Fury

Ilmeisesti huono sää iskee joskus myös tänne antipodiseen paratiisiin. Koska museokorttikin oli jo käytetty, päädyttiin Z:n kanssa päivänäytökseen tsekkaamaan Fury (2014), joka on tulossa Suomen teattereihin tänä perjantaina. Yhdellätoista kiividollarilla eli n. seitsemällä eurolla pääsi Aucklandin Tennariin katsomaan tämän toisen maailmansodan loppuvaiheisiin sijoittuvan Brad Pitt -pätkän.

Pitt esittää Don "Wardaddy" Collieria, Fury-panssarivaunun kokenutta ryhmänjohtajaa. Furyn miehistö on ollut koossa sodan alusta lähtien, kunnes huhtikuussa 1945 apukuski on saanut surmansa. Ryhmän uudeksi jäseneksi saapuu Logan Lermanin esittämä keltanokka Norman, joka on tappamisen sijaan koulutettu kirjoittamaan kirjoituskoneella 60 sanaa minuutissa. Fury saa tehtäväkseen tunkeutua syvälle Saksaan rintamalinjan taakse. Siinä missä USA on siirtänyt kirjurinsa taistelukentälle, Saksassa on värjätty jo kylien lapsetkin sotimaan maansa puolesta. Norman joutuu avaamaan siniset silmänsä sodan todellisuudelle. Kuten Wardaddy toteaa, "Ideals are peaceful. History is violent".

Tarinana Fury ei nouse esimerkiksi Pelastakaa sotamies Ryanin (Saving Private Ryan, 1998) tasolle niin sodan kuin toveruuden kuvauksena, vaikka leffalla onkin hyvät hetkensä. Lopun vääjäämätön yhteenotto toistaa jenkkien rakastamaa underdog-tarinaa. Toteutus on kuitenkin realistisen karhea ja verinenkin, tosin turhaan splättermässäilyyn ei onneksi sorruta. Ampumistehosteissa sen sijaan on lähdetty kikkailemaan. Aseista lähtee vihreitä valojuovia kuin scifi-leffojen laserpyssyistä ja räjäytyksiin lienee otettu mallia ilotulituksista. Näkemisen arvoinen tämä kuitenkin oli, ja kantoi kiitettävästi myös yli kahden tunnin kestonsa.

Down Under

Bill Bryson: Down Under

 Luin juuri loppuun Bill Brysonin nyt jo viidetoista vuoden takaisen matkakertomuksen Australiasta. Bryson kiertää mantereen melko perusteellisesti usean retken aikana ja raportoi paitsi kokemuksistaan, myös uskomattomista historiallisista ja luonnontieteellisistä ihmeellisyyksistä, jotka tuntuvat leimaavan maata. Bryson tuo myös näkyvästi esiin oman persoonansa osana kerrontaa ja murtaa jään (ja lukijan pokan) viimeistään kuvatessaan nukahtamistaan Sydneyn nähtävyyskierroksella (s. 27):

Suomikin pääsee esiin kirjassa, kun Bryson mainitsee Eero Saarisen miehenä, joka valitsi Jørn Utzonin Sydneyn oopperatalon suunnittelijaksi (Utzonin jo kertaalleen hylätty suunnitelma valittiin), ja Eliel Saarisen, joka sijoittui toiseksi pääkaupunki Canberran hallintorakennusten suunnittelukilpailussa.

Byron on ihmeellisen fiksautunut kaikkiin vaarallisiin eläimiin, joita maa on pullollaan. Huomiota toki saavat myös hieman leppoisammat elukat, kuten Victorian osavaltion eräässä nurkassa elävät jättiläismadot, jotka voivat kasvaa jopa 3,5 metrin pituisiksi, tai monotremet eli ns. yksiaukkoiset eläimet, kuten vesinokkaeläin, joilla sama ruumiinaukko palvelee niin lisääntymis- kuin ulostustarpeita. Kuinka jännittävää!

Kirjailija vierailee tuttujen suurkaupunkien (paitsi Brisbanen) lisäksi Australian äärimmäisissä nurkissa, kuten koilliskulmassa sijaitsevassa Daintreen metsässä, joka on ekologialtaan kuin miljoonien vuosien takaa. Bryson näkee myös näiden äärimmäisyyksien muuttumisen helposti saavutettaviksi, kuten Alise Springisin tapauksessa: "It's crazy really. A community that was once famous for being remote now attracts thousands of visitors who come to see how remote it no longer is" (s. 349).

