One Hundred Names

Cecelia Ahern: One Hundred Names

Pienen äänikirjatauon jälkeen kirjaston laihasta tarjonnasta tarttui mukaan Cecelia Ahernin One Hundred Names (2012). Yleensä en tartu Ahernin kaltaisten kirjailijoiden – Cathy Kellyn, Sophia Kinsellan, Jojo Moyesin, Marian Keyesin jne. jne. – teoksiin. Ei sillä, etteivätkö kirjat varmasti olisi viihdyttäviä ja jopa hyvin kirjoitettuja, mutta chick litiin tiukasti kuuluva kaavamaisuus ja se pakollinen onnellinen loppu, jossa järkevä, itsenäinen nainen löytää itsensä unelmien miehensä käsivarsilta panee ennemmin tai myöhemmin kuitenkin miettimään, miksi tähänkin kirjaan on tullut kulutettua aikaa enemmän kuin leffaversion katsomiseen olisi mennyt. Äänikirja toimii aika hyvin kompromissina näiden välillä.

Cecelia Ahern nousi chic litin isoksi nimeksi heti esikoisteoksellaan P.S. I Love You, josta hämärästi muistan nähneeni leffaversion. Imelää, mutta irkkuaksentilla. Ihan yhtä imelä ei ole tämä tuorein teos, One Hundred Names, vaikka siinäkin esikoisteoksen tavoin keskeisessä roolissa on kuollut ihminen ja hänen viimeinen toiveensa. Plussaa tulee äänikirjan irlantilaislukijasta (Amy Creighton) - vähän höpsömpääkin kamaa kuuntelee mielellään. Tosin silti vihlaisee korvissa, kun ensimmäiset vihjaukset siitä, kuinka pomo alkaakin näyttää oikeastaan aika komealta, pääsevät lukijan suusta.

Päähenkilö on Kitty, toimittaja, jonka journalistinen maine on romutettu hänen syytettyään tv-ohjelmassa viatonta miestä lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Hän saa kuitenkin säälipalana vielä kirjoittaa jutun lehteen, jonka juuri edesmennyt päätoimittaja Constance on ollut Kittyn hyvä ystävä. Kittyn ja ystävän viimeisen keskustelun innoittamana Kitty päättää toteuttaa Constancen vielä toteuttamattoman juttuidean. Ongelma on vain, että tutustuessaan Constancen jättämään materiaaliin juttuideasta, paljastuu, että kyseessä on vain sadan nimen mittainen lista. Kitty etsii käsiinsä joukon listan nimistä ja yrittää löytää nimiä yhdistävän tekijän.

Kittyn löytämät ihmiset ja näiden tarinat ovat mielenkiintoisia ja lopun yhteinen bussimatka alkaa nousta jo aikamoisiin sfääreihin. Onneksi Ahern painaa kuitenkin jarrua lopuksi ja kirjoittaa Kittyn toteamaan, että vaikka ihmiset nyt vannovat pitävänsä yhteyttä toisiinsa, joukkoa tuskin saadaan enää ikinä kasaan. Myös Kittyn oma kohtalo jää jopa yllättävän levälleen lopuksi. Hyvä niin.

K:n levällään olo ei ole yllätys enää kenellekään.