Kummatukkainen tyttö

David Foster Wallace: Kummatukkainen tyttö

David Foster Wallacen kolmas suomennettu kokoelma, Kummatukkainen tyttö (2016) koostuu novelleista, jotka ovat alun perin ilmestyneet kokoelmissa Girl with Curious Hair (1989) ja Oblivion (2004). Mukana on 12 tarinaa, 6 kummastakin kokoelmasta. Taitavasta käännöksestä teoksen nimeä myöten vastaa jälleen Juhani Lindholm. Viidentoista vuoden ero alkuperäisten kokoelmien ilmestymisessä ei oikeastaan käy ilmi tarinoista, sillä ne tuntuvat kaikki asettuvan johonkin epämääräiseen internetiä edeltävään aikaan, jossa VHS on vielä huipputeknologiaa. Poikkeuksena on presidentti Lyndon Johnsonin avustajasta kertova ”Lyndon”, joka sijoittuu Johnsonin uran nousuvuosiin.

Wallacen suomennoksista suosikkinani pysyy yhä ensimmäinen, Hauskaa, mutta ei koskaan enää, mutta Kummatukkaisessa tytössä on myös muutamia täysosumia, joilla se nousee edellisen, Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja, ohi listallani. Tarinoita yhdistää tietty mollivoittoisuus, mutta keskeistä Wallacen tarinoissa ovat myös tyylivalinnat kielessä. Esimerkiksi ”Tienraivaaja tämäkin” ja ”Unohdus” -tarinat nojaavat pitkälti niiden kertojaäänien omalaatuisuuteen. ”Tienraivaajassa” sivistyssanoilla ja latinankielisillä termeillä itseään ilmaiseva kertoja kuvaa ystävänsä tutun lentokoneessa kuulemaa tarinaa viidakossa eläneestä ihmelapsesta. ”Unohduksessa” äänessä on mies, joka kertoo aviokriisistään, joka kulminoituu kuorsaamiseen. Miehen kerronta vilisee lainausmerkkejä ja vaihtoehtoisia adjektiiveja, joilla kertoja saa yksinkertaisenkin asian kertomiseen kulutettua rivitolkulla tekstiä. Tunnen tosielämässä varsin samantyyppisesti kirjoittavan ihmisen ja koin Wallacen novellia lukiessa samaa epätoivoa kuin kyseisen ihmisen jaarituksia kahlatessa. Wallace on toki usein runsassanainen ja yksityiskohtainen ja aina se ei missään nimessä ole yhtä tuskastuttavaa kuin tietoisesti rakennetussa ”Unohduksessa”. Vain kolmisivuisessa ”Palaneiden lasten inkarnaatioita” -novellissa Wallace osoittaa voimansa tarinankertojana myös tiiviissä muodossa.

Omaksi suosikikseni novelleista nousee ”Ei sielu ole ahjo”, joka kuljettaa rinnakkain tarinaa luokkahuoneessa sekoavasta sijaisopettajasta ja oppilaasta, joka samaan aikaan luo kuvitteellista melankolista tarinaa luokkahuoneen ikkunan peittävän verkon ruutuihin. Kerronnaltaan kiinnostava oli myös ”Filosofia ja luonnon peili”, jossa kertoja on päässyt ehdonalaiseen ja elää kauneusleikkauksella kasvonsa pelästyneeseen ilmeeseen jähmettäneen äitinsä kanssa. Tekstin lomassa, kuin koko ajan mielen taka-alalla painavana pakkomielteenä, pulpahtelee viitteitä siitä, mikä on saattanut miehen tuomituksi rikolliseksi.

Kummatukkainen tyttö on mielenkiintoinen, joskin synkkä ja paikoin melko raskassoutuinenkin, mutta hyvä lisä Wallacen suomennettuihin teksteihin. Seuraavaksi haluaisin kuitenkin lukea lisää miehen essee- tai lehtikirjoituksia, jotka mehukkuudessaan mielestäni oikeastaan päihittävät nämä fiktiiviset tekstit.

K torjuu synkkyyttä.