Katsoin helmikuussa Asfalttisoturin (1981) eli Mad Max -leffasarjan kakkososan. Jokin hetki sitten Teema näytti sarjan aloitusosan Mad Max (1979), jota joistain hämmentävistä sopimussyistä ei juuri ole tv:ssä nähty. Leffa tuli tallennettua ja nyt, juuri ennen neljännen Maxin ensi-iltaa päätimme Z:n kanssa katsoa, mistä kaikki sai alkunsa. Yritimme myös saada kolmososan käsiimme, mutta kaikki kappaleet näyttivät olevan lainassa kirjastosta. Jatkamme siis tällä täysin epäkronologisella järjestyksellä…
Ensimmäisessä osassa Mad Maxin maailma on vasta muodostumassa. Sivilisaatiota on vielä jäljellä, vaikka jonkinlaisessa synkeässä tulevaisuuden Australiassa jo eletäänkin. Max Rockatansky eli 23-vuotias Mel Gibson on maantiepoliisi, joka jahtaa väkivaltaisia kaahareita. Max onnistuu nappaamaan pahamaineisen Nightriderin – tosin siten, että Nightrider räjähtää ajoneuvonsa mukana. Tästä kimpaantuu kaaharipomo Toecutter, joka vaatii kostoa… Seuraa kostonkierre, jolta kukaan ei ole turvassa.
Elokuvassa on nähtävissä jo Mad Maxien ydin, hurjat takaa-ajot ja paljon ruttaantuvia ja räjähtäviä ajoneuvoja sekä ohjaaja George Millerin luoma huima apokalyptinen visio, joka paria vuotta myöhemmin Asfalttisoturissa on kehittynyt jo huippuunsa. Toisaalta se näyttää Maxin myös paljon syvempänä ja inhimillisempänä hahmona kuin jatko-osissa, joissa hän on lähes sanaton synkeä antisankari. Maxilla on ystäviä ja perhe, vaimo ja vauva, ja tavallista elämää. Kuten jatko-osat osoittavat, ei Maxin ystäville tai perheelle käy kovin hyvin. Siihen päälle tulee vielä öljykatoon liittyvä suursota, joka jättää tuhotun maailman suureksi, kuivaksi aavikoksi, jossa taistellaan polttoaineesta tuunatuin ajoneuvoin.
Neljättä Mad Maxia saatiinkin sitten odotella täydet kolmekymmentä vuotta. Edellinen osa, Mad Max – Ukkosmyrsky (Mad Max Beyond Thunderdome) ilmestyi vuonna 1985. Lähdin katsomaan Mad Max: Fury Roadiksi nimettyä leffaa ilman sen kummempia odotuksia tai ennakkotietoja. Tulin yllätetyksi mitä parhaimmalla tavalla. Leffahan oli täyttä rautaa ja sen suurimpina sankareina yksikätinen nainen sotarekan ratissa ja joukkio vanhoja akkoja moottoripyörineen. Hell yeah! Ja kai siellä joku Maxkin kävi vähän pyssyään heiluttelemassa. Joka tapauksessa leffa täyttää Bechdel-testin kriteerit mennen tullen ja moneen kertaan.
Jutun juoni on seuraava: hirmuinen Immortan Joe (jota kuin silmäniskuna faneille esittää alkuperäisen Mad Maxin Toecutter eli Hugh Keays-Byrne) hallitsee pientä linnoitusta, vihreää keidasta, raudanlujin ottein. Sotureinaan hänellä on kalvakoita, kasvaimien ja epämuodostumien riivaamia nuoria miehiä, jotka tarvitsevat terveiden miesten verta elääkseen. Tällaiseksi eläväksi veripussiksi joutuu myös Tom Hardyn esittämä Max, jonka soturit kaappaavat aavikolla.
Erinäisten vaiheiden jälkeen Max päätyy pakomatkalle Immortan Joen pettäneen sotapäällikkö Imperator Furiosan (Charlize Theron) kanssa. Furiosalla on kyydissään Joeta paenneet jalkavaimot, joiden on tarkoitus tuottaa ensiluokkaisia poikalapsia Joelle. Matka vie kohti Furiosan kotikaupunkia, jota johtaa naisten muodostama Many Mothers -ryhmä. Seuraa huikeita vanhan koulukunnan takaa-ajoja kohtuullisen vähin CGI-tehostein, mutta mitä hurjimmin varustelluin moottoriajoneuvoin.
Tarina on sopivan simppeli ja rymistely älyttömän viihdyttävää. Väkivaltakaan ei ole liian graafista. Leffan nimi tosin on aika vitsi: eihän aavikolla juuri edes ole teitä! Hyvän sivuosan käy vetämässä niin kalpeana sotapoikana kuin zombinakin (Warm Bodies, 2013) aina yhtä söötti Nicholas Hoult. Vuoden paras toimintaleffa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti