Jaahas, jälleen näitä "No, but I saw the movie" -tapauksia. Pitelin kesällä Gillian Flynnin trillerin suomennosta, Kilttiä tyttöä (Gone Girl, 2012, suom. 2013), jo käsissäni, mutta totesin, että sillä hetkellä ei huvittanut lukea mitään niin synkkää. Onnekseni Fincherin setä oli keksinyt muokata romaanista elokuvan, ja synkistelyn pystyi kokemaan yhdellä istumalla. Tosin aika paljon istumista oli leffaversiossakin, 2,5 tuntia. Sen verran hyvin tarina kuitenkin rullasi ja juonenkäänteet seurasivat toisiaan, ettei kelloa tarvinnut vilkuilla.
Elokuvan on ohjannut David Fincher, joka on ohjannut muutaman melko tasapaksun, muutaman ihan vetävän ja muutaman todella hyvän pätkän, kuten sarjamurhaajatrillerien ehdottoman ykkösen, Seitsemän (Se7en, 1995). Leffan näyttelijäjoukko koostui mukavan sekalaisesta sakista uusia ja vanhoja naamoja. Usein hieman pökkelö Ben Affleck sopi rooliinsa vaimonsa murhasta epäiltynä, tympääntyneenä ja salaisuutta kantavana aviomiehenä. Rosamund Pike oli todella hyvä vaimon roolissa. Kuten jostain arviosta luin, Hitchcockin olisi ollut kateellinen tästä viileästä vaaleaveriköstä. Hauskaa oli bongata myös Melkein julkkiksen (Almost Famous, 2000) nuori Patrick Fugit poliisin roolista, vaikka rooli muuten jäikin hieman irralliseksi. Uudet naamat Carrie Coon ja Kim Dickens tekivät hyvää työtä sivuosissaan. Ai niin, pienessä roolissa vilahtaa myös se Robin Thicken Blurred Lines -videon leidi...
Paljastamatta liikaa juonesta, kyseessä on jälleen tarina, jossa mikään ei ole sitä, miltä aluksi näyttää. Katsoja tosin päästetään melko nopeasti osalliseksi juonitteluun, joten mitään M. Night Shyamalan -yllätysloppua ei sentään ole luvassa. Loppu on silti mielestäni kutkuttava ja todella kylmäävä. Leffa on kaikenkaikkiaan
viihdyttävä, mutta ei silti nouse lukuisia katselukertoja kestävän Seitsemän kaltaiseksi Fincher-klassikoksi.
 |
| K on enemmän Bond-kissoja. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti