Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja

David Foster Wallace: Vastenmielisten
tyyppien lyhyitä haastatteluja

Luin vuosi sitten David Foster Wallacen essee- ja reportaasikokoelman Hauskaa, mutta ei koskaan enää (2012) ja olin täysin myyty hulvattomille ja itsekriittisille kuvauksille hummerifestivaaleilta, aikuisviihdegaalasta ja luksusristeilijältä. Nyt luin Wallacen (1962-2008) toisen suomennetun kokoelman, Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja (Brief Interviews with Hideous Men, 2007, suom. 2014), joka koostuu lyhytproosasta.

Tämä kokoelma ei iskenyt yhtä kovaa. Osa teksteistä jätti suorastaan kylmäksi tai tylsistyneeksi, mutta muutama nerokaskin teksti oli mukana. "Olipa kerran äiti, jolla oli emotionaalisesti hyvin, hyvin vaikeaa" (s. 274) aloittaa tarinan "Itsemurha eräänlaisena lahjana" ja kuvaa hyvin Wallacen tyyliä rikkoa lukijan tavanomaiset odotukset ja toisaalta hänen intoaan analysoida hahmojensa mielenliikkeitä. Tämä näkyy myös teoksen nimen mukaisissa "haastatteluissa", joita on ripoteltu ympäri kirjaa. Niissä miehet analysoivat milloin mitäkin, yleensä jollain tapaa liittyen naisiin. Haastateltavat alkavat ennen pitkää todella tuntua vastenmielisiltä, sillä miehet ovat joko lähtökohtaisesti outoja tai sitten perstelevat näkemyksiään niin ponnekkaasti, että alkavat epäilyttää ja ärsyttää. Oma vaikutuksensa on silläkin, ettei haastetteluissa kuulla lainkaan "haastattelijan" ääntä.

Suosikkejani olivat kaksi "Paholaisella pitää kiirettä" -tarinaa, joissa Wallace kuvaa viistosti ihmisten heikkouksia, sekä "Aikuisten maailma (II)" -teksti, joka perinteisesti kerrotun "Aikuisten maailma (I)" -tekstin jälkeen jatkaa samaa tarinaa epävarmasta aviovaimosta, mutta kokonaisten lauseiden, virkkeiden, kappaleiden sijaan rakentuu ikään kuin alustavasta kehikosta varsinaiselle tekstille (s. 190):

Yllättäen homma toimii ja tekstiä lukee sujuvasti. Wallace näyttää jälleen kykynsä.

Tässä muuten K, joka esittelee kykyään naamioitua palloksi.

Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi

Jonas Jonasson: Satavuotias joka
karkasi ikkunasta ja katosi

Päädyinpä siis Lukutaidottoman innoittamana lukemaan Jonas Jonassonin esikoisteoksen Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi (Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann, 2010, suom. 2011). Veikeän tarinan Jonasson on tässäkin saanut aikaiseksi, mutta kuten Paasilinnojenkin kanssa, olisi ehkä kannattanut jättää yhteen. Satavuotias alkaa toistaa paitsi itseään myös Lukutaidotonta (tai Lukutaidoton Satavuotiasta, kronologisesti katsottuna). Jonasson myöntää myös avoimesti velkansa Paasilinnalle kuvatessaan yhtä tarinan sivuhenkilöistä: "Tuo vuolaasti kiroileva, punatukkainen ja uhkeapovinen nainen oli kuin suoraan jostakin Paasilinnan romaanista!" (s. 85). Kirjailijoiden samankaltaisuutta tukee vielä saman taiteilijan, Pekka Vuoren, kansikuvitus.

Satavuotiaassa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa. Vuoteen 2005 sijoittuvassa tarinalinjassa sata vuotta täyttävä Allan Karlsson pakenee vanhainkodista ennen kakkukahveja (itse olisin kyllä syönyt kakun ensin!), syystä tai toisesta varastaa 50 miljoonaa kruunua sisältävän matkalaukun rikollisjengin jäseneltä ja lähtee päämäärättömälle pakomatkalle. Matkan varrella jengiläiset menettävät henkiään ja Karlsson saa mukaansa joukon näitä paasilinnamaisia hahmoja.

