Taisteluni 4

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 4

Iih, Knasun uusin on täällä! Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-kirjasarjan neljäs osa saatiin viimein suomeksi ja älysin jopa laittaa itseni kirjaston varausjonoon hyvissä ajoin. Knausgård jatkaa oman elämänsä läpikäymistä tavalla, joka on yhtä aikaa arkinen mutta täynnä valloittavan tarkkoja havaintoja niin itsestään kuin ympäröivästä maailmastaan.

Nelososa jatkuu melko lailla suoraan siitä, mihin kolmonen jäi eli Knausgårdin nuoruusvuosista. Rakenteeltaan kirja muistuttaa yksinkertaistettua mallia kakkososasta: ensin ollaan lukion jälkeisessä ajassa Pohjois-Norjassa, josta palataan taaksepäin Knausgårdin lukiovuosiin ja sen jälkeen takaisin pohjoiseen, jossa Karl Ove toimii lukuvuoden 1987-88 peruskoulun opettajana.

Osan kantavana teemana on poikuudesta eroon pääseminen. Armottomalla rehellisyydellä Knausgård kuvaa nöyryytyksiä, joita 16-19-vuotiaana kokee alapään toimiessa yläpäätä nopeammin. Ja mistään tällaisestahan ei tuon ikäisenä voi tytölle puhua. Kuningas Alkoholi helpottaa kuitenkin usein kanssakäymistä uusien tyttöjen kanssa.

Kirjan provosoivimpana seikkana voisi pitää Knausgårdin kuvausta ihastumisestaan seitsemäsluokkalaiseen oppilaaseensa. Mikään Lolitan norjalaisversio ei tässä kuitenkaan ole kyseessä, sillä ihastus pysyy vain Karl Oven ajatuksissa. Loppujen lopuksi varhain kehittyneen 13-vuotiaan ja poikuudestaan pääsemättömän 19-vuotiaan ero ei taida edes olla kovin hurja.

Neljäs osa käsittelee myös nuoren Karl Oven suhdetta alkoholiin. Suhtautuminen on vähintäänkin ristiriitainen: hän seuraa jopa huolissaan isänsä lisääntyvää alkoholin käyttöä nyt kun vanhemmat ovat eronneet ja isä mennyt uusiin naimisiin. Kuitenkin samalla Karl Ove itse ryyppää kaksin käsin ja monen päivän putkissa, vaikka juomisen aiheuttamat muistikatkokset huolestuttavatkin. Hän äityy suorastaan runolliseksi kuvatessaan alkoholin vaikutusta:

Miksi kaikki eivät juoneet? Alkoholi tekee kaikesta suurta, se on tuuli joka puhaltaa tietoisuuden läpi, se on aaltoja jotka lyövät ja metsiä jotka huojuvat, ja sen lähettämä valo kultaa kaiken mitä ihminen näkee, jopa rumimpaan ja vastenmielisimpään ihmiseen tulee sen avulla jotakin kaunista, tuntuu kuin kaikki vastaväitteet ja kaikki arvostelu pyyhkiytyisivät pois yhdellä ainoalla valtavalla kädenliikkeellä, se on anteliaisuuden huippu, tässä on kaikki kaunista, siis kaikki. (s. 469)

 Paljastamatta liikoja, neljännellä kirjalla on ehdottomasti paras, onnellisin ja räävittömin loppu toistaiseksi ilmestyneistä osista. Ja nytkö muka pitäisi jaksaa vartoa vuosi seuraavaa osaa?

K vetoaa suomentaja Katriina Huttusta kiirehtimään!