Silti maa kätkee sisäänsä yhä valtavia koskemattomia alueita. Myös saaren historiassa riittää tutkittavaa. Bryson nostaa esille kysymyksen alkuperäiskansan, Aboriginaalien, saapumisesta saarelle ilmeisesti kymmeniä tuhansia vuosia sitten - aikana, jolloin laivanrakennustaidon kehittymisen on kuviteltu olevan vasta vuosituhansien päässä. Aboriginaalien kohtelu aiempina vuosikymmeninä ja heidän nykypäivänäkin suuri syrjäytymisriskinsä tulee teoksessa esiin yhtenä muuten hyvin avoimen, vapaamielisen ja turvallisen yhteiskunnan kääntöpuolena.

Pitkälti sivuutettujen alkuperäisasukkaiden lisäksi Bryson nostaa esiin jopa maan omien historiankirjojen unohtamia hahmoja, kuten tutkimusmatkailija Ernest Gilesin, jonka kollegoiden mukaan nimettiin aavikoita ja moottoriteitä, ja joka löysi Ulurun pari päivää liian myöhään. Monipuolisen Australia-trivian lisäksi Bryson tarjoaa vielä listan hullunkurisimmista paikannimistä. Omat suosikkini näistä ovat Burrumbuttock, Mullumbimby sekä tietysti Tittybong.

Kirja on kaiken kaikkiaan mahtava tietopaketti, joka saa lukijan toisinaan hytkymään naurusta julkisilla paikoilla. Seuraavaksi vuorossa on vielä näiden kevyttä selailua...

...mutta sitten on irrotettava katse kirjoista ja tarkasteltava maailmaa muutaman viikon ajan pää alaspäin.

K osaakin sen tempun jo.

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän & Samoilla silmillä

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton
ja painava sydän

Kuuntelin Riikka Pulkkisen tuoreimman romaanin, chick lit -nimihirviön Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (2014). Orientoitumista kirjan hattaraiseen maailmaan oli aluksi vaikeaa, sillä lukijana ja minäkertojan äänenä toimi Leena Pöysti, jota olen viimeksi kuunnellut Hare Krishnoista kertovan romaanin Mangopuun alla minäkertojan äänenä.

Teos kertoo nimensä mukaisesti 28-vuotiaan koulupsykologi Iiriksen sydämestä lemmenasioihin liittyen. Iiriksen seitsenvuotinen parisuhde on ohi, ja terapiana toimii suklaa, shoppailu ja minäkeskeinen vuodatus, jonka alle jäävät läheisten elämänmuutokset - siskon raskaus ja parhaan kaverin lapsihaaveet.

Koin kovin hankalaksi löytää Iiriksestä tarttumapintaa, ja paikoitellen hahmo tuntui jopa hieman vastenmieliseltä. Loppuun mahdutettu uuden poikaystävän löytyminen tuntui myös hieman päälleliimatulle. Enemmän, tai edes jotain fiksumpaa olisi lisäksi voinut saada irti naapurin leskirouvasta, jonka elämänviisaudet pohjautuvat Kauniisiin ja rohkeisiin. Alkoi oikein kiukuttaa. Ei kai kukaan vähääkään tolkuissaan oleva ihminen pohjaa yhtään mitään amerikkalaiseen saippuasarjaan? Onneksi tämä oli vain neljän levyn mittainen ja kuunnellessa valmistui parit illalliset ja pellillinen raparperimuffinsseja.

Peter Franzén: Samoilla silmillä

Peter Franzénin teos jatkaa Tumman veden päällä -kirjassa (2010) alkanutta Peten tarinaa. Franzén itse toimii jälleen lukijana tässäkin äänikirjaversiossa.

Tällä kertaa teos irtautuu Peten näkökulmasta kattamaan tapahtumia myös äidin ja entisen isäpuolen vinkkeleistä. Petestä on tullut jo yläkouluikäinen, ja arki pyörii Pohjois-Suomen pikkukaupungissa isovanhempien avulla  äidin muutettua Ouluun opiskelemaan. Nyrkkeilyharrastus, tytöt ja alkoholi aiheuttavat kahnauksia Peten ja äidin välillä. Samalla isäpuoli kaipaa lapsiaan ja taistelee viinapiruja vastaan. Äiti tuntee syyllisyyttä lapsien jättämisestä kotiin, mutta nauttii myös mahdollisuudestaan opiskella ja uskaltautuu vielä huonojen kokemustenkin jälkeen kokeilemaan ihastumista.