Toisessa tarinalinjassa seurataan Karlssonin sataa edeltävää vuotta, johon sisältyy sekaantumista historian tapahtumiin ja tutustumista mm. kenraali Francoon, presidentteihin Truman ja Johnson, puhemies Maoon ja Staliniin. Tätä historiallista puolta olisi varaa ollut tiivistääkin, mutta toki ymmärrän, että kirjailijasta on ollut kutkuttavaa sotkea Allan mahdollisimman moneen soppaan. Mukaan on päässyt kappale synkkää Ruotsi-historiaakin eugeenisten ja sosiaalisten syiden perusteella tehtyjen pakkosterilisaatioiden muodossa. 

Itselleni suurin ongelma oli, etten suuremmin välittänyt päähenkilöstä. Allan Karlsson ei välitä politiikasta tai uskonnosta, mutta alkoholi maistuu niin hyvin, että se ohjaa miehen taivalta milloin karkuun gulakilta, milloin yli vuosikymmeneksi Balin hiekkarannalle. Toki lajityypille on tyypillistä hieman yksinkertaiset, lapsellisetkin päähenkilöt, mutta olihan Don Quijotellakin tavoitteenaan taistella jättiläisinä pitämiään tuulimyllyjä vastaan. Karlsson sen sijaan on tylsän päämäärätön heittopussi, joka toimii vain kun henki tai viinansaanti on uhattuna.

K saattaa olla hieman heittopussi itsekin...

Blood Meridian & Child of God

Cormac McCarthy: Blood Meridian
Or the Evening Redness in the West

Kuuntelin peräkkäin Cormac McCarthyn kulttikirjan Blood Meridian Or the Evening Redness in the West (1985, suom. Veren ääriin, eli Lännen punainen ilta, 2012) ja saman miehen kaksitoista vuotta aiemmin kirjoittaman Child of Godin (1973, ei suomennettu). McCarthy oli aiemmin minulle tuttu Coenien veljesten leffasta Menetetty maa (No Country for Old Men, 2007), joka perustui kirjailijan samannimiseen romaaniin (2005, suom. 2006). Kävi varsin nopeasti selväksi, että Menetetyn maan armoton ja arvaamaton väkivalta on toistuva teema McCarthyn teoksissa.

Blood Meridian sijoittuu 1800-luvun puoliväliin Yhdysvaltojen ja Meksikon rajan tuntumaan. Teosta on kaikessa nihilismissään ja sankarittomuudessaan kutsuttu anti-länkkäriksi (anti-Western) ja se itse asiassa perustuu pitkälti tositapahtumiin ja niin sanotun Glanton Gangin vaiheisiin vuosina 1849-1850. Pääosassa teoksessa on vain "the kid" -nimellä kutsuttu teini-ikäinen poika, joka iästään huolimatta on jo tottunut väkivallan ja kuoleman maailmaan. 

Erinäisten vaiheiden jälkeen poika liittyy osaksi John Glantonin johtamaa joukkiota, joka palkataan tappamaan vaarallisia apassi-intiaaneja. Tappamisen makuun pääsevät jengiläiset skalpeeraavat pian lähes kenet tahansa vastaan tulevan. Joukkion mukana kulkee salaperäinen tuomari Holden, joka on älykäs ja oppinut, mutta silti verenhimoisin ja vaarallisin kaikista. Miehestä kertoo paljon hänen toteamuksensa "Whatever in creation exists without my knowledge exists without my consent". Hänen suorastaan yliluonnollisesta, tyynen viileästä hahmosta tulee mieleen Javier Bardemin esittämä kylmä tappaja Anton Chigurh Menetetyssä maassa. Teos on armoton loppuun asti, eikä anna tilaa sankariteoille tai pelastukselle.

