallisesti tosin sankarittaren hiusten mitta pysyy samana koko matkan keston ajan. Vähän oli lisäksi taas ylimittaa tälläkin pätkällä, ja jet lagin vielä painaessa päälle muutamat suvantovaiheet vaativat jo vähän skarppaamista katsomonkin puolella.

K:kin osaa skarpata, kun keittiön suunnalta kuuluu ääniä.

Down Under

Bill Bryson: Down Under

 Luin juuri loppuun Bill Brysonin nyt jo viidetoista vuoden takaisen matkakertomuksen Australiasta. Bryson kiertää mantereen melko perusteellisesti usean retken aikana ja raportoi paitsi kokemuksistaan, myös uskomattomista historiallisista ja luonnontieteellisistä ihmeellisyyksistä, jotka tuntuvat leimaavan maata. Bryson tuo myös näkyvästi esiin oman persoonansa osana kerrontaa ja murtaa jään (ja lukijan pokan) viimeistään kuvatessaan nukahtamistaan Sydneyn nähtävyyskierroksella (s. 27):

Suomikin pääsee esiin kirjassa, kun Bryson mainitsee Eero Saarisen miehenä, joka valitsi Jørn Utzonin Sydneyn oopperatalon suunnittelijaksi (Utzonin jo kertaalleen hylätty suunnitelma valittiin), ja Eliel Saarisen, joka sijoittui toiseksi pääkaupunki Canberran hallintorakennusten suunnittelukilpailussa.

Byron on ihmeellisen fiksautunut kaikkiin vaarallisiin eläimiin, joita maa on pullollaan. Huomiota toki saavat myös hieman leppoisammat elukat, kuten Victorian osavaltion eräässä nurkassa elävät jättiläismadot, jotka voivat kasvaa jopa 3,5 metrin pituisiksi, tai monotremet eli ns. yksiaukkoiset eläimet, kuten vesinokkaeläin, joilla sama ruumiinaukko palvelee niin lisääntymis- kuin ulostustarpeita. Kuinka jännittävää!

Kirjailija vierailee tuttujen suurkaupunkien (paitsi Brisbanen) lisäksi Australian äärimmäisissä nurkissa, kuten koilliskulmassa sijaitsevassa Daintreen metsässä, joka on ekologialtaan kuin miljoonien vuosien takaa. Bryson näkee myös näiden äärimmäisyyksien muuttumisen helposti saavutettaviksi, kuten Alise Springisin tapauksessa: "It's crazy really. A community that was once famous for being remote now attracts thousands of visitors who come to see how remote it no longer is" (s. 349).

Silti maa kätkee sisäänsä yhä valtavia koskemattomia alueita. Myös saaren historiassa riittää tutkittavaa. Bryson nostaa esille kysymyksen alkuperäiskansan, Aboriginaalien, saapumisesta saarelle ilmeisesti kymmeniä tuhansia vuosia sitten - aikana, jolloin laivanrakennustaidon kehittymisen on kuviteltu olevan vasta vuosituhansien päässä. Aboriginaalien kohtelu aiempina vuosikymmeninä ja heidän nykypäivänäkin suuri syrjäytymisriskinsä tulee teoksessa esiin yhtenä muuten hyvin avoimen, vapaamielisen ja turvallisen yhteiskunnan kääntöpuolena.

Pitkälti sivuutettujen alkuperäisasukkaiden lisäksi Bryson nostaa esiin jopa maan omien historiankirjojen unohtamia hahmoja, kuten tutkimusmatkailija Ernest Gilesin, jonka kollegoiden mukaan nimettiin aavikoita ja moottoriteitä, ja joka löysi Ulurun pari päivää liian myöhään. Monipuolisen Australia-trivian lisäksi Bryson tarjoaa vielä listan hullunkurisimmista paikannimistä. Omat suosikkini näistä ovat Burrumbuttock, Mullumbimby sekä tietysti Tittybong.

Kirja on kaiken kaikkiaan mahtava tietopaketti, joka saa lukijan toisinaan hytkymään naurusta julkisilla paikoilla. Seuraavaksi vuorossa on vielä näiden kevyttä selailua...

...mutta sitten on irrotettava katse kirjoista ja tarkasteltava maailmaa muutaman viikon ajan pää alaspäin.

K osaakin sen tempun jo.

Mustat sydämet

Seppo Jokinen: Mustat sydämet

Olen todella huono lukemaan dekkareita. Olen kyllä lukenut Christieni ja Raymond Chandler, Dashiell Hammett, Patricia Highsmith ja jopa Austerin New York -trilogia ovat käyneet yöpöydälläni. Entisen työnkuvani puolesta osaan nimetä pari tusinaa niin kotimaista kuin skandinaavista dekkaristia, mutta uskomatonta kyllä, ennen tätä en ole yhtäkään heidän teostaan lukenut.

Tamperelaiskirjailija Seppo Jokisen uusin dekkari Mustat sydämet (2014) päätyi lukulistalle täysin ulkokirjallisista syistä. Teos on Jokisen komisario Koskinen -sarjan 19. osa ja se näkyykin kirjassa useina viittauksina aiempiin tapahtumiin ja kehityskaariin. Se ei kuitenkaan tee kirjasta vaikeasti lähestyttävää, vaan sympaattisen Koskisen seikkailuihin solahtaa helposti mukaan.

Sakari Koskinen on kolmen poliisikollegansa kanssa saapunut Sydneyhyn juoksemaan maratonin, mutta tempautuu selvittämään kaupungissa kadonneen suomalaistytön tapausta. Vyyhtiin liittyy australiansuomalaisten kiinteästi yhtä pitävä ystäväjoukkio ja tähän joukkioon kuulunut, hämärissä olosuhteissa kuollut kadonneen tytön setä. Nykyteknologian avulla juttua selvitellään Tampereen päässä olevan ylikonstaapeli Ulla Lundelinin avulla, ja viritelläänpä jopa jonkinmoista romanttista värinääkin näiden pitkäaikaisten kollegoiden välille. Kuten kaiketi asiaan kuuluu, tapaus saadaan ratkottua, mutta koukkuna Jokinen jättää paitsi päähenkilöiden ihmissuhdesolmut, myös Lundelinin tyttären katoamisen selvittämättä seuraavaa osaa silmällä pitäen.

Mielenkiintoisinta kirjassa oli ehdottomasti Australian ja australiansuomalaisten kuvaus. Jokinen on itsekin asunut maassa 1970-luvulla, joten oletan, että mies tietää mistä puhuu. Australiansuomalaisten puhe vilisee englannista lainattuja termejä. Rakennustyömiehistä on tullut fingelskassa leipureita ja kuorma-autokuskeista rakkikuskeja. Joosta on tullut jee. Valtavan kokoisessa maassa etäisyyksiin suhtaudutaan suurpiirteisesti. Päivämatkaksi Koskiselle mainostettu autokyyti Sydneystä Lightning Ridgen opaalikaivoskaupunkiin paljastuu 800 kilometrin erämaa-ajoksi.

Jokinen kirjoittaa hyvää, selkeää kieltä, ja sain itseni kiinni jopa pohtimasta jonkin toisen Koskis-dekkarin lukemista. Well played, mr. Jokinen.

Komisario K:n tutkimukset veivät tällä kertaa itähelsinkiläiselle takapihalle.