Samoilla silmillä on sävyltään edeltäjäänsä iloisempi, mutta sisältää myös omat viiltävät hetkensä. Irrottautuminen Peten lapsekkaasta näkökulmasta, jossa todelliset ilot ja surut jäivät lukijan tulkittaviksi, on kuitenkin tehnyt jatko-osasta mielestäni laimeamman kokemuksen kuin väkevä aloitusosa.

Gone Girl

Jaahas, jälleen näitä "No, but I saw the movie" -tapauksia. Pitelin kesällä Gillian Flynnin trillerin suomennosta, Kilttiä tyttöä (Gone Girl, 2012, suom. 2013), jo käsissäni, mutta totesin, että sillä hetkellä ei huvittanut lukea mitään niin synkkää. Onnekseni Fincherin setä oli keksinyt muokata romaanista elokuvan, ja synkistelyn pystyi kokemaan yhdellä istumalla. Tosin aika paljon istumista oli leffaversiossakin, 2,5 tuntia. Sen verran hyvin tarina kuitenkin rullasi ja juonenkäänteet seurasivat toisiaan, ettei kelloa tarvinnut vilkuilla.

Elokuvan on ohjannut David Fincher, joka on ohjannut muutaman melko tasapaksun, muutaman ihan vetävän ja muutaman todella hyvän pätkän, kuten sarjamurhaajatrillerien ehdottoman ykkösen, Seitsemän (Se7en, 1995). Leffan näyttelijäjoukko koostui mukavan sekalaisesta sakista uusia ja vanhoja naamoja. Usein hieman pökkelö Ben Affleck sopi rooliinsa vaimonsa murhasta epäiltynä, tympääntyneenä ja salaisuutta kantavana aviomiehenä. Rosamund Pike oli todella hyvä vaimon roolissa. Kuten jostain arviosta luin, Hitchcockin olisi ollut kateellinen tästä viileästä vaaleaveriköstä. Hauskaa oli bongata myös Melkein julkkiksen (Almost Famous, 2000) nuori Patrick Fugit poliisin roolista, vaikka rooli muuten jäikin hieman irralliseksi. Uudet naamat Carrie Coon ja Kim Dickens tekivät hyvää työtä sivuosissaan. Ai niin, pienessä roolissa vilahtaa myös se Robin Thicken Blurred Lines -videon leidi...

Paljastamatta liikaa juonesta, kyseessä on jälleen tarina, jossa mikään ei ole sitä, miltä aluksi näyttää. Katsoja tosin päästetään melko nopeasti osalliseksi juonitteluun, joten mitään M. Night Shyamalan -yllätysloppua ei sentään ole luvassa. Loppu on silti mielestäni kutkuttava ja todella kylmäävä. Leffa on kaikenkaikkiaan

viihdyttävä, mutta ei silti nouse lukuisia katselukertoja kestävän Seitsemän kaltaiseksi Fincher-klassikoksi.

K on enemmän Bond-kissoja.

Mustat sydämet

Seppo Jokinen: Mustat sydämet

Olen todella huono lukemaan dekkareita. Olen kyllä lukenut Christieni ja Raymond Chandler, Dashiell Hammett, Patricia Highsmith ja jopa Austerin New York -trilogia ovat käyneet yöpöydälläni. Entisen työnkuvani puolesta osaan nimetä pari tusinaa niin kotimaista kuin skandinaavista dekkaristia, mutta uskomatonta kyllä, ennen tätä en ole yhtäkään heidän teostaan lukenut.

Tamperelaiskirjailija Seppo Jokisen uusin dekkari Mustat sydämet (2014) päätyi lukulistalle täysin ulkokirjallisista syistä. Teos on Jokisen komisario Koskinen -sarjan 19. osa ja se näkyykin kirjassa useina viittauksina aiempiin tapahtumiin ja kehityskaariin. Se ei kuitenkaan tee kirjasta vaikeasti lähestyttävää, vaan sympaattisen Koskisen seikkailuihin solahtaa helposti mukaan.