Cormac McCarthy: Child of God

Pelastusta ei myöskään tarjoa Child of God, joka sijoittuu 1960-luvun Tennesseen vuoristoalueelle. Jumalan lapsi, jumalaton Lester Ballard on mestariampuja ja kykenemätön normaaleihin ihmissuhteisiin. Tarina on jälleen täynnä väkivaltaa, etenkin seksuaalista, ja lisämausteena on vielä tympeä annos nekrofiliaa. Teoksen aikana Ballard vajoaa yhä brutaalimpiin tekoihin ja vetäytyy yhä kauemmaksi sivilisaatiosta asettumalla lopulta asumaan luolaan. Paikoitellen teoksessa ollaan jo Uhrilampaat-kuvastossa, kun Ballard viilettää naisen skalpeerattu hiuskuontalo päässään.

McCarthy ei päästä lukijoitaan/kuulijoitaan helpolla. Hyvää mieltä näistä teoksista on turha odottaa saavansa, mutta myönnettävä on, että mies osaa kirjoittaa. Hän hallitsee yhtä lailla jurojen etelän miesten puheenparren kuin suorastaan runollisen kuvauksen, jossa väkivallan varjo silti piilottelee, kuten tässä katkelmassa Child of Godista: 

In the Spring or warmer weather when the snow thaws in the woods the tracks of winter reappear on slender pedestals and the snow reveals in palimpsest old buried wanderings, struggles, scenes of death. Tales of winter brought to light again like time turned back upon itself.

Loppuun vastapainoksi jotain söpöä ja pöwwöistä.

Aatamin kylkiluu, Asfalttisoturi & Hitchcock

Viime aikoina kirjaston leffahylly on ollut taas ahkerassa käytössä. Ajattelin katsoa jotain vanhempaa, jotta vaihteeksi jälleen näkisi hieman tuntemattomampiakin kasvoja leffassa. Katsoin kuusikymmentäkuusi vuotta vanhan elokuvan Aatamin kylkiluu (Adam's Rib, 1949). Ei auttanut. Pääosan Katharine Hepburn ja Spencer Tracy olivat tietysti tuttuja, mutta sitten sivuosistakin paljastui jos ei tuttuja nimiä, niin naamoja ja ääniä: Tom Lurie, josta sittemmin tuli Marilyn Monroen naapuri Kesäleskessä (Seven Year Itch, 1955) ja Jean Hagen, joka esitti nasaaliäänistä mykkäelokuvien tähteä Laulavissa sadepisaroissa (Singin' in the Rain, 1952).

George Cukorin ohjaama leffa oli sinänsä ihan kelpo katseltavaa ja ehkä omana aikanaan tuulettanut myös sukupuolirooleja. Hepburn ja Tracy esittävät avioparia. Kummatkin ovat lisäksi asianajajia ja joutuvat oikeudessa vastakkain, kun käsittelyyn tulee tapaus, jossa vaimo on ampunut miestään saatuaan tämän kiinni rakastajattaren seurasta. Hepburnin hahmo on vakuuttunut, että yhteiskunta tuomitsee tällaisessa tapauksessa helpommin naisen kuin miehen, joka olisi ampunut pettävää vaimoaan. En oikein näe tuota nykymaailmassa, enkä ymmärrä sitäkään, etteikö ampuma-aserikoksesta tulisi tuomita joka tapauksessa. Oikeusjuttu vaikuttaa luonnollisesti asianajajapariskunnan yhteiseloon, ja oikeassakin elämässä pitkään susiparina eläneiden Hepburnin ja Tracyn keskinäinen sanailu ja kemia onkin elokuvan parasta antia.


---

No tässä sentään oli tuntemattomia naamoja! Mad Maxin (1979) itsenäinen jatko-osa Asfalttisoturi (The Road Warrior, 1981) sijoittuu post-apokalyptisen Australian takamaille, jossa elinehtona on polttoaine. Hiusväreistä, SM-henkisistä nahka-asuista ja jousipyssyistä ei sen sijaan tunnu olevan puutetta. Pääosassa on 25-vuotiaan Mel Gibsonin esittämä Max, yksinäinen susi, joka löytää aavikolta yhteisön, jota bensanjanoiset ryövärit uhkaavat. Max lupautuu auttamaan yhteisön pakoon. Seuraa väkivaltaa, takaa-ajoja ja pölisevää hiekkaa.

Pidin leffassa paitsi nuoresta Mel Gibsonista ja sopivan simppelistä juonesta, myös sen näkyvästi australialaisesta maisemasta. Kuvastossa vilisi kenguruja ja mantereen valloittaneita kaniineja sekä oikealla puolella olevia ratteja. Mad Maxin tarina saa jatkoa tänä vuonna, kun koko aiemman trilogian ohjannut George Miller palaa puikkoihin leffassa Mad Max: Fury Road. Sittemmin kajahtanutta Gibsonia ei enää nähdä mukana, sen sijaan leffaan on kiinnitetty - ylläripylläri - pitkä lista muita Hollywood-nimiä. Ohjaaja Millerillä on muuten huvittavan monipuolinen ansioluettelo. Raakojen Maxien lisäksi listalta löytyy mm. pingviinianimaatio Happy Feet (2006) ja Babe suurkaupungissa (Babe: Pig in the City, 1998).

---

Tuorein katsotuista leffoista oli vuonna 2012 valmistunut Hitchcock, joka tosin sijoittuu ajallisesti 1950-60-lukujen taitteeseen. Hollywood on kovin innostunut tekemään elokuvia, no, itsestään, mutta kukapa sen kissan hännän nostaisi, ellei kissa itse... Hitchcock pääsee osaksi tätä jatkumoa mm. jo mainitun Laulavien sadepisaroiden, Robert Altmanin The Playerin (1992) ja vaikkapa Scream 3:n (2000) ja Martin Scorsesen Lentäjän (The Aviator, 2004) seuraksi.

Elokuva kertoo nimensä mukaisesti jännityksen mestarista, Alfred Hitchcockista, jota Anthony Hopkins nenä-, leuka- ja kaulamaskein tulkitsee. Hitchcock keskittyy paitsi ohjaajan seuraavan leffan, Psykon (Psycho, 1960), tekovaiheisiin, myös vaaleiden naistähtiensä perään olevan Alfredin ja tämän vaimon, Alma Revillen (Helen Mirren) suhteeseen. Alma on osaava käsikirjoittaja ja elokuva-alan ihminen itsekin, mutta jättäytyy kuuluisan miehensä taustalle. Elokuvaan on saatu, tositapahtumiin perustuen tahi ei, toimiva juonenkaari tämän lopulta yli 50 vuotta naimisissa olleen parin välille: mustasukkaisuuden pisto saa Alfredin arvostamaan ja ymmärtämään vaimonsa tärkeän roolin hänen elokuviensa menestyksen takana. Lisäksi pelastettavana on perheen kotikin, kun studioiden asettuessa vastahankaan iljettävän kuuloiselle tarinalle Hitch panttaa oman talonsa rahoittaakseen Psykon.

Leffa tarjosi mainion katsauksen kulissien taakse ja kuuluisan suihkukohtauksen syntyyn. Alussa ja lopussa nähdään myös silmänisku Alfred Hitchcock esittää (Alfred Hitchcock Presents, 1955-1962) -sarjalle, kun Hitch puhuttelee katsojiaan rikkomalla ns. neljännen seinän eli puhumalla suoraan kameralle.

K:kin muuten osaa saman kikan.

Lukutaidoton joka osasi laskea

Jonas Jonasson: Lukutaidoton joka osasi laskea

Tiesin Jonas Jonassonista ja hänen kirjoistaan Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi (Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann, 2009, suom. 2011) ja Lukutaidoton joka osasi laskea (Analfabeten som kunde räkna, 2013, suom. 2014) ja olin kevyesti kiinnostunutkin, joten olin varsin mielissäni, kun Lukutaidoton löytyi kirjaston äänikirjahyllystä. 

Lukijana on uusi nimi itselleni, Karo Lauronen. Laurosella on hullunkurinen tapa painottaa välillä sattumanvaraisia sanoja lauseissa tai esimerkiksi yhdyssanojen jälkiosia. Siihen kuitenkin tottui nopeasti ja siitä tuli oikeastaan keskeinen osa tätä kaistapäistä tarinaa läpi Etelä-Afrikan ja Ruotsin lähihistorian.

Jonasson on Paasikivensä lukenut, mutta ennen kaikkea itseäni ilahdutti historiallisten faktojen ja hahmojen ripottelu osaksi fiktiota. Samasta seikasta pidän myös vakavammissa teoksissa, kuten Kjell Westön Kangastus 38:ssa (Hägring 38, 2013) tai Hilary Mantelin Thomas Cromwell -kirjoissa.

Lukutaidottoman pääosassa on Etelä-Afrikan Sowetossa syntynyt Nombeko, joka huomaa jo nuorena olevansa matemaattisesti erittäin lahjakas. Kauaa ei tämä lukutaidoton myöskään pysy lukutaidottomana. Näistä kyvyistä on hyötyä, kun päätyy rasististen apartheid-lakien vuoksi siivoojaksi ydinasetta kehittelevään laitokseen. Nombeko pääsee aikanaan pakenemaan Ruotsiin muutaman Mossadon agentin ja kiinalaissiskosten avulla. Siskokset ovat muuten erikoistuneet aitojen kaksituhatta vuotta vanhojen Han-dynastian aikaisten saviankkojen valmistamiseen!

Yllättäen Nombekon käsiin ajautuu Ruotsissa myös eteläafrikkalainen ydinase, josta olisi syytä päästä turvallisesti eroon. Avukseen hän saa ystävällisen ja fiksun Holgerin. Valitettavasti Holgerilla on samanniminen, mutta älyllisiltä lahjoiltaan köyhempi kaksoisveli, joka vastustaa Ruotsin monarkiaa, ja veljellä tyttöystävä, jonka isoäiti on Mannerheimin salattu lapsenlapsi. Seuraa mönkään meneviä suunnitelmia ja yllättäviä kuolemantapauksia ennen turhankin venytettyä loppuhuipennusta, jossa osansa on niin pääministeri Reinfeldtillä kuin kuningas Kaarle Kustaallakin.

Lukutaidoton on sopivan sekopäinen tarina kirvoittaakseen muutamat naurutkin kuuntelun lomassa. Sen verran hyvin toimi, että nyt on luvussa Satavuotias.

Tämä beibi on vasta 7-vuotias.

Hylätty puutarha

Kate Morton: Hylätty puutarha

Sain työkavereilta lahjaksi Kate Mortonin romaanin Hylätty puutarha (Forgotten Garden, 2008, suom. 2014). En ollut kuullutkaan kirjailijasta tai kirjasta, joten tartuin kirjaan ilman ennakko-odotuksia. Romaani osoittautuikin varsin mielenkiintoiseksi sukutarinaksi ja kuin sattumalta kirjailija oli australialainen ja sijoitti jopa osan tapahtumista aivan kävelymatkan päähän nurkilta, joilla syksyllä kävin.

Kirjan päähenkilö on on brisbaneläinen Cassandra, joka perii isoäidiltään rantatalon Englannista. Paljastuu, että isoäiti onkin ollut adoptoitu - rantautunut ypöyksin laivan kyydissä Australiaan - ja yrittänyt selvittää alkuperäänsä Englannissa jo vuosikymmeniä sitten hankkiessaan testamenttaamansa talon. Aiemmasta elämästään isoäidillä on muistona vain pikkuruinen matkalaukku, jonka sisällä on Eliza Makepeace -nimisen kirjailijan satukirja.

Teos seuraa kolmessa eri aikatasossa paitsi Cassandran ja tämän isoäidin erillisiä matkoja toiselle puolelle maailmaa tämän mysteerin selvittämiseksi, myös Eliza Makepeacen tarinaa. Lisäksi kirjaan on upotettu Makepeacen satuja. Näistä saduista mieleeni tuli toinen osittain Elizan aikakautta (1800-1900-lukujen taite) kuvaava teos, A. S. Byattin Lasten kirja (Children's Book, 2009, suom. 2011), joka niin ikään sisälsi satuja, joita perheen äiti oli punonut lapsistaan. Myös Makepeacen sadut kiinnittyvät tietoisesti tai tiedostamatta hänen elämäänsä. Toisaalta Elizan lapsuuden kuvauksesta savusumuisessa ja raivostuttavan epäoikeudenmukaisessa Lontoossa ja tätä seuranneessa pelastumisessa maaseudun kartanoon tuli paikoitellen mieleen peräti Charles Dickensin Oliver Twist!

Hylätyn puutarhan sukumysteeri pitää otteensa melko pitkään, mutta jossain vaiheessa alkoi hieman turhauttaa, kun lukijana arvasin jo kupletin juonen, mutta kertoja yhä venkoili ja kierteli kuvatessaan Cassandran tietä totuuden äärelle. En silti moiti kirjan pituutta, lähes 700 sivua, sillä kirjaa luki varsin mielellään.

K:n puutarha

Birdman & The Grand Budapest Hotel

Heti Oscar-ehdokkuuksien julkaisemisen jälkeen katsastettiin Z:n kanssa yhdeksän ehdokkuuden myötä tämänvuotisen skaban kärkileffoiksi nousseet Birdman (2014) ja The Grand Budapest Hotel (2014). Seuraavaksi eniten ehdokkuuksia saanut, Enigma-koodin purkaja Alan Turingista kertova The Imitation Game (2014) on tulossa teattereihin vasta helmikuussa. Leffan pääosassa on muuten muuan Benedict Cumberbatch.



Birdman on vakavia, yhteiskunnallisia aiheita leffoissaan (mm. Babel, 2006, Amores Perros, 2000) käsittelevän Alejandro González Iñárritun tähän mennessä komediallisin teos Hollywoodin elähtäneestä supersankarinäyttelijästä, Riggan Thomsonista, joka yrittää elvyttää uraansa Broadwayllä. Pääosassa on Oscar-ehdokkuuden ja Golden Globe -voiton napannut Michael Keaton, paluun tehnyt näyttelijä itsekin. Keaton muistetaan Tim Burtonin vuosina 1989 ja 1992 ohjaamista Batman-elokuvista, joten pohjaa Birdmanin hahmolle löytyy. 

Sivuosissa nähdään mm. Naomi Watts, Amy Ryan ja Emma Stone sekä Edward Norton, jotka kummatkin pokkasivat sivuosaehdokkuudet Rigganin tyttären ja näyttelijäkollegan rooleista. Jonkin sortin palkinto tulisi mielestäni myöntää myös Zach Galifianakisille, joka pysyy vakavassa roolissaan koko elokuvan ajan sortumatta lapsiaikuisen hahmoonsa, jota hän kutakuinkin kaikissa muissa elokuvissaan esittää.

Riggan Thomson kuulee päässään Birdmanin kumean äänen, joka epäilee Rigganin vakavasti otettavaa taiteilijanuraa ja yrittää kannustaa miestä takaisin Birdman-elokuvasarjan pariin. Samasta on varma teatterikriitikko Tabitha Dickinson (Lindsay Duncan), joka aikoo kirjoittaa murska-arvostelun Rigganin ohjaamasta ja tähdittämästä näytelmästä.

