Viime aikoina kirjaston leffahylly on ollut taas ahkerassa käytössä. Ajattelin katsoa jotain vanhempaa, jotta vaihteeksi jälleen näkisi hieman tuntemattomampiakin kasvoja leffassa. Katsoin kuusikymmentäkuusi vuotta vanhan elokuvan Aatamin kylkiluu (Adam's Rib, 1949). Ei auttanut. Pääosan Katharine Hepburn ja Spencer Tracy olivat tietysti tuttuja, mutta sitten sivuosistakin paljastui jos ei tuttuja nimiä, niin naamoja ja ääniä: Tom Lurie, josta sittemmin tuli Marilyn Monroen naapuri Kesäleskessä (Seven Year Itch, 1955) ja Jean Hagen, joka esitti nasaaliäänistä mykkäelokuvien tähteä Laulavissa sadepisaroissa (Singin' in the Rain, 1952).George Cukorin ohjaama leffa oli sinänsä ihan kelpo katseltavaa ja ehkä omana aikanaan tuulettanut myös sukupuolirooleja. Hepburn ja Tracy esittävät avioparia. Kummatkin ovat lisäksi asianajajia ja joutuvat oikeudessa vastakkain, kun käsittelyyn tulee tapaus, jossa vaimo on ampunut miestään saatuaan tämän kiinni rakastajattaren seurasta. Hepburnin hahmo on vakuuttunut, että yhteiskunta tuomitsee tällaisessa tapauksessa helpommin naisen kuin miehen, joka olisi ampunut pettävää vaimoaan. En oikein näe tuota nykymaailmassa, enkä ymmärrä sitäkään, etteikö ampuma-aserikoksesta tulisi tuomita joka tapauksessa. Oikeusjuttu vaikuttaa luonnollisesti asianajajapariskunnan yhteiseloon, ja oikeassakin elämässä pitkään susiparina eläneiden Hepburnin ja Tracyn keskinäinen sanailu ja kemia onkin elokuvan parasta antia.
---
No tässä sentään oli tuntemattomia naamoja! Mad Maxin (1979) itsenäinen jatko-osa Asfalttisoturi (The Road Warrior, 1981) sijoittuu post-apokalyptisen Australian takamaille, jossa elinehtona on polttoaine. Hiusväreistä, SM-henkisistä nahka-asuista ja jousipyssyistä ei sen sijaan tunnu olevan puutetta. Pääosassa on 25-vuotiaan Mel Gibsonin esittämä Max, yksinäinen susi, joka löytää aavikolta yhteisön, jota bensanjanoiset ryövärit uhkaavat. Max lupautuu auttamaan yhteisön pakoon. Seuraa väkivaltaa, takaa-ajoja ja pölisevää hiekkaa.
Pidin leffassa paitsi nuoresta Mel Gibsonista ja sopivan simppelistä juonesta, myös sen näkyvästi australialaisesta maisemasta. Kuvastossa vilisi kenguruja ja mantereen valloittaneita kaniineja sekä oikealla puolella olevia ratteja. Mad Maxin tarina saa jatkoa tänä vuonna, kun koko aiemman trilogian ohjannut George Miller palaa puikkoihin leffassa Mad Max: Fury Road. Sittemmin kajahtanutta Gibsonia ei enää nähdä mukana, sen sijaan leffaan on kiinnitetty - ylläripylläri - pitkä lista muita Hollywood-nimiä. Ohjaaja Millerillä on muuten huvittavan monipuolinen ansioluettelo. Raakojen Maxien lisäksi listalta löytyy mm. pingviinianimaatio Happy Feet (2006) ja Babe suurkaupungissa (Babe: Pig in the City, 1998).
Tuorein katsotuista leffoista oli vuonna 2012 valmistunut Hitchcock, joka tosin sijoittuu ajallisesti 1950-60-lukujen taitteeseen. Hollywood on kovin innostunut tekemään elokuvia, no, itsestään, mutta kukapa sen kissan hännän nostaisi, ellei kissa itse... Hitchcock pääsee osaksi tätä jatkumoa mm. jo mainitun Laulavien sadepisaroiden, Robert Altmanin The Playerin (1992) ja vaikkapa Scream 3:n (2000) ja Martin Scorsesen Lentäjän (The Aviator, 2004) seuraksi.
Elokuva kertoo nimensä mukaisesti jännityksen mestarista, Alfred Hitchcockista, jota Anthony Hopkins nenä-, leuka- ja kaulamaskein tulkitsee. Hitchcock keskittyy paitsi ohjaajan seuraavan leffan, Psykon (Psycho, 1960), tekovaiheisiin, myös vaaleiden naistähtiensä perään olevan Alfredin ja tämän vaimon, Alma Revillen (Helen Mirren) suhteeseen. Alma on osaava käsikirjoittaja ja elokuva-alan ihminen itsekin, mutta jättäytyy kuuluisan miehensä taustalle. Elokuvaan on saatu, tositapahtumiin perustuen tahi ei, toimiva juonenkaari tämän lopulta yli 50 vuotta naimisissa olleen parin välille: mustasukkaisuuden pisto saa Alfredin arvostamaan ja ymmärtämään vaimonsa tärkeän roolin hänen elokuviensa menestyksen takana. Lisäksi pelastettavana on perheen kotikin, kun studioiden asettuessa vastahankaan iljettävän kuuloiselle tarinalle Hitch panttaa oman talonsa rahoittaakseen Psykon.
Leffa tarjosi mainion katsauksen kulissien taakse ja kuuluisan suihkukohtauksen syntyyn. Alussa ja lopussa nähdään myös silmänisku Alfred Hitchcock esittää (Alfred Hitchcock Presents, 1955-1962) -sarjalle, kun Hitch puhuttelee katsojiaan rikkomalla ns. neljännen seinän eli puhumalla suoraan kameralle.
K:kin muuten osaa saman kikan.
 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti