Five Bells

Gail Jones: Five Bells

Viime syksynä kävin Sydneyssä, Australiassa. Ostin siellä mahtavasta Gleebooks-kirjakaupasta australialaiskirjailija Gail Jonesin romaanin Five Bells (2011), joka sijoittuu pitkälti Sydneyn satama-alueelle, Circular Quaylle, josta aukeaa näkymä niin oopperatalolle kuin Harbour Bridgelle.

Kohta lähes vuosi matkan jälkeen oli viimein aikaa tarttua kirjaan. Uppoutuminen sen kuvaamiin tuttuihin maisemiin ja katuihin oli suloista ja aiheutti samalla vakavaa matkakuumetta. Teos kuvaa neljän ihmisen vuorokautta, ja jokainen heistä saapuu Circular Quaylle eri tarkoituksessa. Teini-iän rakastavaiset Ellie ja James ovat tulleet sinne kohtaamaan toisensa parinkymmenen vuoden jälkeen. Kiinan kulttuurivallankumouksen jalkoihin jäänyt Pei Xing matkustaa Quayn kautta lautalla pohjoisrannalle tapaamaan ihmistä menneisyydestään ja irlantilainen Catherine on saapunut ihastelemaan nähtävyyksiä.

Sydneyn oopperatalo nousee teoksen alussa esille jokaisen hahmon tarinassa. Jotain rakennuksen ikonisuudesta kertoo se, ettei taloa mainita nimeltä kertaakaan. Silti se on tunnistettavissa, kun jokainen hahmo näkee sen omien mielikuviensa kautta: rukoukseen kumartuneena hahmona, valkoisina hampaina, päällekkäin kasattuina posliinikulhoina, vaasillisena valkoisia ruusuja.

Sydneyn oopperatalo Circular Quayltä nähtynä

Vuorokausi ja sen tapahtumat herättävät kaikissa hahmoissa muistoja menneestä. Kaikki ovat kokeneet menetyksiä ja selvinneet niistä kukin tavallaan. Haikeus ja surumielisyyskin leijailevat muistojen yllä. Silti myös ilonhetkiä on tallentunut näihin mieliin palaavin kuviin. Hieman falskilta tosin kalskahtaa 14-vuotiaiden Ellien ja Jamesin rakastelukohtaukset – raskauden mahdollisuus ainakin on unohdettu täysin näistä hämärien iltapäivien kuvauksista. Aika lienee hionut tällaiset arkiset seikat pois hahmojen muistista. Sen sijaan yksittäiset sanat ovat nousseet merkityksellisiksi hahmoille: clepsydra, vesikello, joka kantaa nimessään kreikan varastamista merkitsevää verbiä; agelasti, ihmiset, jotka eivät koskaan naura; kaikki lumen kiinankieliset käännökset transparent, blackish-white, sweet-smelling, bird-cherry; runonpätkä, joka naurattaisi veljeä: I Googled my love, down Woolloomooloo…

Teoksen lopussa seuraa käänne, jonka kuvittelin jo sitovan henkilöiden tarinalinjat toisiinsa. Näin ei kuitenkaan käy kuin osittain. Itse asiassa seuraa toinenkin käänne, joka tavallaan on kirjan melankolisesta sävystä pääteltävissä, mutta yllättää silti äkkinäisyydellään. Five Bells pysyy sävylleen uskollisena loppuun saakka ja jättää päätyttyään surumielisen olon. Onneksi kaiken ei aina tarvitse olla iloista ja onnellisesti loppuvaa. Tähän kirjaan lopetus on juuri sopiva.