Bohemian Rhapsody

Lapsuuteni äänimaiseman määrittää Queenin Greatest Hits II. (Ei ehkä ihmekään, sillä levy on myydyin ulkomaisen artistin levy Suomessa - ilmeisesti edelleen.) Freddien kuolema osui ehkä myös hetkeen, jolloin aloin tajuta jotain ympäröivästä maailmasta. Vuosituhannen vaihteessa Yhdysvalloissa vaihtariperheeni oli myös Queen-fani, ja autosterkoissa huudatettiin bändin tuotantoa. Vaihtariperheen isä muisti ylpeillä nähneensä bändin 1970-luvulla ennen suurinta kuuluisuutta. Kännykän soittoääneksi tilasin tekstarilla "Bohemian Rhapsodyn". Sittemmin Spotifyn myötä bändin koko tuotanto on tullut kuunneltua läpi, puhki ja poikki. On siis selvää, että bändillä on aavistuksen verran tunnearvoa ja sen myötä odotukset leffan suhteen niin korkealla, ettei niihin yltäisi Elon Muskin avaruusraketitkaan.

Oli miten oli, uskaltauduin lopulta kuitenkin katsomaan bändistä tehdyn leffan Bohemian Rhapsody (2018), joka kaiketi virallisesti on merkitty Bryan Singerin ohjaamaksi, mutta joka pahaenteisesti jätti leikin kesken. Freddie Mercuryna nähdään Rami Malek, jota diggailen sinällään mm. Tyynenmeren taistelutoverien (2010) roolityön vuoksi. Ramin isot silmät, Freddiestä poikkeavat vartalon suhteet ja liioitellun isot tekohampaat ulkoisina seikkoina häiritsevät hieman heittäytymistä roolityön vietäväksi. Sen sijaan tuntemattomampien näyttelijöiden esittämät kitaristi Brian May (Gwilym Lee), rumpali Roger Taylor (Ben Hardy) ja basisti John Deacon (Joseph Mazzello, myöskin tuttu Tyynenmeren taistelutovereista) ovat suorastaan uskomattoman samannäköisiä kuin esikuvansa. Ja se elokuvassa viehättääkin: hetkittäin voi kokea olevansa kurkkimassa bändin vaiheita kulissien takana, studiossa ja kiertueilla. 

Musiikkikohtaukset ovat hykerryttäviä: Deacy alkaa näppäillä säveltämänsä "Another One Bites the Dustin" bassokuviota. Brian laittaa bänditoverit ja puolisot iskemään jaloillaan tahtia "We Will Rockin" biitin tahtiin. Freddie vaatii Rogeria laulamaan "Galileoa" yhä korkeammalta "Bohemian Rhapsodyn" äänityksessä. Naljailut Rogerin säveltämästä "I'm in Love with My Car" -biisistä ovat silmänisku A Night at the Opera -levynsä tuntijoille.

Mutta mutta. Tarinallisuuden nimissä tietyt faktat ja kronologia on saanut leffassa huutia, ja esimerkiksi Mike Myersin hahmo jalkaansa polkevana studiopomona, joka ei usko "Bohemian Rhapsodyn" menestykseen, on suorastaan lapsellisen klisheinen. Lisäykset ja vääristelyt tuntuvat turhilta, enkä tiedä mitä lisäarvoa ne tuovat edes ihmisille, jotka eivät ehkä bändiä ja sen tarinaa niin hyvin tunnekaan. Ja jos nyt nykyaikaista leffaa ollaan tekemässä, niin olisin ehdottomasti kaivannut Mary Austinin (Lucy Boynton), Freddien kihlatun, tarinan syventämistä. Mitä hän on miettinyt kaikesta tästä? Mikä sai hänet pysymään Freddien rinnalla tämän koko loppuelämän ajan? Niin ja entä Freddien kiintymys kissoihinsa, joista Delilah on saanut oman biisinsäkin?

Parempaankin olisi siis pystytty, mutta tyydyn tähän.