Sakari Koskinen on kolmen poliisikollegansa kanssa saapunut Sydneyhyn juoksemaan maratonin, mutta tempautuu selvittämään kaupungissa kadonneen suomalaistytön tapausta. Vyyhtiin liittyy australiansuomalaisten kiinteästi yhtä pitävä ystäväjoukkio ja tähän joukkioon kuulunut, hämärissä olosuhteissa kuollut kadonneen tytön setä. Nykyteknologian avulla juttua selvitellään Tampereen päässä olevan ylikonstaapeli Ulla Lundelinin avulla, ja viritelläänpä jopa jonkinmoista romanttista värinääkin näiden pitkäaikaisten kollegoiden välille. Kuten kaiketi asiaan kuuluu, tapaus saadaan ratkottua, mutta koukkuna Jokinen jättää paitsi päähenkilöiden ihmissuhdesolmut, myös Lundelinin tyttären katoamisen selvittämättä seuraavaa osaa silmällä pitäen.

Mielenkiintoisinta kirjassa oli ehdottomasti Australian ja australiansuomalaisten kuvaus. Jokinen on itsekin asunut maassa 1970-luvulla, joten oletan, että mies tietää mistä puhuu. Australiansuomalaisten puhe vilisee englannista lainattuja termejä. Rakennustyömiehistä on tullut fingelskassa leipureita ja kuorma-autokuskeista rakkikuskeja. Joosta on tullut jee. Valtavan kokoisessa maassa etäisyyksiin suhtaudutaan suurpiirteisesti. Päivämatkaksi Koskiselle mainostettu autokyyti Sydneystä Lightning Ridgen opaalikaivoskaupunkiin paljastuu 800 kilometrin erämaa-ajoksi.

Jokinen kirjoittaa hyvää, selkeää kieltä, ja sain itseni kiinni jopa pohtimasta jonkin toisen Koskis-dekkarin lukemista. Well played, mr. Jokinen.

Komisario K:n tutkimukset veivät tällä kertaa itähelsinkiläiselle takapihalle.

Taisteluni 4

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 4

Iih, Knasun uusin on täällä! Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-kirjasarjan neljäs osa saatiin viimein suomeksi ja älysin jopa laittaa itseni kirjaston varausjonoon hyvissä ajoin. Knausgård jatkaa oman elämänsä läpikäymistä tavalla, joka on yhtä aikaa arkinen mutta täynnä valloittavan tarkkoja havaintoja niin itsestään kuin ympäröivästä maailmastaan.

Nelososa jatkuu melko lailla suoraan siitä, mihin kolmonen jäi eli Knausgårdin nuoruusvuosista. Rakenteeltaan kirja muistuttaa yksinkertaistettua mallia kakkososasta: ensin ollaan lukion jälkeisessä ajassa Pohjois-Norjassa, josta palataan taaksepäin Knausgårdin lukiovuosiin ja sen jälkeen takaisin pohjoiseen, jossa Karl Ove toimii lukuvuoden 1987-88 peruskoulun opettajana.

Osan kantavana teemana on poikuudesta eroon pääseminen. Armottomalla rehellisyydellä Knausgård kuvaa nöyryytyksiä, joita 16-19-vuotiaana kokee alapään toimiessa yläpäätä nopeammin. Ja mistään tällaisestahan ei tuon ikäisenä voi tytölle puhua. Kuningas Alkoholi helpottaa kuitenkin usein kanssakäymistä uusien tyttöjen kanssa.

Kirjan provosoivimpana seikkana voisi pitää Knausgårdin kuvausta ihastumisestaan seitsemäsluokkalaiseen oppilaaseensa. Mikään Lolitan norjalaisversio ei tässä kuitenkaan ole kyseessä, sillä ihastus pysyy vain Karl Oven ajatuksissa. Loppujen lopuksi varhain kehittyneen 13-vuotiaan ja poikuudestaan pääsemättömän 19-vuotiaan ero ei taida edes olla kovin hurja.

Neljäs osa käsittelee myös nuoren Karl Oven suhdetta alkoholiin. Suhtautuminen on vähintäänkin ristiriitainen: hän seuraa jopa huolissaan isänsä lisääntyvää alkoholin käyttöä nyt kun vanhemmat ovat eronneet ja isä mennyt uusiin naimisiin. Kuitenkin samalla Karl Ove itse ryyppää kaksin käsin ja monen päivän putkissa, vaikka juomisen aiheuttamat muistikatkokset huolestuttavatkin. Hän äityy suorastaan runolliseksi kuvatessaan alkoholin vaikutusta:

Miksi kaikki eivät juoneet? Alkoholi tekee kaikesta suurta, se on tuuli joka puhaltaa tietoisuuden läpi, se on aaltoja jotka lyövät ja metsiä jotka huojuvat, ja sen lähettämä valo kultaa kaiken mitä ihminen näkee, jopa rumimpaan ja vastenmielisimpään ihmiseen tulee sen avulla jotakin kaunista, tuntuu kuin kaikki vastaväitteet ja kaikki arvostelu pyyhkiytyisivät pois yhdellä ainoalla valtavalla kädenliikkeellä, se on anteliaisuuden huippu, tässä on kaikki kaunista, siis kaikki. (s. 469)

 Paljastamatta liikoja, neljännellä kirjalla on ehdottomasti paras, onnellisin ja räävittömin loppu toistaiseksi ilmestyneistä osista. Ja nytkö muka pitäisi jaksaa vartoa vuosi seuraavaa osaa?

K vetoaa suomentaja Katriina Huttusta kiirehtimään!

One Hundred Names

Cecelia Ahern: One Hundred Names

Pienen äänikirjatauon jälkeen kirjaston laihasta tarjonnasta tarttui mukaan Cecelia Ahernin One Hundred Names (2012). Yleensä en tartu Ahernin kaltaisten kirjailijoiden – Cathy Kellyn, Sophia Kinsellan, Jojo Moyesin, Marian Keyesin jne. jne. – teoksiin. Ei sillä, etteivätkö kirjat varmasti olisi viihdyttäviä ja jopa hyvin kirjoitettuja, mutta chick litiin tiukasti kuuluva kaavamaisuus ja se pakollinen onnellinen loppu, jossa järkevä, itsenäinen nainen löytää itsensä unelmien miehensä käsivarsilta panee ennemmin tai myöhemmin kuitenkin miettimään, miksi tähänkin kirjaan on tullut kulutettua aikaa enemmän kuin leffaversion katsomiseen olisi mennyt. Äänikirja toimii aika hyvin kompromissina näiden välillä.

Cecelia Ahern nousi chic litin isoksi nimeksi heti esikoisteoksellaan P.S. I Love You, josta hämärästi muistan nähneeni leffaversion. Imelää, mutta irkkuaksentilla. Ihan yhtä imelä ei ole tämä tuorein teos, One Hundred Names, vaikka siinäkin esikoisteoksen tavoin keskeisessä roolissa on kuollut ihminen ja hänen viimeinen toiveensa. Plussaa tulee äänikirjan irlantilaislukijasta (Amy Creighton) - vähän höpsömpääkin kamaa kuuntelee mielellään. Tosin silti vihlaisee korvissa, kun ensimmäiset vihjaukset siitä, kuinka pomo alkaakin näyttää oikeastaan aika komealta, pääsevät lukijan suusta.

Päähenkilö on Kitty, toimittaja, jonka journalistinen maine on romutettu hänen syytettyään tv-ohjelmassa viatonta miestä lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Hän saa kuitenkin säälipalana vielä kirjoittaa jutun lehteen, jonka juuri edesmennyt päätoimittaja Constance on ollut Kittyn hyvä ystävä. Kittyn ja ystävän viimeisen keskustelun innoittamana Kitty päättää toteuttaa Constancen vielä toteuttamattoman juttuidean. Ongelma on vain, että tutustuessaan Constancen jättämään materiaaliin juttuideasta, paljastuu, että kyseessä on vain sadan nimen mittainen lista. Kitty etsii käsiinsä joukon listan nimistä ja yrittää löytää nimiä yhdistävän tekijän.

Kittyn löytämät ihmiset ja näiden tarinat ovat mielenkiintoisia ja lopun yhteinen bussimatka alkaa nousta jo aikamoisiin sfääreihin. Onneksi Ahern painaa kuitenkin jarrua lopuksi ja kirjoittaa Kittyn toteamaan, että vaikka ihmiset nyt vannovat pitävänsä yhteyttä toisiinsa, joukkoa tuskin saadaan enää ikinä kasaan. Myös Kittyn oma kohtalo jää jopa yllättävän levälleen lopuksi. Hyvä niin.

K:n levällään olo ei ole yllätys enää kenellekään.