Pidin elokuvan viistosta huumorista, Rigganin päänsisäisistä, maagisista kuvitelmista, improvisoidun kuuloisesta rumpuraidasta ja siitä, että Rigganin sisäisen kamppailun ohessa leffa kuvaa läheltä teatterin tekoa ja elämää teatterin kulisseissa. Se näkyy myös Birdmanin kuvauksessa: kamera liikkuu ja hengittää ihmisten mukana teatterin sokkeloisilla käytävillä, lavalla ja kadulla. Leikkaukset on häivytetty minimiin ja koko elokuva on rakennettu kuin yhdeksi pitkäksi otokseksi. Birdman onkin ehdolla myös kuvauksesta.



Kuvauksesta on ehdolla myös The Grand Budapest Hotel, mutta kuvaukseltaan nämä kaksi leffaa eivät juuri enempää voisi poiketa toisistaan. Wes Andersonin ohjaamassa The Grand Budapest Hotelissa kamera pysyy tiukasti paikallaan ja zoomailee siitä tai liikkuu raiteella lähinnä sivusuunnassa tai eteen- ja taaksepäin. Näyttelijät astuvat kuvaan usein jommastakummasta reunasta tai ovat sijoittuneet kuvan keskelle kuin teatterissa. Kuvaustyyli sopii Andersonin elokuviin, jotka eivät varsinaisesti tavoittele realismia. Omalaatuinen tyyli on tullut tutuksi The Royal Tenenbaumsista (2001), Steve Zissoun vedenalaisesta maailmasta (Life Aquatic with Steve Zissou, 2004) ja Moonrise Kingdomista (2012). Tuoreimmassa leffassa nähdään myös Andersonin vakiokasvoja, kuten Bill Murray, Jason Schwartzman ja Edward Norton (tässäkin!). Mukana ovat tällä kertaa myös mm. Ralph Fiennes, Adrien Brody ja Saoirse Ronan.

Leffa kertoo nimensä mukaisesti hotellista kuvitteellisessa Zubrowkan vuoristovaltiossa. Kirjailija (vanhana Tom Wilkinson, nuorena Jude Law) on kirjoittanut romaanin hotellin tapahtumista toisen maailmansodan aikana. Hotellia pyörittää arvostettu concierge M. Gustave (Fiennes), joka on kallellaan joka suuntaan, mutta ennen kaikkea vanhoihin, vaaleisiin, rikkaisiin seurapiirirouviin. Kun yksi sellainen kuolee hämärissä olosuhteissa ja testamenttaa arvokkaan taulunsa Gustavelle, mies saa rahanhimoisen suvun peräänsä. Apuna Gustavella on hotellin uusi pikkolo, Zero, jonka elämää sodan alla ja ZZ-joukkojen ikeessä vaikeuttaa hänen pakolaistaustansa, Zeron viiloja sisältäviä leivonnaisia leipova morsian ja conciergejen kansainvälinen järjestö.

Elokuva on veikeä, mutta Andersonin käyttämät tyylikeinot alkavat olla jo aika tuttuja ja veikeydessä alkaa jossain vaiheessa olla jo hakemalla haetun tuntua. Mutta kyllä näitä kerran parissa vuodessa mielellään vielä katsoo. Birdmanin tapaan The Grand Budapest Hotel on pintapuolisesti komedia - Andersonin tyyliin melko absurdi sellainen -, mutta molemmissa leffoissa on synkkä, surumielinen puolensa, Birdmanissa miestä kalvava epävarmuus, The Grand Budapest Hotelissa sodan vaikutus ja lopulta myös ajan kulumisen aiheuttama rappioituminen ja unohdus. Hyviä leffoja kumpainenkin, mutta toistaiseksi vuoden Oscar-suosikkinani pysyy vielä Boyhood.

Kissasuosikkina sen sijaan pysyy K.