Blood Meridian & Child of God

Cormac McCarthy: Blood Meridian
Or the Evening Redness in the West

Kuuntelin peräkkäin Cormac McCarthyn kulttikirjan Blood Meridian Or the Evening Redness in the West (1985, suom. Veren ääriin, eli Lännen punainen ilta, 2012) ja saman miehen kaksitoista vuotta aiemmin kirjoittaman Child of Godin (1973, ei suomennettu). McCarthy oli aiemmin minulle tuttu Coenien veljesten leffasta Menetetty maa (No Country for Old Men, 2007), joka perustui kirjailijan samannimiseen romaaniin (2005, suom. 2006). Kävi varsin nopeasti selväksi, että Menetetyn maan armoton ja arvaamaton väkivalta on toistuva teema McCarthyn teoksissa.

Blood Meridian sijoittuu 1800-luvun puoliväliin Yhdysvaltojen ja Meksikon rajan tuntumaan. Teosta on kaikessa nihilismissään ja sankarittomuudessaan kutsuttu anti-länkkäriksi (anti-Western) ja se itse asiassa perustuu pitkälti tositapahtumiin ja niin sanotun Glanton Gangin vaiheisiin vuosina 1849-1850. Pääosassa teoksessa on vain "the kid" -nimellä kutsuttu teini-ikäinen poika, joka iästään huolimatta on jo tottunut väkivallan ja kuoleman maailmaan. 

Erinäisten vaiheiden jälkeen poika liittyy osaksi John Glantonin johtamaa joukkiota, joka palkataan tappamaan vaarallisia apassi-intiaaneja. Tappamisen makuun pääsevät jengiläiset skalpeeraavat pian lähes kenet tahansa vastaan tulevan. Joukkion mukana kulkee salaperäinen tuomari Holden, joka on älykäs ja oppinut, mutta silti verenhimoisin ja vaarallisin kaikista. Miehestä kertoo paljon hänen toteamuksensa "Whatever in creation exists without my knowledge exists without my consent". Hänen suorastaan yliluonnollisesta, tyynen viileästä hahmosta tulee mieleen Javier Bardemin esittämä kylmä tappaja Anton Chigurh Menetetyssä maassa. Teos on armoton loppuun asti, eikä anna tilaa sankariteoille tai pelastukselle.

Cormac McCarthy: Child of God

Pelastusta ei myöskään tarjoa Child of God, joka sijoittuu 1960-luvun Tennesseen vuoristoalueelle. Jumalan lapsi, jumalaton Lester Ballard on mestariampuja ja kykenemätön normaaleihin ihmissuhteisiin. Tarina on jälleen täynnä väkivaltaa, etenkin seksuaalista, ja lisämausteena on vielä tympeä annos nekrofiliaa. Teoksen aikana Ballard vajoaa yhä brutaalimpiin tekoihin ja vetäytyy yhä kauemmaksi sivilisaatiosta asettumalla lopulta asumaan luolaan. Paikoitellen teoksessa ollaan jo Uhrilampaat-kuvastossa, kun Ballard viilettää naisen skalpeerattu hiuskuontalo päässään.

McCarthy ei päästä lukijoitaan/kuulijoitaan helpolla. Hyvää mieltä näistä teoksista on turha odottaa saavansa, mutta myönnettävä on, että mies osaa kirjoittaa. Hän hallitsee yhtä lailla jurojen etelän miesten puheenparren kuin suorastaan runollisen kuvauksen, jossa väkivallan varjo silti piilottelee, kuten tässä katkelmassa Child of Godista: 

In the Spring or warmer weather when the snow thaws in the woods the tracks of winter reappear on slender pedestals and the snow reveals in palimpsest old buried wanderings, struggles, scenes of death. Tales of winter brought to light again like time turned back upon itself.

Loppuun vastapainoksi jotain söpöä ja pöwwöistä.